Päivitetty 13.02.2016

 
  SSSry logo   valokuvakollaasi

Yksi haaveista toteutui

Artikkeli on julkaistu myös jäsentiedotteessa 1/2001. Kirjoittaja Hanna-Maija Saarimaa.

 

Olen jossain aikaisemmassa jäsentiedotteessa kirjoittanut haaveesta päästä tapaamaan amerikansukulaisia . Haave toteutui osittain, kun posti toi meille elokuussa kutsun pikkupikkuserkkuni pojan Martin Kleimolan ja morsiamensa Kimberlyn häihin Massachusettsiin Yhdysvaltain itärannikolle. Kutsun lähettäjät ilmeisesti eivät olettaneet, että täältä asti ketään häihin tulisi, mutta mepä päätimmekin lähteä. Sulhanen on vielä jälkeenpäinkin kertonut, kuinka onnellinen hän on, kun sukulaiset Suomesta asti kunnioittivat läsnäolollaan heidän juhlapäiväänsä. Mainintani haaveeni osittaisesta toteutumisesta johtuu siitä, että tapasin tällä matkalla vain isäni äidinpuoleisia sukulaisia (Kleimolat), mutten hänen isänpuoleista sukuaan (Saarimaat ), joidenka löytymisestä taannoin jäsentiedotteeseen kirjoitin.  

Kleimolat ovat kotoisin Kauhavalta. Isoäitini isän Ville Fräntilän sisar Amanda avioitui Matti Kleimolan kanssa ja heidän lapsistaan ainakin neljä (Akseli , Gabriel , Aino ja Amanda ) muuttivat Amerikkaan. Vuonna 1879 syntynyt Gabriel päätyi pieneen Lanesvillen kylään Cape Ann -nimiselle niemelle Bostonin pohjoispuolelle. Amanda-sisar oli mennyt sinne ja aiemmin ja tutustunut ullavalaiseen Selma Kallinkiin ja kertonut tälle, että kun hänen veljensä tulee Suomesta, niin teistä tulee pari. Niin sitten kävikin - Selma ja Gabriel avioituivat vuonna 1900 ja heille syntyi 11 lasta, joista elää vielä kolme tytärtä. 

Gabriel elätti itseään aluksi kivityömiehenä - Cape Ann oli kuuluisa kivestään, jota louhittiin niin katukiveksi kuin rakennusmateriaaliksikin. Kivipäly aiheutti hänelle kuitenkin keuhko-ongelmia ja lääkärin kehotuksesta hän osti itselleen pienen maatilan kylän laidalta ja elätti perhettä karjanhoidosta ym. saaduilla tuloilla. Tilan alue on entistä louhosaluetta ja siellä on veden täyttämiä avolouhoksia, joita nykyään käytetään uimapaikkoina ja yhdestä "lammesta" menee edelleen juomavesi pariin lähitaloon. Maatila on edelleen osittain suvun hallussa. Nuorin tytär Miriam (Mimi ) asuu viehättävässä talossa aivan louhoslammikon äärellä. Saman kadun varrella on asunut Euroopankin muusikkopiireissä mainetta saavuttanut trumpetisti Sylvester Ahola . Kävimme Mimin kanssa paikallisen luterilaisen seurakunnan jumalanpalveluksessa ja tapasimme siellä suuren joukon suomalaisia sukujuuria omaavia ihmisiä, jotka puhuivat hauskaa englanninsekaista suomen kieltä. Lanesvillessä toimii edelleen suomalainen laulukuoro. 

Ostin paikallisesta kirjakaupasta pari kirjaa, jotka kertoivat myös suomaissiirtolaisten historiasta. Barbara H. Erkkilan kirja " Hammers on Stone " kertoo Cape Annin graniitin historiasta. Suomalaisia miehiä tuli kivilouhoksille jo 1870-luvulla, eniten kuitenkin 1890-luvulla. Kirjassa kerrotaan elävästi, miten suomalaiset johtivat työntekijäiden lakkoa v.1899 saavuttaen tavoitteensa, 9 tunnin työpäivän. Kiven louhinta on lähes kokonaan loppunut alueelta ja yhden louhoksen alue on museoitu. Toinen ostamani kirja on Waino T. Rayn (alunperin Rajaniemi ) kirjoittama " A young Finn in Cape Ann ". Se on omaelämä kerrallinen kertomus elämästä 1920- ja 1930-lukujen Lanesvillessä. Voin kuvitella, että omat sukulaiseni ovat eläneet hyvin samanlaisen lapsuuden ja nuoruuden kuin Waino. Joistakin heistä on myös maininta kirjassa. Suomalaiset ovat olleet merkittävä siirtolaisryhmä ruotsalaisten, irlantilaisten ja italialaisten ohella ja heidän vaikutuksensa näkyy alueella edelleen. 

