Päivitetty 02.10.2016

 
  SSSry logo   valokuvakollaasi


Muuttoreitit 1600-luvulla (Douhan 1985). Suurenna kuvaa klikkamalla.

Suomen rautaruukkien vallonit 1600- ja 1700-luvuilla

Artikkeli on julkaistu myös Suvustaja-lehdessä 2/2015. Kirjoittaja FM Veli-Matti Pussinen, Turun maakunta-arkiston johtaja

Suomessa (ja Ruotsissa) valloneilla tarkoitetaan yleensä henkilöitä, jotka muuttivat nykyisin Belgiassa, Ranskassa ja Luxemburgissa sijaitsevalta Vallonian alueelta Ruotsin valtakuntaan 1600-luvulla. Tämän jälkeen muutot alueelta Suomeen ovat olleet yksittäistapauksia, sen sijaan vallonien jälkeläiset ovat liikkuneet etenkin teollisuuden työvoimatarpeen mukaan sekä Ruotsin ja Suomen välillä että maiden sisällä. Suomessa valloneja on asunut lähinnä rannikkoseutujen rautaruukeissa.

Rautaruukkien kasvun aika

1600-luvun alkupuolella Ruotsi oli kehittymässä eurooppalaiseksi suurvallaksi. Rautateollisuutta pyrittiin tehostamaan sillä se tuotti sekä aseita että vientituloja. Toiminnan laajentamiseen ja tehostamiseen tarvittiin pääomaa ja teknistä osaamista. Luonnonvaroja eli malmia, metsää ja vesivoimaa Ruotsilla oli riittävästi. Näihin tarpeisiin löytyi vastaus Valloniasta, joka kuului pääosin Espanjan Alankomaihin. Vallonia muodostui kahdeksasta provinssista, joiden pohjoisraja noudatteli ranskan- ja flaaminkielisten välistä kielirajaa. 1900-luvun alun tietosanakirjan määritelmän mukaan vallonit ovat ”ranskan murretta puhuva kelttiläinen kansa, johon on sekoittunut germaanista ainesta.”

Raudanvalmistus oli kehittynyt Valloniassa 1400-luvulta lähtien korkeampaan jalostusasteeseen tähtäävien innovaatioiden kautta. Alueella oli rautamalmia, metsävaroja ja vesivoimaa, jotka loivat perusedellytykset kehitykselle. Vallonian taloudellinen keskus 1600-luvun alkupuolella oli Amsterdam, joka Lontoon ohella oli kasvamassa Euroopan tärkeimmäksi kaupankeskukseksi. Kaupungissa toimi useita kauppahuoneita ja kauppiassukuja, joiden toiminta ulottui koko Eurooppaan. Vallonitaustaisia heistä olivat esim. de Geer, de Besche, Trip ja de Witte. Sotien aiheuttamat levottomuudet johtivat siihen, että rautateollisuus suurissa osissa Valloniaa kärsi toistuvista häiriöistä. Toisaalta sodat lisäsivät metallien kysyntää, ja ruukkien omistajat halusivat siirtää toiminnan mahdollisuuksien mukaan rauhallisemmille alueille. Yhteydet Ruotsiin avattiin 1500-luvun loppupuolella, jolloin Wellam de Besche aloitti toimintansa Ruotsissa. Ensimmäinen ryhmä työntekijöitä Valloniasta värvättiin hänen toimestaan vuonna 1608 Nyköpingin ruukkiin. Varsinainen päänavaus tehtiin, kun de Besche ryhtyi yhteistyöhön Louis de Geerin (1587–1652) kanssa. Tämä oli Euroopan suurin asekauppias, joka myönsi huomattavia lainoja Ruotsin kruunulle ja sai niiden takaisinmaksuna kuparia ja samalla yhä enemmän jalansijaa maassa. Kuningas Kustaa II Adolf ja valtakunnankansleri Axel Oxenstierna antoivat taustatukea hänen toiminnalleen. Vuonna 1627 de Geer sai kaikki valtakunnan asetehtaat valvontaansa ja 1641 hänet aateloitiin Ruotsissa, vaikka Amsterdam säilyikin hänen kotipaikkanaan.

