Päivitetty 20.09.2017

 
  SSSry logo   valokuvakollaasi

Inkerin sivistys– ja kulttuurihistorian tutkimus ja inkerinsuomalaisten identiteetti Suomessa

Artikkeli on julkaistu myös Suvustajassa 2/2017. Kirjoittaja Toivo Flink, FT, dos., verkostotutkija, Siirtolaisuusinstituutti, Turku

 

Professori Lauri Honko nosti Inkerin tutkimusta koskevan asian näyttävästi esiin vuonna 1990 ilmestyneessä Kalevalaseuran vuosikirjassa Inkerin teillä, jonka on julkaissut Suomalaisuuden Kirjallisuuden Seura (SKS). Kirjoituksen nimi on Inkerin tutkimus tienhaarassa. Artikkelin ensimmäisenä lauseena on kysymys: Missä on Inkerinmaa tänään? Pohtiessaan sitä hän puhui muistikulttuurista, joka ei ole sidoksissa maantieteeseen, vaan vaeltaa ihmisten mukana, heidän tajunnassaan, myös aivan vieraisiin oloihin.

Nyky-Inkerin kohtalonkysymys oli Hongon mielestä kulttuurinen jälleenrakennus. Sitä se on vieläkin. Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että arkisto- ja kirjastokokoelmissa on Inkeristä ja inkeriläisiltä kerättyä perinnettä runsaasti. Ongelmana on tuon tietopotentiaalin käyttöön saanti, uudestaan kierrätys, ja nimenomaan tavalla, joka integroituu inkeriläisten nykytodellisuuteen.

Tärkeää on saada inkeriläisten kulttuurin olemassaolo ja merkitys suomalaisten tietoisuuteen. On myös pidettävä huolta siitä, että tätä tietoa on saatavissa useilla kielillä, venäjä mukaan luettuna. Lisäksi tämän tiedon tulee olla mahdollisimman laaja-alaista. Mielestäni on jo tullut aika katsoa ympärillemme ja huomata, millä kulttuurin aloilla inkerinsuomalaisten jälkeläiset toimivat ja mitä he ovat saaneet aikaan. Tätäkin tietoa tulisi kartuttaa ja tehdä sitä tunnetuksi. Suomessa perustettiin vuonna 1919 Inkerin ystävät -yhdistys ja se olisi hyvä herättää henkiin.

Professori Hongon mukaan elvyttävään kulttuurityöhön osallistumisen ja auttamisen edellytyksenä tulee olla tieto inkeriläisiksi itsensä tuntevien ihmisten tarpeista ja toiveista. Hänen mielestään perinneaineksen kerääminen SKS:n suojiin voi olla tieteellisesti tarkoituksenmukaista, mutta parhaimmillaankin vain tiedon museointia ja konservointia. Hän piti ehdottomasti parempana, että inkeriläisillä olisi oma nykytekniikalla luotu perinnearkistonsa yhdessä tai useammassa paikassa.

Olen tietoisesti tuonut tässä esiin professori Hongon pitkähkön kirjoituksen erilaisia ajatuksia, koska osa niistä on vieläkin ajankohtaisia. Keskeinen tekijä, joka on muuttanut tilanteen perin pohjin, on ollut inkerinsuomalaisten paluumuutto Suomeen. Se alkoi vuonna 1990, Lauri Hongon kirjoituksen ilmestymisen aikoihin. Paluumuuton päästyä vauhtiin mikään ei enää ollut entisensä. Onkin syytä kysyä, tiedostetaanko Suomen tutkijapiireissä paluumuuton merkitys ja se, miksi se ylipäänsä tuli mahdolliseksi?

Entisen Neuvostoliiton alueelta Suomeen melkein sukupolven ajan jatkunut inkeriläisten paluumuutto on ollut monella tapaa merkittävä, traumaattinen ja jopa dramaattinen tapahtuma. Se alkoi tasavallan presidentti Mauno Koiviston haastattelussaan antamalla ilmoituksella huhtikuussa 1990. Siinä Koivisto luokitteli inkeriläiset etnisiksi suomalaisiksi ja toivotti heidät tervetulleiksi Suomeen. Muuton perimmäisiä syitä vasta selvitellään.