Tuliaisina matkalta minulla oli monta sivua käsinkirjoitettua tekstiä. Haastattelin Mimin lisäksi myös hänen 94- ja 92-vuotiaita siskojaan ja kahden sisaruksen lapsia.Minulla on nyt tiedot ja elämäntarinat. lähes kaikista Gabrielin ja Selman jälkeläisistä. Yhden sisaren lapsenlapsista ei ole tarkkoja tietoja, koska sisar asui kauempana ja hänen kaksi lastaankin ovat jo kuolleet. 

Hyvin tyytyväisenä tekemääni matkaan odottelen nyt sukulaisia vastavierailulle.  

Hanna-Maija Saarimaa 

Amerikan suomalaisia tapaamassa

Amerikan suomalaisia tapaamassa

Artikkeli on julkaistu myös jäsentiedotteessa 2/2001. Kirjoittaja Hanna-Maija Saarimaa.

 

Kolme vuotta sitten minulle lopullisesti selvisi, että isäni setäpuoli Arvi Saarima (s.1921) asuu Wisconsinin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Siitä asti ole haaveillut matkasta sinne tapaamaan häntä ja muita sukulaisia. Haave totetutui menneenä kesänä, kun viisihenkinen perheeni vietti reilut kaksi viikkoa Minnesotassa ja Wisconsinissa. Piipahdimme myös Michiganissa, Iowassa ja Etelä-Dakotassa. Lensimme islannin kautta Minneapolikseen, josta vuokrasimme auton ja ajoimme ensin Sheldoniin, Arvi-sedän ja vaimonsa Kayn ( os. Kafka) luo. Sheldon on pieni maalaiskylä Wisconsinin pohjoisosassa (Rusk County), jossa maasto on kumpuilevaa ja lehtipuuvaltaista. Arvin isä (ja minun isoisoisäni) Alex Saarimaa (1866-1952) ja vaimonsa Hilda os. Manninen (1884-1966), olivat vuonna 1917 ostaneet 40 eekkerin (16 ha) maapalstan 1000 dollarin hinnalla puutavarayhtiältä, joka oli hakannut tiluksilla kasvaneen metsän ja jättänyt kannikon uudisraivaajille. Tilan läpi virtasi pieni joki, jonka ympärllä oli metsikkää, mutta suurimman osan maa-alasta Alex raivasi pelloksi ja laitumeksi. Alueelle asettui tuolloin paljon muitakin suomalaisia - arvin muistissa ovat säilyneet John Linna, Henry Muikku, Katri Timonen, William Laine, Henry Pynnänen, Toby ja John Andersson, William Ropponen, Suihkonen, Wiemerä ja Paananen. Arvin Hilda-äiti myi maatilan pois miehensä kuoltua ja kaikki rakennukset on myöhemmin purettu ja niiden ala otettu viljelykäyttöön. 

Arvi teki elämäntyönsä Chigagon seudulla yhdessä veljensä Williamin kanssa perustamassaan konepajassa, mutta oli ostanut William Laineen entisen tilan rakennukset itselleen kesäpaikaksi ja muutti takaisin lapsuudenaikaisen kotitiensä (Spur road) varteen eläkkeelle jäätyään 1980-luvulla. Silloin seudulla asui vielä muutamia itsensä suomalaiseksi tuntevia, mutta nykyään ei juuri ketään. Arvi osaa vielä jonkun verran suomea, vaikkei puhukaan sitä kenenkään kanssa. Osasi hän laulaa Kulkurin valssin ja jonkun suomalaisen juomalaulun. 