Tietojen ja taitojen siirtäminen toiselle seudulle tapahtui lähinnä ihmisiä siirtämällä. Ruukkialueilla vaikuttaneet de Geerin värvääjät saivat Ruotsista tietoja työvoimatarpeesta. Maahanmuuton ensimmäisellä jaksolla vuosina 1615–1625 työläisiä värvättiin lähinnä Itä-Göötanmaan ruukkeihin, jotka olivat toimineet pitkään saksalaisella ja ruotsalaisella työvoimalla. Valloneja värvättiin aluksi lähinnä metsätöihin. 1600-luvun raudanjalostuksessa yli puolet työpanoksesta kului ruukin ulkopuolisiin tehtäviin, kuten miilunpolttoon ja kuljetuksiin. Puuhiiltä tarvittiin polttoaineena raudanjalostuksen eri vaiheissa. Vallonit olivat puunhakkaajia ja miilunpolttajia, ja toivat tullessaan Ruotsiin uudenlaisen hiilimiilun eli pystymiilun (resmila). Suurilla tuotantomäärillä he saavuttivat hyvän laatutason verrattuna talonpoikien verosuorituksina toimittamiin pienempiin eriin.

1600-luvun alkupuolella Suomeen siirtyi tai värvättiin yksittäisiä valloneja Länsi-Uudenmaan rautaruukkeihin. Osa heistä tuli suoraan Valloniasta, useimmat kuitenkin Ruotsin vanhojen ruukkialueiden kautta. Niukkojen lähdetietojen lisäksi tämän muuttoliikkeen tutkimista vaikeuttaa se, että miilunpolttajat usein asettuivat asumaan ruukkien lähistölle maaseudulle ja sulautuivat alueen talonpoikaisväestöön.

Ajanjakso 1620-luvun lopulta 1650-luvun puoliväliin asti on vallonien muuttoliikkeen tärkein aikakausi ja tuolloin myös ammattijakautuma oli toisenlainen. Se suuntautui pääosin de Beschen ja de Geerin vuokraamiin Gimon, Leufstan ja Österbyn rautaruukkeihin Upplannissa, joissa hyödynnettiin Dannemoran laajaa malmiesiintymää. Ruukkeja laajennettiin voimakkaasti ja se johti kaikkien raudanjalostuksessa edustettujen ammattiryhmien värväämiseen Valloniasta. Yhtenäisiä ryhmiä ei siirretty, vaan värvääjät etsivät edelleen kulloinkin tarvittavat ammattimiehet. Muutto tapahtui kolmelta pääalueelta: Sedan ympäristöineen (nykyisin Ranskassa), Chimayn alue ja Liègen alue, molemmat Espanjan Alankomaissa (nykyisin Belgiassa ja Luxemburgissa).

Työsopimukset laadittiin muutamaksi vuodeksi kerrallaan, mutta lopulta kuitenkin vaan pieni osa palasi kotiseuduilleen uusimatta työsopimusta ja monien ammattimiesten perheet tulivat myöhemmin perässä Ruotsiin. Vuonna 1652 Alankomaissa asetettiin rajoituksia muuttoliikkeelle ja muutto Ruotsiin tyrehtyi lähes täysin. On arvioitu, että Ruotsiin muutti 1600-luvun aikana noin tuhat työväestöön kuuluvaa vallonia ja perheenjäsenet mukaan lukien n. 2500 henkilöä.

Suomessa 1600-luvulla vaikuttaneet vallonit voidaan laskea mukaan em. lukuihin, ja valtaosa heistä siirtyikin Suomeen Ruotsin kautta. Noin 40 perheensä päämiehestä alle kymmenen näyttää tulleen Suomeen suoraan Valloniasta (esim. Mustioon 1635 muuttanut Christoffer Crabbot).