Suomeen on tähän mennessä saapunut arviolta 32 000 inkerinsuomalaista ja heidän perheittensä jäsentä. Joukossa on useita tuhansia akateemisen koulutuksen saaneita. Maantieteellisesti he edustavat koko entisen Neuvostoliiton aluetta. Julkinen valta ja yritysmaailma eivät ole vieläkään kiinnostuneet heidän Venäjän tuntemuksestaan, muusta tietämyksestä puhumattakaan. Julkisuudesta löytyvän tiedon mukaan heidän osaamistaan ei ole kunnolla kartoitettu eikä hyödynnetty. Luonnollisesti herää kysymys: miksi?

Mitkä ihmeen inkeriläiset?

Suppeassa mielessä inkeriläisillä tarkoitetaan Inkerinmaan luterilaisia suomalaisia. Laajassa mielessä kyse on suomalaisista ja suomensukuisista ortodoksiuskoisista inkeroisista sekä vatjalaisista. Näin tätä käsitettä sovellettiin jatkosodan aikaisissa väestönsiirroissa Inkerinmaalta Suomeen vuosina 1943–1944. Kirjoituksessani käytän käsitettä inkeriläiset suppeassa mielessä.

Lähdetään liikkeelle autonomian ajan loppuvuosista, 1900-luvun alusta. Inkeriläisten sivistyksellisesti arvokas avaus liittyy Inkeriläisten yhdistykseen Helsingin yliopistossa. Koska Inkerinmaan ja Pietarin suomalaisia oli yliopistossa vuosisadan lopussa kyllin paljon, he saivat luvan perustaa oman yhdistyksensä vuonna 1891. Sen viettäessä 25-vuotisjuhlaansa Viipurilaisen osakunnan huoneistossa Uudella ylioppilastalolla 4.11.1916 puhujina oli tunnettuja suomalaisuusmiehiä.

Prof. Kaarle Krohn kehotti inkeriläisiä työhön osoittaen heitä olleen kyllin monta, että he osaavat tulla joskus avuksi suurelle Suomellekin. Prof. E. N. Setälä kannusti inkeriläisiä osallistumaan murresanaston kokoamiseen alueellaan. Setälä suunnitteli perinpohjaisen työn järjestämistä inkeriläisen muinaisuuden pelastamiseksi ja aikoi käyttää apunaan inkeriläisiä ylioppilaita. Tohtori Lauri Kettunen puhui heimotunteesta ja velvollisuuksista kansaansa kohtaan.

Jälkikäteen näyttää siltä, että jokainen koulutettu inkerinmaalainen oli mukana kansanrunouden keruussa: Pekka Putkonen, Eliel Saarinen, Kaapre Tynni ja Eino Räikkönen, muutamia mainitakseni.

Vuotta myöhemmin, v. 1917, tilanne oli jo perin pohjin erilainen, kun Venäjällä uudet vallanpitäjät turvautuivat entistä enemmän väkivaltaan. Kansan kapinat neuvostovaltaa vastaan, sotatoimet ja kansalaissota saivat inkeriläisiä, mukana paikallista sivistyneistöä, pakenemaan Suomeen, minne suurin osa silloin jäikin. Tästä pakoliikkeestä muodostui ensimmäinen kolmesta muuttoaallosta.

Ensimmäinen muuttoaalto

Suomi otti vastaan silloin yli 8 000 henkeä, paljolti naisia ja lapsia, rahoitti heidän elämäänsä ja lasten koulunkäyntiä sekä pyrki hoitamaan Inkerin suomalaisten kulttuuriautonomiaan liittyvää asiaa Tarton rauhanneuvotteluissa. Sen toisena osapuolena Suomen hallitus otti kantaa inkerinsuomalaisten kohteluun Inkerinmaalla nooteissaan neuvostohallitukselle vuosina 1923 ja 1931. Tarton rauhansopimuksessa lokakuussa 1920 Venäjän hallitus oli luvannut inkerinsuomalaisille kulttuuriautonomian ja oikeuden käyttää äidinkieltään, siis suomea, julkisessa elämässä. Moni luotti neuvostoviranomaisten lupauksiin ja sai maksaa siitä hengellään.

