Päivitetty 12.02.2016

 
  SSSry logo   valokuvakollaasi

Vääpeli Nils Qvistin kova kohtalo
Hattujen sodassa V.1742

Artikkeli on julkaistu myös jäsentiedotteessa 2/2007. Kirjoittaja Kaija Salminen. Ks. myös aiheeseen liittyyvä Kaija Salmisen toinen artikkeli 'Kuka oli vääpeli Nils Qvist?', joka voi olennaisesti muuttaa joiltain osin tässä kerrottua. (Ylläpitäjän huomautus)


 

Vuosi sitten kirjoitin jäsentiedotteeseen jutun, jossa selvittelin Kerimäellä ja Rantasalmella 1700-luvulla asuneen esiäitini Maria Sofia (Helena) von Burghausenin sukutaustoja ja vähäisiä tietojani hänen puolisostaan Nils Qvististä (iiiiäiäi). Vääpeli Nils Qvist on aiheuttanut minulle pitkään päänvaivaa. Ensinnäkin hänen alkuperänsä on ollut hämärän peitossa ja lisäksi tiedot hänen sotilasarvoistaan ovat olleet ristiriitaisia. Viime talven aikana moni asia on saanut lisävalaistusta, ja siitä kerron seuraavassa.

Nils Qvistin tausta arvailujen varassa

Nils Qvistin syntymätietoja ei ole löytynyt mistään lähteistä, mutta Rantasalmen haudattujen luettelossa hänen mainitaan kuolleen pistokseen (styng) 60-vuotiaana 20.1.1756 Rantasalmen Parkumäessä. Kuoliniän perusteella hän olisi syntynyt noin v. 1695. Tiedetään myös, että hän avioitui Kerimäen Moinsalmen kartanonherran, eversti Herman Johan von Burghausenin tyttären Maria Sofian (Helenan) kanssa. Qvistnimisiä sotilaita löytyy Rantasalmelta, mutta Nils Qvistiä heidän joukossaan ei ole. Haminassa on vaikuttanut räätäli Qvist, ja myös Porissa on ollut Qvistejä. Olen tiedustellut asiaa myös sukututkijoiden keskustelupalstoilla. Kokenut sukututkija Ritva Jurvanen esitti SSS:n Suku-postituslistalla 11.3.2006 arvelun, että Nils Qvistin vanhemmat saattaisivat olla rykmentinkirjuri Carl Qvist ja Beata Ekman Ristiinan Kylänlandesta. Carl Qvist avioitui myöhemmin Ebba Beata Crusellin kanssa. Ritva Jurvasen oletusta tukevat muutamat seikat:

Oletan näiden tietojen varassa ja kunnes toisin todistetaan, että Nils Qvist oli Ristiinassa Kylänlanden ratsutilalla asuneen rykmentinkirjuri Carl Qvistin ja Beata Ekmanin poika.

Ei ole tietoa, mitä hän teki ylioppilaaksitulonsa jälkeen v. 1710 – 23. Wirilander mainitsee Qvistin myöhemmästä sotilasurasta, että hänet nimitettiin varusmestariksi Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmenttiin v. 1723, sitten majoitus- ja muonitusmestariksi v. 1728, lippumieheksi v. 1733, kersantiksi v. 1742 ja vääpeliksi v. 1749. Hän on asunut vastaavissa sotilasvirkataloissa Kerimäellä ja Rantasalmella. Viimeiseksi hän asui vääpelin virkatalossa Rantasalmella Pirilän kylän Telkkalassa v. 1749 – 1752. Vuonna 1752 hänet tuomittiin virasta.

Miksi vääpeli Qvist tuomittiin?