Teknisiä uudistuksia

Tämän toisen aallon muuttajat toivat mukanaan uutta tekniikkaa, kuten kivirakenteisen masuunin, joka oli saksalaista edeltäjäänsä vahvemmin rakennettu. Puuhiilillä lämmitettävässä masuunissa rauta erotettiin malmista. Vallonitaontaa varten raakarauta eli takkirauta valettiin lähes tonnin painoisiksi jööteiksi (göt). Vallonisepät käyttivät Ruotsissa ennestään tuntematonta taontatekniikkaa. Vallonitaonta syrjäytti varsinkin Upplannin isoissa ruukeissa aiemmin käytetyn saksalaistaonnan. Vallonitaonta ja Dannemoran malmi mahdollistivat erittäin kovan ja laadukkaan kankiraudan valmistuksen. Sitä käytettiin aserautana ja 1700-luvulla sitä vietiin Englantiin terästeollisuuden raaka-aineeksi, jossa se Öregrundin vientisataman mukaan tunnettiin nimellä oregrund iron.

Vallonien ammattijakauma Suomessa muistuttaa Ruotsia sillä erotuksella, että Suomessa ei 1600-luvulla käytetty vallonitaontaa. Täällä vallonisepät käyttivät saksalaistaontaa, mikä ei ollut epätavallista Ruotsissakaan. Varhaisimpien maahanmuuttajien enemmistö oli miilunpolttajia, ja Suomessa käytössä olleet saksalaismasuunit ja -pajat kuluttivatkin huomattavia määriä sysiä.

Valtaosa muutoista tapahtui de Geerin ja de Beschen omistamista Upplannin ruukeista, lisäksi tulijoita oli Södermanlannin, Itä-Göötanmaan ja Vermlannin ruukeista. Siirtyminen Suomeen vastaa samanaikaista muuttoliikettä toiseen periferiaan, Norrlantiin. Tuotantoa ei voitu kasvattaa vanhoilla ydinalueilla metsänkäytölle asetettujen rajoitusten takia. Raaka-aineen ja valmiiden tuotteiden kuljettaminen meriteitse sen sijaan oli verrattain edullista. 1600-luvun puolivälissä Länsi-Uudenmaan ruukkien omistajista ja vuokraajista useat olivat turkulaisia, syntyperältään ulkomaalaisia porvareita (Wolle, Billsten, Thorwöste). Heidän yhteytensä Euroopan markkinoille näkyi myös työvoiman hankinnassa. 1600-luvun lopulla useita ruukkeja Suomeen perustanut Lorentz Creutz nuorempi toimi vuorikollegion varapresidenttinä ja hänen yhteytensä maan eri vuoritoimialueille olivat hyvät.

Vanhempi tutkimus näki uskonnollisen syrjimisen tärkeänä tekijänä vallonien muutolle Ruotsiin. Valtaosa tänne tulleista valloneista oli kalvinisteja, joita Espanjan Alankomaiden katolinen hallinto saattoi sortaa. Toisaalta osa muuttajista oli myös katolilaisia, eikä uskonnolla näytä olleen merkitystä yksittäisen työntekijän värväykselle ja muutolle. Vallonit eivät kuitenkaan sulautuneet ruukkien muuhun väestöön täysin vaivattomasti. He pyrkivät säilyttämään ryhmän sisäiset avioliitot, oman kielensä ja oman kulttuurinsa eri ilmentymät kuten kansanmusiikin. Eräs käräjäjuttu 1630-luvun Uudeltamaalta osoittaa, että eri kansallisuuksia edustaneet ruukkilaiset muodostivat omat veljeskuntansa, asuivat eri taloissa ja olivat joskus myös riidoissa keskenään. Pohjan pitäjän Antskogin ruukin henkikirja vuodelta 1637 ryhmittelee ruukkilaiset saksalaisiin (Tysker), valloneihin (Fransoser) ja ruotsalaisiin (Swensker).

Vallonien eristäytyminen ei kuitenkaan voinut jatkua pitkään, sillä heitä oli Suomen ruukeissa aina pieni vähemmistö. Pieni ryhmä hajaantui Suomen rannikon ruukkeihin Pohjanmaalta Uudellemaalle ja Karjalan kannakselle. Ruukeissa sulautuminen eräänlaiseen yhtenäiseen ruotsalaiseen ruukkikulttuuriin tapahtui hitaasti mutta varmasti. Avioliittoja ei pitkään voinut solmia ainoastaan oman ryhmän kesken. Tärkeänä tekijänä oli myös lapsien syntyminen uuteen ympäristöön, samassa ruukissa koko ikänsä asunut henkilö sai kotinsa lisäksi vaikutteita koko yhteisöstä ja lähiympäristöstä.