Arvin luona tapasimme myös Williamin tyttären Nans Saariman, joka oli hyvin kiinnostunut isänsä suomalaisesta syntyperästä. Hän on vuonna 1969 ollut vanhempiensa kanssa Suomessa ja tavannut isoäiti Hilda Mannisen sukulaisia Valkeakoskella. Teimme Arvin kanssa mielenkiintoisen tutkimusmatkan lähikaupungin Ladysmithin notariaattiin (Clerk's Office) tutkimaan kiinteistärekisteriä, josta läysimmekin maininnat Arvin ja Hildan maapalstan ostamisesta ja myynnistä Warranty Deed (takuuluovutuskirja) nimisestä asiakirjakokoelmasta. Toimistossa oli aivan avoimesti selattavissa syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luetteloita sekä kiinteistäasiakirjoja. Saimme oikein ystävällistä ja asiantuntevaa palvelua. Maksu perittiin vain kopioista, mitään kuittauksia meiltä ei pyydetty tietojen luovutuksesta. 

Jätimme hyvästit Kaylle ja Arville kolmen helteessä vietetyn päivän jälkeen ja ajoimme aivan Wisconsinin pohjoisosaan Yläjärven (Lake Superior) rannoille. Alex Saarimaan veli Armas (1888-1959) oli aikoinaan asettunut Hurley-nimiseen pikkukaupunkiin, jossa hänen jälkeläisiään edelleen asuu. Sukua on myös Ironwoodissa, joka on Michiganin puolella, mutta aivankiinni Hurleyssa. Majoituimme armaksen pojanpojan Darrel Saaren ja vaimonsa Kimin, os. Hohtari, luokse. Heidän tyttärensä Stacyn olen maininnut yhdessä aiemmassa kirjoituksessani amerikansuomalaisista. Stacy on geologian opintojensa ohella opiskellut yliopistossa suomen kieltä ja on parina viime kesänä työskennellyt Suomen Lapissa. 

Armas Saarimaalla ja vaimollaan Senjalla, os. Myllykylä, (1888-1977) oli kahdeksan lasta, joista pojat käyttivät nimeä Saari. Lähes kaikki lapset avioituivat suomalaisten kanssa, kuten tapana oli, ja näiden puolisoiden sukunimiä olivat: Johnson, Nevala, Korpela, Mäki, Dahlbacka, Mattila, Heikkilä, Olkkonen ja Hemming. Meidän kunniaksemme oli järjestetty sukutapaaminen, jossa oli paikalla 37 Saaren/Saarimaan suvun jäsentä. Suurin yllätys oli, että Kaliforniasta asti oli paikalle tullut isäni pikkuserkku Karen Monson poikansa ja miniänsä kanssa. Juuri Karenia on kiittäminen siitä, että tämä sukuyhteys löytyi. Karenin äiti Lillian on ainoa Armaksen ja Senjan elossa oleva lapsi. Hän on 87-vuotias, eikä hänellä ole suomenkielisiä keskustelukumppaneita, mutta kun aloin puhua hänelle suomeksi, hän sanoi heti ymmärtävänsä kaiken, mitä puhun, ja hetken päästä hän alkoi vastailla suomeksi kysymyksiini. 

Kun tutkii Pohjois-Wisconsinin ja - Michiganin karttoja, niistä löytyy valtavast isuomenkielisiä paikan- ja tiennimiä. Hurleyssa sijaitsee mm. Kivi tia Road, Maki drive, Maki road, Saari drive, Lahti road, Aho road, Harma road, Ironwoodin puolella mm. Puumala, Niemi, Salo, Karanen ja Saari road'it. Mielenkiintoista oli, että Chippewa-intiaanien reservaatin alueella kulkivat Ovaska-, Jolma-, ja Jusula-nimiset tiet. Yläjärven eteläpuolella kulkevan valtatien varressa huomasimme yhdessä risteyksessä ison valkoiseksi maalatun kiven, jossa oli isoilla sinisillä kirjaimilla sana: Oulu. Siitä lähti tie samannimiseen kylään. Saman tien varrella Hurleyssa sijaitsee Little Finland, vuonna 1964 perustetun suomalaista kulttuuria vaalivan yhdistyksen hirsirakenteinen myymälä, kokoussali ja museo. Se oli paikallisten vanhempien suomalaisten kokouspaikka, jossa kuuli puhuttavan mukavaa "vanhaa" suomea. Myytänä oli Suomesta tuotettuja tavaroita sekä Amerikassa painettuja paitoja, lautasliinoja ja kortteja. Lähes joka kuukausi on jokin suomalainen juhla tai tapahtuma laskiaisesta juhannusjuhliin. Valitettavasti yhdistystä ylläpitävien ihmisten keski-ikä on hyvin korkea ja suomenkieli häviää varmasti seuraavan 15 vuoden aikana, vaikka kielikursseja järjestetäänkin nuoremmille sukupolville. Yhdistyksen kotisivut löytyvät osoitteesta: http://www.littlefinland.com (ylläpitäjän huomautus 29.9.2014: kotisivuosoite ei ole enää voimassa. ks. Facebook: https://www.facebook.com/LittleFinlandWI )