Kysymyksiä alkoi herätä: miksi Nils Qvist tuomittiin virasta? Haudattujen luettelossa mainitaan Nil-sin ammatiksi afsk. fältväbel, eli oliko siis kyseessä virasta erotettu eikä itse eronnut vääpeli? Miksi Maria Sofian kohdalla haudattujen luettelossa mainitaan v. 1777, että hän kuoli kersantin leskenä, vaikka Nils sai ylennyksen vääpeliksi v. 1749? Tämä asia alkoi selvitä, kun sukututkijakollegani Oiva Bagge Savonlinnasta mailasi viime talvena ja pyysi minua hankkimaan Helge Pohjolan-Pirhosen kirjoittaman kirjan "Olavinlinnan historialliset vaiheet". Yllätys oli suuri: kirjasta löytyi paljon tietoa esi-isäni viimeisistä vaiheista! Hän oli ollut mukana hattujen sodassa ja Olavinlinnan antautumisessa eli tapahtumissa, jotka johtivat Ruotsin suurvallan loppumiseen, kun hatut aloittivat epäonnistuneet sotatoimet Venäjää vastaan v. 1741.

Ankarat tuomiot Olavinlinnan antautumisesta

Kuten hattujen sodan kertomuksesta (ks. seuraavalta sivulta) ilmenee, Olavinlinna antautui taisteluitta venäläisille 8.8.1742. Olavinlinnan päällikkö, vanha everstiluutnantti Petter Johan Gyllenecker kertoi lausunnossaan, että sotaväki nousi kapinaan eikä halunnut taistella, minkä vuoksi linna oli pakko luovuttaa venäläisille. Asiaa tutkittiin, ja Olavinlinnan puolustajat joutuivat sotaoikeuteen vastaamaan teoistaan. Upseereita ja aliupseereita syytettiin sotaväen yllyttämisestä, että se antautuisi taisteluitta. Tutkinta kesti kauan: tuomio julistettiin vasta v. 1752, 10 vuotta antautumisen jälkeen. Gyllenecker oli ehtinyt erota sotapalveluksesta, muuttanut Saksaan ja kuollut siellä v. 1752. Myös kolme muuta upseeria pääsi kuin koira veräjästä: luutn. Johan Wirilander oli myös eronnut sotapalveluksesta, luutn. Johan Reinhold Gyllenecker (everstiluutnantin poika) oli kuollut ja luutn. Henrik Kristoffer von Krassow paennut Ruotsin Pommeriin.

Seuraavaksi syytettyjen penkille joutuivat aliupseerit: kersantit Karl Fredrik Aminoff ja Nils Qvist sekä förare (lippumies) Henrik Krogerus ja furiiri (majoittaja) Klaus Lind. Aminoff selvisi varoituksella. Kolmea muuta kohtasi ankara tuomio, mutta koska sekä Krogerus että Lind olivat loikanneet Venäjän puolelle, tuomioita ei voitu panna täytäntöön. Ainoana joutui edesvastuuseen esi-isäni Nils Qvist, joka oli asian pitkän käsittelyn aikana saanut v. 1749 jopa ylennyksen vääpeliksi.

Tuomio oli kova: Qvist erotettiin virastaan, julistettiin siitä lähtien kelpaamattomaksi valtakunnan palvelukseen ja tuomittiin 14 vrk:ksi vesileipävankeuteen. Vankeuden kärsittyään Nils Qvist pyysi valtaneuvostolta saada virkansa takaisin, koska hänen mielestään tuomio oli ollut väärämielinen. Hän laati jopa valituskirjelmän, jossa hän selitti, ettei hänellä ollut mitään mandollisuutta vaikuttaa sotamiehiin, koska herrat upseerit olivat ryhtyneet neuvottelemaan miehistön kanssa. Anomus pantiin valtaneuvostossa v. 1752 lepäämään, eikä ratkaisua saatu aikaan. Ehkäpä asia oli kuitenkin vireillä, koska Qvistin vääpelinvirka oli kolme vuotta täyttämättä.

Herrojen kiireet olivat kuitenkin niin hitaat, että viikatemies ehti väliin. Kovaonninen kersantti Qvist tapasi matkansa pään ja kuoli 60-vuotiaana erotettuna vääpelinä 20.1.1756 Rantasalmen Parkumäellä, ennen kuin hänen anomustaan oli ehditty käsitellä.