Antskogin vallonisepät 1700-luvulla

1700-luvun alkupuolella venäläiset valloittivat Suomen ja maa oli miehitettynä ns. isonvihan aikana vuosina 1713–1721. Useimmat rautaruukit tuhottiin ja osa niiden väestöstä pakeni Ruotsiin. Ruukkien jälleenrakentaminen 1720-luvulla oli hidasta ja ainoastaan pieni osa ennen sotaa vaikuttaneista työntekijöistä palasi vanhoille asuinsijoilleen. Vallonijälkeläisiä eli Suomessa vielä isonvihan jälkeenkin, mutta monet heistä olivat sulautuneet maaseudun ja kaupunkien väestöön – talonpoikina, käsityöläisinä ja virkamiehinä. Vallonitaustasta saattoi kertoa vierasperäinen nimi ja suvussa kulkeva suullinen perimätieto, joka joissakin tapauksissa on jatkunut meidän päiviimme saakka. Ruukkeihin sen sijaan värvättiin 1720-luvulta lähtien työväkeä jälleen kerran valtakunnan länsiosista. Laitosten jälleenrakentamiseen tarvittava pääoma tuli pääasiassa Tukholman kauppahuoneilta ja kauppiailta, joilla ei enää ollut hollantilainen vaan usein englantilainen tai skottilainen tausta. 1700-luvulla Suomeen syntyi vielä kerran ruukkiyhteisö, jossa asui ja työskenteli samanaikaisesti useita valloneja.

Fiskars ja siitä runsaan viiden kilometrin päässä sijaitseva Antskogin ruukki siirtyivät tukholmalaisen kauppiaan, John Montgomerien omistukseen 1730-luvun alkupuolella. Autioituneet ruukit rakennettiin uudelleen, masuuni Fiskarsiin ja kankirautapaja Antskogiin. Antskogin pajassa käytettiin nyt ensimmäistä kertaa Suomessa vallonien taontatekniikkaa saksalaistaonnan asemesta. Vallonitaonnan työnjako oli pidemmälle viety, kaksi työryhmää työskenteli pajassa samanaikaisesti ja tuotantomäärä suhteessa työntekijöiden lukumäärään oli suurempi. Antskogissa ei ollut saatavilla vallonitaontaan sopivinta malmilaatua ja tuotannon laadussa oli jatkuvasti ongelmia.

Montgomeriella oli hallussaan Skebon ja Ortalan rautarukkien työntekijöiden velkasuhteet, ja hänelle avautui mahdollisuus värvätä työväkeä näistä ruukeista uusille laitoksilleen. Molemmissa ruukeissa oli vasta vuosisadan vaihteessa otettu käyttöön vallonitaonta, joten ne eivät olleet varsinaisia vanhoja valloniruukkeja. Työntekijät olivat valloneja tai vallonijälkeläisiä, jotka olivat kotoisin Upplannin muista ruukeista ja olivat joutuneet muuttamaan jo vähintään kerran työuransa aikana. Montgomerie siirsi Antskogiin täyden työmiehistön Skebosta ja Ortalasta, lähes 10 työläistä perheineen. Useimpien miesten vaimotkin olivat valloneja. Suhteessa sukunsa ensimmäisiin maahanmuuttajiin he olivat kolmannen tai neljännen polven edustajia. Esimerkiksi sulattajamestari (mästersmältare) Claes Piran isoisänisä Jean Pira oli värvätty peltisepäksi Ruotsiin vuonna 1626. Pira jäi loppuelämäkseen Antskogiin ja hänen vanha isänsä Johan (Jean) Pira muutti eläkevuosikseen poikansa luokse. Hänen isänsä oli pysytellyt samassa Österbyn ruukissa koko ikänsä, Johanille Antskog oli jo neljäs asuinpaikka. Tämä yksittäinen esimerkki osoittaa miten vallonisukujen liikkuvuus 1600-luvun loppua kohti lisääntyi.