Little Finland
Little Finland-kulttuurikeskuksen portti Hurleyssa Wisconsinissa. 

Suomalaissiirtolaiset hankkivat aikoinaan elantonsa tuolla seudulla kaivoksista ja maataloudesta. Kävimme Michiganin puolella Quincyn kuparikaivoksessa, joka sijaitsee Hancockin kaupungissa. Ostimme kaivoksen historiasta kertovan teoksen, jossa on paljon kaivostyöläisistä, mutta hyvin vähän heidän nimiään. "Big Louie" Moilanen on kuitenkin saanut kirjaan oman sivunsa suuren kokonsa takia, sillä hän oli 8 jalkaa 1 tuumaa pitkä (yli 240 cm?). Hankin myös Suomen sukututkimusseuralle kaksi monistetta. joissa luetellaan kaikki kaivosonnettomuuksissa vuosina 1885-1964 kuolleet kahden piirikunnan alueelta. Näissä teoksissa on paljon suomalaisnimiä. Ostin myös yhden ja sain yhden "Plat book"vihkosen samoista piirikunnista."Plat book" sisältää karttalehtiä, joihin on merkitty kaikki maapalstat ja niiden nykyiset omistajat, jotka löytyvät myös aakkosjärjestyksessä luettelon lopusta. Sattumalta voi näistäkin vihkoista löytää omia sukulaisiaan. 

Hurleyn museossa sain nähdäkseni puhtaaksikirjoitetut luettelot kaupungin kaikista asukkaista kahdelta eri vuodelta 1900-luvun alusta. Kaupungin suurimmat kansalaisryhmät olivat italialaiset, jotka olivat kapakanpitäjiä, sekä suomalaiset, jotka olivat edellämainittujen tärkeimpiä asiakkaita. Museossa oli yllättävää toimintaa, sillä naiset kutoivat siellä mattoja kangaspuilla - ja taas saatiin puhua suomea. Me saimme lahjaksi rautakaivoksista kertovan kirjan, sillä olimme sillä viikolla kauimpaa tulleet vieraat. Omat sukulaiseni työskentelivät juuri näissä rautakaivoksissa. Paikallinen hautausmaa oli kuitenkin vielä yksi sukututkijaa kiinnostava kohde. 

Matkamme viimeinen osa oli vierailu Minnesotan lounaisosassa perheessä, jossa vietin vuoden vaihto-oppilaana 1974-75. Jälleennäkeminen oli riemuisa. Tuolla seudulla ei ole paljonkaan suomalaisasutusta, vaan saksalaisia ja tanskalaisia. Minnesotassa asuu Alex ja Armas Saarimaan sisaren Aino Marttilan ja veljentyttären Hilja Marttilan jälkeläisiä Floodwoodissa ja Duluthissa, mutta heitä emme tavanneet. Ostin kuitenkin Minnesotan suomalaisista kertovan runokirjan, jossa mainitaan mm. seuraavat suomalaiset: Hilda ja Gusti Johnson (kirjailijan isovanhemmat), Bill Johnson, Alma ja Hjalmar Ranta, Jack Maki, Hjalmar Hoglund, Sulo astedt, Eli Virtanen, Eemeli Kainu ja Axel Larson. Nimet mainitsen siltävaralta, että joku lukija tunnistaa näistä sukulaisensa. 