Myös 95 korpraalia ja sota-miestä joutui tuomiolle. Heistä 10 todettiin syyttömiksi: 9 oli ollut sairaana ja yksi tullut vähämieliseksi. Muut tuomittiin raipparangaistukseen. Arvan mukaan raippoja sai joko 10 tai 15 paria. Tuomittavinta käytästä osoitti korpraali Klemetti Snellman, joka oli ottanut vastaan lahjuksia venäläisiltä ja pelotteli sotilastovereitaan venäläisten kostolla. Hänet tuomittiin ensin kuolemaan, mutta sitten tuomio alennettiin elinkautiseksi pakkotyöksi kaularaudoissa, lisäksi 40 paria raippoja. Tuomiot pantiin täytäntään elokuussa 1753 eli 11 vuotta rikkomuksen jälkeen.

Ketkä olivat todelliset syylliset?

Näin siis selvisi, miksi Nils Qvist kuoli erotettuna vääpelinä. Vaimo Maria Sofia von Burghausen kuoli parikymmentä vuotta myöhemmin ja mainitaan haudattujen luettelossa kersantin leskenä ilmeisesti siksi, että puolisoa ei ollut nimitetty vääpelin virkaan. Voimme vielä pohdiskella, ketkä olivat todelliset syypäät hävittyyn sotaan. Historioitsijat kertovat, että syyllisiä olivat tyhmänrohkeat hattujohtajat. Heidän oli löydettävä syntipukkeja häviöön, ja niitä myös löytyi muodollisia oikeusperiaatteita soveltaen Olavinlinnankin puolustajien joukosta. Gylleneckerin ja upseerien syyksi jää todistettavasti ainakin se, että he kysyivät sotamiehiltä, haluavatko nämä taistella, silloin kun päällikön olisi pitänyt tehdä ratkaisu ja kantaa vastuu - ja sotamiesten totella. Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että monet linnan sotilaista olivat urheasti puolustaneet Savoa ja Karjalaa, niin kauan kuin puolustuksessa vielä oli jotakin mieltä.

Nils Qvistin elämän tutkiminen ei tähän lopu. Einar Juveliuksen mukaan Qvistin laatima valituskirjelmä liitteineen on säilynyt ja löytyy Ruotsin valtionarkiston Biografica-kokoelmasta.(Valtaneuvoston pöytäkirja 10.10.1753. RVA. Militaria 495. SVA). Sitä on välttämättä päästävä tutkimaan!

Hattujen sota v. 1741 - 42

Nimitys hattujen sota viittaa Ruotsin vapaudenajan hattupuolueeseen. Hatut ajoivat revanssipolitiikkaa Venäjää vastaan, pyrkimyksenään korvata suuren Pohjan sodan arvovaltatappio ja Uudenkaupungin rauhan aluemenetykset (Vanha Suomi) uudella sodalla. Myssyt halusivat pitää Ruotsin erossa suurvalta politiikasta. Valtiopäivillä v. 1738 hatut kuitenkin pääsivät valtaan, ja sota valmistelut alkoivat välittömästi. Venäjän hallitsijaksi tavoitteli Pietari Suuren tytär Elisabet, joka oli antanut epämääräisiä lupauksia Ruotsille. Ruotsin valtiopäivien maamarsalkaksi ja tulevan sodan ylipäälliköksi nimitettiin kenraali Charles Emil Lewenhaupt. Salainen valiokunta laati sotasuunnitelman v. 1721 menetettyjen alueiden takaisinsaamiseksi. Kenraaliluutnantti von Buddenbrock määrättiin kokoamaan joukot Venäjän rajalle, ja muodollinen sodanjulistus annettiin heinäkuussa 1741. Maavoimat koottiin pääosin Haminaan ja Lappeenrantaan, yhteensä 18 000 miestä, mutta armeijan taso oli rapistunut sitten suuren Pohjan sodan.