Vallonitaonta jatkui Antskogissa vuoteen 1779, jolloin se kannattamattomana lopetettiin ja Fiskarsiin perustettiin saksalaispaja. Näiden 45 vuoden aikana vallonipajassa ehti työskennellä runsaat 40 henkilöä, joista tosin kaikki eivät varmuudella olleet valloneja. Yhteisön kiinteys näkyi silloin kun pajaan tarvittiin uusia työntekijöitä, heidät valittiin lähes aina valloniseppien poikien joukosta. Ellei sopivaa miestä löytynyt omasta piiristä, saatettiin työntekijä palkata jostakin ruotsalaisesta valloniruukista. Esimerkiksi vuonna 1767 mestari Philip Pousar värvättiin Ortalasta ja hänenkin jälkeläisensä jäivät pääosin Suomeen.

Antskogin 1700-luvun vallonit eivät pyrkineet samanlaiseen eristäytymiseen kuin heidän edeltäjänsä 1600-luvulla. Jo 1730-luvulla esiintyi avioliittoja ympäröivän maaseudun rahvaan kanssa ja myöhemmin alueen muiden ruukkien väestön kanssa. Joitakin erityispiirteitä heillä kuitenkin edelleen oli. He eivät kuuluneet etelärannikon saksalaistaontaa harjoittavien ruukkien muodostamaan ammattikuntaan, eivätkä näin ollen voineet saada sen myöntämää sosiaaliapua (lådemedel). Osa palkasta maksettiin nk. viinirahoina, jolla oli jo 1600-luvulla korvattu hankalasti saatavilla ollut luontaisetu. Antskog–Fiskarsissa asui myös taustaltaan puhtaasti ruotsalaisia ja ruukin pohjoispuolelta tulleita suomalaisia, jotka työskentelivät mm. sahureina ja ruukintyöläisinä. Antskogissa sijainneessa ruukinkirkossa pidettiin jumalanpalveluksia sekä ruotsiksi että suomeksi, mutta ei ranskaksi.

Saksalaistaontaan siirtymisen myötä vallonit menettivät monopoliasemansa työpaikkojen suhteen, he joutuivat kilpailemaan muualta tulleitten saksalaismestareiden (siis pääosin ruotsalaisten) kanssa. Osa jäi eläkeläisinä Antskogiin, osa työskenteli Fiskarsin ruukissa tai läheisessä Orijärven kuparikaivoksessa.

Rautaruukkien vallonien lisäksi Suomeen on 1700-luvulta lähtien Ruotsista muuttanut yksittäisiä käsityöläisiä, lasiruukkien työntekijöitä, virkamiehiä ja sotilaita. Suomessa on edelleen käytössä kymmeniä valloninimiä. Ainoastaan huolellisella sukututkimuksella voidaan selvittää nimenkantajien syntyperä ja muu tausta sekä varhaisten maahanmuuttajien jälkipolvet. Viime vuosina tällaisia tutkimuksia on julkaistu useita, mutta kattavaa yhteenvetoa niiden pohjalta ei ole laadittu.

Lähteet

Veli-Matti Pussinen

Kirjaudu sisään

Käyttäjätunnus:

Salasana:


Uusimmat päivitykset


Suvustaja 1/2017

Puheenjohtajan tervehdys. Lue lisää ...

Kevätretki Vesilahteen 13.5.2017. Lue lisää ...

Hallituksen palsta. Lue lisää ...

Uusi hallituksen jäsen esittäytyy: Marjatta Ticklén Lue lisää ...

Maakirja kertoo tilan historiasta Lue lisää ...

DNA-tulosten viidakossa koettua Lue lisää ...

DNA-tulosten jakaminen toiseen tietokantaan – GENIn sukupuista apua DNA-osumien selvittelyyn Lue lisää ...

Kokemuksia geneettisestä sukututkimuksesta Lue lisää ...

DNA-testaukset - näin pääset alkuun Lue lisää ...

Albrecht Johan Orbinski I ja II – isä ja poika, amtman ja veronvuokraaja Kannaksella Lue lisää ...

Dahlgrénit 1900-luvun alun uutisissa Lue lisää ...

Kirjallisuutta ja linkkejä genetiikan ja geneettisen sukututkimuksen opiskeluun Lue lisää ...

Muita linkkejä


©2016 Salon Seudun Sukututkijat r.y. Tietoja sivuista | Henkilötietosuoja | Sivukartta | Sivuhistoria | Yhteystiedot | Web design Mikko Laihonen , mil[e]netti.fi