Matka täytti kaikki odotukseni. Seuraava haaveeni on ajomatka pitkin Amerikan länsirannikkoa, sillä lisää sukua löytyy Kaliforniasta, Oregonista ja Kanadan puolelta Vancouverista. Auton vuokraaminen ei ole halpaa, mutta ajaminen on, sillä polttoaine maksaa n. 1/3 Suomen hinnoista. Ja jos voi yäpyä sukulaisten luona, ei matkabudjetti kasva kovin suureksi. Toivon kaikille Amerikan matkasta haaveileville rohkeutta toteuttaa unelmansa. 

Hanna-Maija Saarimaa 

Isoäitien jalanjäljillä Kaliforniassa

Isoäitien jalanjäljillä Kaliforniassa

Artikkeli on julkaistu myös jäsentiedotteessa 1/2003. Kirjoittaja Hanna-Maija Saarimaa.

 

Jäsentiedotteissa 2/1999 ja 2/2001 olen kertonut, miten olen saanut yhteyden isäni Amerikkaan muuttaneiden sukulaisten jälkeläisiin ja millaisia lisätietoja heistä sain käydessäni viime vuonna Keski-Lännessä tutustumassa paikkoihin, joissa he ovat asuneet. Matka jatkui edelleen viime kesänä, jolloin perheeni kanssa tein matkan Kalifomiaan ja Kanadan puolelle Vancouveriin. Riversidessa Los Angelesin lähellä saimme tavata serkkuni Sirkka Romon, jonka viimeksi olin nähnyt v. 1975. Vietimme yhden viikon Santa Barbarassa Karen ja Gary Monsonin vieraina. Karen oli se sukulainen, jonka ansiosta yhteys isäni isänpuoleisiin amerikansukulaisiin syntyi v. 1998. Heidän luotaan jatkoimme Walnut Creekiin lähelle San Franciscoa Carol ja Denny Marttilan luo ja tästä vierailusta kerron nyt tarkemmin. Viimeisen viikon vietimme Vancouverin seudulla, jossa asuvat ainoat äitini amerikansukulaiset - hänen pikkuserkkunsa Ray Pillman perheineen. Rayn äiti oli Lempi Lindberg, joka syntyi Nousiaisissa v. 1897 ja lähti Kanadaan v. 1918 levottomuuksien johdosta. Hän avioitui Viron Saarenmaalta kotoisin olleen Peter Pillmanin kanssa ja he asuivat suurimman osan elämästään Sointulassa Malcolm-saarella. 

Olen aina tiennyt, että kaksi isäni tätiä on asunut Kaliforniassa suomalaissyntyisten aviomiestensä kanssa. Heistä on valokuvia ja heihin on oltu yhteydessä 1950-luvulle saakka. Isäni setä sai Suomeen pienen perinnänkin Lempi-sisarensa testamenttaamana. Lapsia ei kummallakaan tädillä ollut. Kun yhteys Karen Monsoniin syntyi ja kuulin hänen asuvan Kaliforniassa, lähetin hänelle tiedot myös isotädeistäni Ainista ja Lempistä. Hän välitti ne eteenpäin pikkuserkulleen Denny Marttilalle, joka on myös minun isäni pikkuserkku; Dennyn isän äiti oli Aino Saarimaa, s. 1881 Kuortaneella. Denny oli pikkupoika, kun hän vanhempiensa kanssa muutti Minnesotasta Kaliforniaan 1940-luvun lopulla. Hän muistaa, että he tuolloin vierailivat joidenkin sukulaisten luona Redwood Valleyssä, joka on parin tunnin ajomatkan päässä pohjoiseen San Franciscosta. Vierailusta on muistona pari valokuvaakin. Dennyn Lydia-äiti elää edelleen, mutta kärsii pienistä muistikatkoksista. Häneltä Denny sai kuitenkin varmistettua, että nuo sukulaiset olivat olleet nimenomaan Dennyn isän äidinpuoleista sukua. Sain sähkäpostitse skannatun valokuvan, jossa olivat Dennyn vanhemmat toisen pariskunnan ja pienen tytän kanssa. Tunnistin heti toisen miehen Matti Mäeksi, Lempin aviomieheksi. Toinen nainen ja tyttä olivat vieraita. Tästä tunnistamisesta innostuneena Denny teki v. 1999 matkan Ukiahin kaupunkiin, joka on Mendocinon piirikunnan "pääkaupunki". Siellä rekisteritoimistossa (clerk's office) hän sai nähdäkseen isotätieni ja heidän aviomiestensä kuolintodistukset, joista ilmeni, että kaikki neljä olivat kuolleet vuosien 1953-59 aikana. Denny kävi myös paikallisella hautausmaalla, jonka rekisteristä löytyivät tiedot heidän hautapaikoistaan. Itse Redwood Valley'ssä Denny ei tuolloin käynyt. 