Elokuussa 1741 venäläiset hyökkäsivät Lappeenrantaan ja ruotsalaiset lyätiin nopeasti. Venäläiset vetivät joukkonsa omalle puolelleen. Lewenhaupt aloitti uuden hyökkäyksen kohti Pietaria. Sodan aiheuttaman hämmennyksen turvin Elisabet kaappasi vallan ja tarjosi aselepoa Ruotsille. Lewenhaupt suostui tähän ja veti joukkonsa Ruotsin puolelle. Keisarinna Elisabetilla ei kuitenkaan ollut mitään aikeita antaa Ruotsille maa-alueita, päinvastoin. Maalisk. 1742 hän julkaisi manifestin, jossa hän jopa lupasi tukea suomalaisia, jos nämä haluaisivat irtautua kokonaan Ruotsista. Kesäkuussa 1742 Elisabet hyökkäsi 25 000 sotilaan voimalla kohti Haminaa, jossa Lewenhauptilla oli 17 000 sotilasta. Hyvistä asemista huolimatta Lewenhaupt peräytyi kohti Helsinkiä, vaikka sai Ruotsin hallitukselta määräyksen taistella. Suomalaiset joukot joutuivat antautumaan Helsingissä. Lewenhaupt ja Buddenbrock kutsuttiin Tukholmaan vastaamaan teoistaan. Heidät tuomittiin sotaoikeudessa kuolemaan ja teloitettiin.

Venäläisten oli helppo valloittaa koko Suomi. Hämeenlinna antautui taisteluitta, samoin 8.8.1742 Olavinlinnan puolustajat eli everstiluutnantti P. J. Gylleneckerin johtama 200 hengen sotaväki, kun pääjoukot olivat jo perääntymässä kohti Helsinkiä. Gyllenecker upseereineen ja aliupseereineen joutuivat syytteeseen ja tuomittiin sotaväen yllytyksestä antautumaan taistelutta. Yksi tuomituista aliupseereista oli esi-isäni Nils Qvist. Syylliset piti löytää ja rangaista, vaikka todellinen syy oli hattujen epärealistisessa sotaan lähdössä Venäjää vastaan ja huonossa sodan-johdossa.

Kaija Salminen

Lähteet:
Rantasalmen, Kerimäen ja Ristiinan rippi- ja historiakirjat
Ylioppilasmatrikkeli 1640 - 1852. http://matrikkeli.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/
Juvelius (Juva), Einar: Savon linnan antautuminen v. 1742. Teoksessa Historiallisia tutkimuksia J. R. Danielson-Kalmarin kunniaksi hänen täyttäessään 80 v. 7.V.1933. Helsinki, SHS, 1933.
Pohjolan-Pirhonen, Helge: Olavinlinnan historialliset vaiheet. Savonlinna, 1973.
Wirilander, Hannele: Ristiinan historia 1. Esihistoriasta v:een 1866. Ristiina, Ristiinan kunta, 1999.
Wirilander, Kaarlo: Savon historia 3. Savon kaskisavujen kautena 1721 —1870. Kuopio, Savon säätiö, 1960.
Wirilander, Kaarlo: Suomen armeijan upseeristo ja aliupseeristo 1718 —1810. Virkatalonhaltijain luettelot. Helsinki, SHS, 1953.

 

Kirjaudu sisään

Käyttäjätunnus:

Salasana:


Uusimmat päivitykset


Suvustaja 2/2017

Puheenjohtajan tervehdys. Lue lisää ...

Syksyn 2017 toimintakalenteri Lue lisää ...

Hallituksen palsta. Lue lisää ...

Sukututkijahakemisto uudistuu Lue lisää ...

Kevätretkellä Vesilahdessa 13.5.2017 Lue lisää ...

Teppo Karppinen - SSSry:n kunniajäsen Lue lisää ...

Inkerin sivistys- ja kulttuurihistorian tutkimus ja inkerinsuomalaisten identiteetti Suomessa Lue lisää ...

Jacob Johan Maexmontan (1796-1884) - Suomen metsästyskuningas Lue lisää ...

Retki Ritarihuoneelle 26.1.2017 Lue lisää ...

Kirjaston uudet kirjat vuonna 2017 Lue lisää ...

Uusia hakemistoja Salon alueen kirkonkirjoihin SSHY:n jäsensivuilla Lue lisää ...

Kaikilla kotieläimillä on oma nimi Lue lisää ...

Ulrika Juseliuksen kotisivut Lue lisää ...

Voitto Hellstenin esipolvikaavio Lue lisää ...

Muita linkkejä


©2016 Salon Seudun Sukututkijat r.y. Tietoja sivuista | Henkilötietosuoja | Sivukartta | Sivuhistoria | Yhteystiedot | Web design Mikko Laihonen , mil[e]netti.fi