Ketkä olivat puoltamassa Inkerin suomalaisia Suomessa itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä ja jatkosodan aikana? Heitä oli paljon: pankinjohtaja Mauri Honkajuuri, toht. Herman Gummerus, eversti Erik Heinrichs, prof. Kaarle Krohn, toht. Rafael Engelberg, prof. J.J. Mikkola, kirj. Maila Talvio, prof. E. N. Setälä, toht. Rudolf Holsti, toht. Toivo Kivimäki, kenraali Paavo Talvela, toht. Väinö Salminen, toht. Martti Haavio jne. 1930-luvulle tultaessa yksin kantasuomalaisten jäsenluku Helsingissä vuonna 1922 perustetussa Inkerin Liitossa ylitti tuhat henkeä. He tunsivat Inkerinmaan suomalaisuuden jo autonomian alkuajoilta. Suomen itsenäistyttyä he kuuluivat heimoaatteen aktiivijoukkoon.

Toinen muuttoaalto

Toinen muuttoaalto ajoittuu jatkosotaan, kun väestönsiirroissa Suomeen saapui runsaat 63 000 inkeriläistä, joukossa yli 20 000 inkeroista ja vatjalaista. Välirauhansopimuksen mukaan yli 55 000 palautettiin Neuvostoliittoon vuosien 1944 ja 1945 taitteessa. Suomeen jäi silloin noin 8 000 inkerinsuomalaista. Tämä oli hiertänyt Suomen ja Neuvostoliiton suhteita usean vuoden ajan. Vaikka Valvontakomissio poistui Suomesta v. 1947, niinkin myöhään kuin v. 1953 J.K. Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa, että ”parasta olisi, jos inkeriläiset hiljakseen poistuisivat maasta”. Siihen mennessä noin puolet Suomeen jääneistä oli jo ehtinyt paeta Ruotsiin ja sitäkin kauemmas. Pelkoa väkisin palauttamisesta pidettiin todellisena. Sitä se olikin. Toisen maailmansodan päätyttyä inkeriläisiä oli hengissä enää noin puolet siitä, mitä heitä oli Suomen itsenäistymisen aikoihin. Jäljelle jääneet oli karkotettu pitkin ja poikin laajaa Neuvostoliittoa ilman paluuoikeutta entisille kotisijoilleen. Kaikki yhteydet Suomeen katkesivat puoleksi vuosisadaksi.

Kolmas muuttoaalto, paluumuutto

Kolmas muuttoaalto on nimeltään paluumuutto. Sitä on pidettävä keskeisenä inkeriläisten suomalaista identiteettiä vahvistavana tekijänä. Paluumuutto alkoi vuonna 1990 ja päättyi vuonna 2016.

Vaikuttaa siltä, että Suomen tutkija-, päättäjä- ja kansalaispiireissä ei tiedosteta paluumuuton merkitystä eikä sitä, miksi se ylipäänsä tuli mahdolliseksi.

Paluumuuton taustalla vaikutti kaksi keskeistä tekijää: Neuvostoliiton kansalaisina olleiden inkerinsuomalaisten lupa muuttaa laillisesti maasta, ja Suomen tahto ottaa heitä vastaan suomalaisina. Korkein neuvosto hyväksyi 20.5.1991 lain, joka avasi neuvostokansalaisille mahdollisuuden muuttaa vapaasti maasta ja kumosi täten koko neuvostovallan aikana voimassa olleen rautaesiripun. Kaksi vuotta myöhemmin, nyt jo Venäjällä, luovuttiin muuttoviisumeista ja sallittiin ulkomaanpassien vapaa lunastaminen. Venäjällä on vieläkin käytössä sisämaan- ja ulkomaanpassi. Laki vapaasta maastamuutosta astui Venäjällä voimaan 15.8.1996.

Inkerinsuomalaisten muutto Suomeen käynnistyi kuitenkin jo vuonna 1990. Tämä tapahtui pian sen jälkeen, kun presidentti Mauno Koivisto teki avauksen Ajankohtaisen kakkosen haastattelussa 10. huhtikuuta. Siinä hän rinnasti inkerinsuomalaiset paluumuuttajiin.