Nyt kun valmistelimme omaa matkaamme, hankin vielä lisätietoja isotädeistä. Isäni serkulla oli Aini-tädin lähettämä valokuva hänen ja miehensä Onni Luoman talosta. Teetin itselleni kopion tuosta kuvasta (Denny Marttilalla oli kuva samasta talosta). Ainista olin jo vuosia sitten saanut Siirtolaisuusinstituutin passi- ja matkustajaluettelosta tiedot hänen matkansa ajankohdasta ym., mutta Lempin tietoja siellä ei ole. Amerikkaan saapuneista löytyy nykyisin hyvät tiedot Ellis Islandin rekisteristä ( http://www.ellisislandrecords.org ). Sieltä näin, että Aini oli tullut Yhdysvaltoihin keväällä 1911 ja hänen määränpäänään oli isänsä Alexiuksen koti Chicagossa. Lempikin löytyi. Hän oli lähtenyt matkaan Norjan Bergenistä syyskesällä 1916 - ei Hangosta niin kuin useimmat (tuohon aikaan oli Itämerellä levotonta 1. maailmansodan takia).' Lempin määränpää olikin Kalifornia. Hänen vastaanottajakseen oli merkitty Aina (Aini) Luoma ja osoitteeksi 16. katu, talo no. 3725, San Francisco. Aini oli siis jo avioitunut Onnin kanssa ja muuttanut länsirannikolle. 

Yhtenä päivänä me sitten suuntasimme San Franciscoon. Katsoimme Muir Woodsin jättipunapuut, kuvasimme Golden Gate sillan, lounastimme China Townissa ja lopulta iltapäivällä ajoimme 16:lle kadulle. Se on aikoinaan ollut hyvinkin laitakaupunkia, mutta nykyisin tuo miljoonakaupunki levittäytyy niin laajalle alueelle, että 16. katu tuntuu keskustalta. Koko kaupunki on rakennettu pienten mäkien päälle ja tämäkin katu nousi aika jyrkkänä. Veimme auton aivan kadun päähän, josta jalkauduimme etsimään numeroa 3725. Rakennuksia oli kadun vieressä ja toinen rivi näiden takana. Läysimme numerot 3721 ja 3735, muttemme etsimäämme. Kaikkia numeroita ei ollut käytössä eikä Dennykään osannut selvittää, millä periaatteella talot numeroidaan. Päätimme, että joko Ellis Islandin luetteloissa on kirjoitusvirhe tai sitten talot ovat vuosien saatossa saaneet uudet numerot. Osa taloista oli kyllä niin vanhoja, että luulisi niiden olleen noilla sijoilla jo, kun Lempi tuli tänne v. 1916. Tyydyimme ottamaan valokuvat meistä sukulaisista numero 3721:n kohdalla ja kuvasimme myös näkäaloja kadun vartta alaspäin ja mäen harjalta joka suuntaan. Ei hassumpi asuinpaikka silloin eikä olisi nytkään. Katu oli hyvin rauhallinen eikä sillä ollut läpiajoliikennettä. Arvoitukseksi meille jäi, mitä tädit olivat tuohon aikaan tehneet elääkseen. Onni Luoman tiedetään olleen räätäli. 

Seuraavana aamuna lähdimme kohti Redwood Valley'ä (Punapuulaakso). Denny oli jo aiemmin saanut käsiinsä Ray Shulzin kirjoittaman kirjasen "Memories of Redwood Valley", jossa oli myös muutama sivu tarinaa alueen suomalaisasutuksesta. Joukko suomalaisperheitä oli ostanut Yokayo Ranchon vuonna 1912. Perheet tulivat Montanasta, Nevadasta ja Oregonista, jossa miesväki oli työskennellyt kaivoksilla, mutta lähteneet työoloista johtuvien erimielisyyksien takia. 

Nämä perheet muodostivat ns. Finnish Colonyn. Meillä oli mukanamme valokuva Luoman talosta ja tiedot pariskunnista, muttei mitään valmista suunnitelmaa, mistä lähdemme heitä etsimään. Ajaessamme kylän keskustaan osui silmiimme paloauto paloaseman edessä. Sen enempää asiaa pohtimatta Denny kaarsi autonsa aseman pihalle tokaisten, että kyllä palokunta tunnistaa etsimämme rakennuksen, jos se vielä on olemassa. Selvitimme asiamme paloasemaila päivystävälle miehelle, joka välittämästi soitti entiselle palopäällikälle. Sitten palomies piirsi meille kartan ja neuvoi, miten löydämme tien nimeltä E, joita erkanee etsimämme sivutie. Kylän itä-länsisuuntaiset tiet on nimetty pelkillä aakkosilla A:sta N: ään (Road A, jne). Kävimme myös viereisessä kyläkaupassa jututtamassa kauppiasta, jonka isä oli perustanut liikkeen. Saimme lisää tietoja vanhasta suomalaisasutuksesta. Road E sivuteineen löytyi helposti, mutta emme olleet aivan varmoja, mitkä mäkit olivat etsimiämme. Tien päässä tapasimme maanviljelijän, joka neuvoi meidän naapurissaan asuvan Bill Niemen luo. Bill (alun perin Pellervo Unto) oli alueelle v. 1912 muuttaneiden ensimmäisten suomalaisten jälkeläisiä, ikää yli 80 vuotta. Hän ei ollut puhunut suomen kieltä pitkään aikaan ja muuttikin mielellään puheen englanniksi. Bill oli tuntenut sekä Luoman että Mäen pariskunnat ja kertoi, mitkä talot ovat heidän entisiä kotejaan. Saimme kuulla lisää myös Finnish Colony'sta. Perheet olivat aluksi yrittäneet tulla toimeen metsä- ja maataloustäitä tekemällä ja omistamalla kaiken yhteisesti, mutta se ei onnistunut täällä - niin kuin ei muissakaan " utopia"-yhteisäissä. Poliittiset erimielisyydet myös jakoivat osakkaita niin, että v. 1922 Yokayo Rancho jaettiin 19 osaan siinä suhteessa, kuinka paljon kukin perhe oli omaa rahaansa alun perin sijoittanut maan ostoon. Billillä oli karttakopio tästä jakotoimituksesta. Hän tiesi kertoa, että isotätini miehineen olivat tulleet tänne 1930-luvulla ja saaneet ostaa pienet maapalstat Willy Vainiolta. He mm. kasvattivat viinikäynnäksia ja kuivattivat rypäleet rusinoiksi. Nykyisin koko laakso tuottaa rypäleitä viinin valmistukseen. 

Palasimme tien varteen ja katsastimme ensin Lempi ja Matti Mäen pienen talon. Se oli tyhjillään ja hyvin ränsistyneen näkäinen. Otimme kuvia talosta, piharakennuksesta ja ympäräivästä maaseudusta. Aini ja Onni Luoman talo oli tien alkupäässä n. 500 metrin päässä edellisestä. Sekin näytti olevan asumaton, joskin paremmassa kunnossa kuin Mäen talo. Vertasin sitä omistamaani valokuvaan ja kyllä se sama talo oli. Pihapiirissä oli toinenkin talo, jonka pihalla oli auto. Sieltä löytyivät Peg ja Lou Chappeli tyttärineen ja heidän löytymisensä oli onnenpotku. Pariskunta oli ostanut ensin Mäen talon Lempiltä v. 1957. Sekä Matti että Luoman pariskunta olivat kuolleet sitä ennen. Myöhemmin Chappellit ostivat Luoman talon, jonka piharakennuksesta tehdyssä talossa he nyt asuvat. Saimme kuulla heiltä monenlaista kiinnostavaa. Toisessa rakennuksessa on ollut vuokralaisia. Lempin asioita oli hänen kuoltuaan hoitanut Vic Soinila, entinen baarinomistaja, joka ei valitettavasti enää kykene vastaamaan kysymyksiin äskettäin tapahtuneen infarktin takia. Valokuvia otettiin taas sisältä ja ulkoa. Keskellä pihaa kasvoi punapuu, jonka alla varjossa Aini oli mielellään istunut. 