”Paluumuuttaja on ulkosuomalainen, joka palaa Suomeen. Suomessa käsitettä sovelletaan etnisiin ja nykyisiin Suomen kansalaisiin sekä entisen Neuvostoliiton alueelta peräisin oleviin henkilöihin, kuten inkerinsuomalaisiin, joilla on suomalainen syntyperä. Viimeksi mainitut ovat kansallisuudeltaan, mutta eivät kansalaisuudeltaan suomalaisia. Paluumuuttajastatuksen saa, jos jompikumpi vanhemmista tai molemmat isovanhemmat ovat etnisiä suomalaisia. Paluumuuttajastatukseen ovat oikeutettuja myös entisen Neuvostoliiton alueelta olevat henkilöt, jotka ovat palvelleet Suomen armeijassa vuosina 1939–1945 tai asuneet Suomessa toisen maailmansodan aikana.” Eduskunta sääti ns. inkeriläispykälän ulkomaalaislakiin vuonna 1996.

On varsin todennäköistä, että kummankin maan salainen palvelu, siis KGB ja Supo olivat tietoisia, mitä paluumuuton edetessä aikanaan tapahtui. Uusimmassa suojelupoliisin toimintaa esittelevässä tutkimuksessa inkeriläisasia tuli esiin Supon silloinen päällikön Seppo Tiitisen ja KGB:n Helsingin päällikön Felix Karasevin tavatessa 2.6.1988. Tiitisen mukaan Koivisto totesi herrojen keskustelun tiimoilta, että ”jos ovat valmiit antamaan muuttoluvan, annetaan tulla, vaikka olisi mittatappiotakin”. Paluumuutto yllätti Suomen viranomaiset. Suurimmaksi vastaanotto-ongelmaksi muodostui 1990-luvun nopeasti syvenevä lama. Moni aikalainen varmaan ihmetteli ja ehkä ihmettelee vieläkin, miksi paluumuuttoa ei keskeytetty, eikä siitä luovuttu laman missään vaiheessa.

Paluumuutto vai etninen puhdistus?

Paluumuuton taloudellisen taakan lisäksi Suomen tiedotusvälineissä nostettiin esiin myös inkeriläisten etninen tausta suhteessa entiseen kotimaahansa. 28.9.1998 esitetyn MOT-ohjelman toimittaja Martti Backman otti kantaa paluumuuttoasiaan jo ohjelman otsikolla: Inkeriläiset Suomeen – paluumuutto vai etninen puhdistus? Sopii kysyä, mitä ohjelman tekijät tiesivät muuttajien elämänvaiheista Neuvostoliitossa, muuton syistä ja suomalaisuuden tilasta lähtöalueilla?

Viranomaisten suulla kuultiin muutakin. Pääministeri Paavo Lipponen totesi TV 1:n haastattelussa 19. helmikuuta 2002, että ”on aika arvioida koko tätä järjestelmää. Hallituksessa on jo aikaisemmin todettu se, että tämä niin sanottu kunniavelka on suurin piirtein maksettu, jos sellaista nyt on ollutkaan.” Hän ei selittänyt, mitä kunniavelalla tarkoitti.

Samassa uutisohjelmassa presidentti Tarja Halonen uskoi ”hallituksen löytävän järkevän ratkaisun inkeriläisten paluumuuttopolitiikan uudistamiseksi”. Halosen mielestä presidentti Mauno Koiviston lausunnosta alkanut inkerinsuomalaisten paluumuutto ei ollut virhe. Halonen vahvisti esittämänsä näkemyksen myös minulle antamassaan haastattelussa.

Sen sijaan presidentti Koivisto vastasi haastattelupyyntööni toteamalla: ”Minulla ei ole mitään itse luotettavina pitämiäni muistikuvia tehdyistä ratkaisuista yli sen, mitä olen julkisuuteen kertonut.”

Uutislähetyksessä todettiin myös, että hallitus oli jo alkanut valmistella inkeriläisten erityisasemasta luopumista. Mielestäni Suomessa ei ole vieläkään selvitelty eikä tiedostettu, mitä paluumuutto on merkinnyt maahan saapuneille ja mitä muuta se on tuonut Suomelle kuin taloudellista taakkaa ja vastaanoton huolia ja vaivaa.