Palasimme paloasemalle jututtamaan entistä palopäällikkää Delbert Phelpsiä, joka kertoi mm. Lempin olleen kova tanssimaan. Onnilla oli puolestaan ollut räätälinliike Ukiahissa yhdessä Uuno Sorolan kanssa. Aini tunnettiin myös hyvänä ompelijana. Matti oli kaiket kesät Alaskan vesillä kalastamassa Olavi Soinilan kanssa ansaiten loppuvuoden elannon sieltä. Lempi kävi siivoamassa. Seuraavat haastattelukohteemme olivat Hietalan sisarukset Mildred, 90 vuotta, ja Stella, 88 vuotta. Mildred oli ensimmäinen täällä syntynyt suomalaislapsi. Oli hienoa saada puhella kaikkien näiden ihmisten kanssa. Ajoimme sitten Ukiahiin rekisteritoimistoon. Ystävällisen virkailijan avustuksella (county clerk-recorder) saimme nähdäksemme nelikon kuolintodistukset. Niistä selvisi, että pariskunnat olivat tulleet tänne v. 1934. Aini kuoli v. 1953, Matti ja Onni kolmen kuukauden välein v. 1954, Lempi v. 1959. On Lempillä mahtanut olla raskasta, kun on pitänyt saattaa hautaan nuo kolme muuta. Viereisestä toimistosta saimme saman karttakopion, joka Bill Niemellä oli. Russian River District Cemetery (hautausmaa) oli tien toisella puolella. Denny oli jo aiemmalta matkallaan saanut sieltä kartan, josta selvisi hautapaikat. Näky oli hyvin ankea. reunakivetty paljas alue, jolla ei kasvanut mitään, kojootin jätäksiä oli keskellä, ei edes hautakiveä ollut. Kartan mukaan tähän oli haudattu Ellen ja Oscar Liukonen, Matti ja Lempi Mäki, Onni Luoma sekä yksi "unknown" (tuntematon). Oletamme viimeisen olevan Aini, koska paikka oli Onnin vieressä. Muita lähettyville haudattuja suomalaisnimiä ovat Marcus, Margaret ja Thelma Mehtonen. Löytyi myös monta Hill-nimistä. Mäki-nimiset ottivat usein käyttöön tämän englanninkielisen nimen. 

Aikamme loppui sikäli kesken, että virastot sulkeutuivat, emmekä ehtineet oikeustalolle katsomaan perukirjoja. Myös tonttien ostosta kertovat asiapaperit olisi ollut mukava nähdä ja kopioida. Annoinkin nämä asiat Dennyn tehtäväksi. Ehkäpä tulen tänne vielä uudestaan 

Chappellit ovat suunnitelleet korjaavansa Luoman talon asuttavaan kuntoon ja voivat kuulemma vuokrata sitä meille sukulaisille. Onnellisena lähdin kuitenkin Redwood Valley'stä saatuani selville niin monia asioita isäni tädeistä. 

Hanna-Maija Saarimaa

 

Kirjaudu sisään

Käyttäjätunnus:

Salasana:


Uusimmat päivitykset


Suvustaja 1/2017

Puheenjohtajan tervehdys. Lue lisää ...

Kevätretki Vesilahteen 13.5.2017. Lue lisää ...

Hallituksen palsta. Lue lisää ...

Uusi hallituksen jäsen esittäytyy: Marjatta Ticklén Lue lisää ...

Maakirja kertoo tilan historiasta Lue lisää ...

DNA-tulosten viidakossa koettua Lue lisää ...

DNA-tulosten jakaminen toiseen tietokantaan – GENIn sukupuista apua DNA-osumien selvittelyyn Lue lisää ...

Kokemuksia geneettisestä sukututkimuksesta Lue lisää ...

DNA-testaukset - näin pääset alkuun Lue lisää ...

Albrecht Johan Orbinski I ja II – isä ja poika, amtman ja veronvuokraaja Kannaksella Lue lisää ...

Dahlgrénit 1900-luvun alun uutisissa Lue lisää ...

Kirjallisuutta ja linkkejä genetiikan ja geneettisen sukututkimuksen opiskeluun Lue lisää ...

Muita linkkejä


©2016 Salon Seudun Sukututkijat r.y. Tietoja sivuista | Henkilötietosuoja | Sivukartta | Sivuhistoria | Yhteystiedot | Web design Mikko Laihonen , mil[e]netti.fi