Voidaan pohtia lopuksi, miksi Suomi on pitänyt Inkerin suomalaisia niin tärkeinä, että heitä on otettu vastaan esittämissäni poikkeusoloissakin. Kuitenkaan Inkerin suomalaisuutta ei Suomessa vieläkään tunneta eikä siitä olla laajemmin kiinnostuneita. Esimerkiksi Inkerin suomalaisia ei mainita historian oppikirjoissamme. Myös Inkeri-tutkimus on olematonta. Muuttuuko tilanne, ja mikäli muuttuu, niin millä tavalla, kenen toimesta ja milloin tämä tapahtuu?

Mitä on kansallinen identiteetti?

Identiteetti on vahva ja kypsä silloin, kun ihminen tuntee pystyvänsä toteuttamaan itseään ja elää sopusoinnussa itsensä, valintojensa ja arvojensa kanssa kaikilla elämän alueilla. Jos identiteetti on kunnossa, ihminen kestää murtumatta kriisejä ja sietää muutoksia. Kokeilemisen, hylkäämisen ja hyväksymisen prosessit lujittavat identiteettiä. Sen muotoutuminen johtaa oman yksilöllisyyden löytämiseen. Henkilökohtaisen identiteetin lisäksi meitä puhuttelevat kansallinen, kielellinen, kulttuurinen, suomalainen, maahanmuuttajien ja siirtolaisten identiteetit.

Suomalainen kansallinen identiteetti syntyi 1800-luvulla romantiikan ja kansallisuusaatteen vaikutuksesta. Merkittävimmäksi suomalaisuuden symboliksi on noussut itsenäinen Suomen valtio. Sen 100-vuotisjuhlaa me olemme viettämässä tänä vuonna.

Suomalaiset ovat suomen kieltä puhuva suomalais-ugrilainen kansa, josta pääosa asuu Suomessa. Suomalaisilla voidaan tarkoittaa myös kaikkia Suomen kansalaisia äidinkielestä riippumatta.

Suomalaista syntyperää olevia asuu myös Suomen ulkopuolella. Huomattavimmat ryhmät ovat siirtolaisiksi USA:han, Kanadaan ja Ruotsiin muuttaneet. Tässä vaiheessa on paikallaan muistuttaa Inkerin suomalaisista.

Yhteenkuuluvuuden pitkä perinne

Suomalaisten siteet Inkeriin löytyvät vuonna 1611 virinneestä luterilaisesta seurakuntaelämästä Inkerinmaalla jo ennen kuin Ruotsi sai sen haltuunsa. Täten alkanut luterilaisen väestön muutto Inkerinmaalle pääasiallisesti Karjalan kannakselta ja Savosta jatkui yli sadan vuoden ajan. Ruotsi menetti Inkerinmaan Uudenkaupungin rauhansopimuksessa Venäjälle vuonna 1721. Inkeriin jääneet suomalaiset saivat silti pitää uskonsa. Vielä kauaskantoisemmat seuraukset Inkerin suomalaisten elämään oli Suomen liittämisellä Venäjän keisarikuntaan vuonna 1809. Venäjän luterilaisten seurakuntien kirkkolaki vuodelta 1832 määritteli Inkerinmaan seurakuntajaon, joka oli voimassa vuoteen 1917. On muistettava, että kirkkolain mukaan Inkerinmaalla pappisvirat täytettiin yksinomaan Suomesta tulevilla papeilla.

Suomalaisuuden juurien selvittely 1800-luvun alkupuolella käynnisti lukuisia tutkimusmatkoja Suomesta Inkerinmaalle. Kieli- ja kansatieteellistä tutkimusta täydentäneet kansanrunouden keruu ja tutkimus, Kalevalan ja Kantelettaren julkaiseminen ovat muodostaneet peruspilareita suomalaisen identiteetin rakentamisessa 1800–luvulla. Harva suomalainen silti tiedostaa tänäänkään, että Inkerinmaalta kerätty kansanrunous muodostaa 9 nidettä Suomen Kansan Vanhojen Runojen 33 osasta. Sillä oli merkittävä osuus myös Kalevalassa. Ilman Kullervoa Kalevala olisi erilainen. Myös Suomen musiikki, kuvataide ja teatteri olisivat jääneet ilman Kullervon hahmon käsittelyä paljoa paitsi.

Inkerin suomalaisten historiallista yhteenkuuluvuutta emämaahan on muistettu jo 1800-luvun puolivälissä. Y.S. Yrjö-Koskisen Oppikirjassa Suomen historiasta vuodelta 1869 hän huomauttaa, että Inkerinmaan suomalaiset asukkaat ”olisivat kyllä ansainneet tulla samaan isänmaahan luetuiksi." Isänmaalla Yrjö-Koskinen tarkoitti tietenkin Suomea. Suomalaisten arvokkaimpana saavutuksena Inkerissä on pidettävä suomen kielen ja mielen säilymistä kymmenen sukupolven ajan.

Bolsevikkien vallankaappaus romutti inkerinsuomalaisten tavoitteet

Opettajista muodostunut kansallinen johto onnistui kesäkuussa 1917 neuvottelemaan Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa oman kansallisen maalaishallinnon, koululaitoksen ja kulttuuriautonomian toteuttamisesta Inkerinmaalla. Vuonna 1917 Inkerinmaalla toimi runsaat 300 suomenkielistä koulua ja kaksi sanomalehteä. Bolševikkien vallankaappaus marraskuussa 1917 romutti inkerinsuomalaisten tavoitteet ja käynnisti lukuisia kansannousuja uusia vallanpitäjiä vastaan.

Inkerinsuomalaisten aseellinen itsemääräämistaistelu kärsi tappion, ja pakolaisuus Suomeen alkoi. Tarton rauhan tarjoama amnestia ja kulttuuriautonomia lokakuussa 1920 loi uskoa tulevaisuuteen. Silloisen suomalaisen Inkerin väkiluku oli noin 150 000 henkeä. Seuraavan 20 vuoden aikana Inkeri menetti puolet väkiluvustaan karkotusten, väestönsiirtojen ja sotien seurauksena. Neuvostoliitossa Inkerin suomalaisuus jäi kitumaan perheissä, jotka oli ripoteltu pitkin ja poikin laajaa valtakuntaa. Leningradin oblastiin kuuluva Inkerinmaa oli tyhjennetty inkerinsuomalaisista jatkosodan päätyttyä. Suomen kielen opetus äidinkielenä lopetettiin 1930-luvun lopussa, kuten kaikki suomenkielinen kulttuuritoimintakin. Ainoaksi suomalaisuuden saarekkeeksi jatkosodan jälkeen muodostui Venäjän Karjala.

Kansan arvoa ei mitata lukumäärällä

Jatkosodan väestönsiirroissa Suomeen muutti yli 63 000 inkeriläistä. Inkerin henkinen kuuluvuus Suomeen korostui vuosien 1943 ja 1944 alussa vietetyissä Inkeri-tapahtumissa. V.A. Koskenniemen puhuessa Inkeri-illassa Helsingin yliopiston juhlasalissa 11.2.1943 hän muistutti, että ”suomalaisen muinaisrunon piirissä on pienen Inkerin osuus niin suuri, että se käsittää runsaan neljänneksen kaikista talteen kirjatuista runoaarteista, ja nimenomaan lyyrisen runouden alalla on tämä Inkerin edustus vieläkin huomattavampi. Syyllä on kansanrunouden tutkija voinut väittää, että ”inkeriläiset kokoelmat ovat olleet niin rikkaat, että jos sellainen runoaarre tavattaisiin muulla eurooppalaisella kielellä, se olisi tutkijain yleisen huomion ja ihailun esineenä”. Hän muistutti myös, että kansojen arvoa ja merkitystä ei mitata lukumäärän perusteella.

Paikka historiassa

Sodanaikaisten väestönsiirtojen johtaja, professori Pentti Kaitera arvioi inkeriläisten siirtymistä Suomeen muillakin kuin taloudellisilla mittareilla. Kaiteran heimoaate ja kristillinen vakaumus loivat pohjan hänen pyrkimykselleen pelastaa Inkerin suomalainen kansanosa tuholta. Hän ei ollut aatteensa kanssa yksin silloin, eikä aate ole menettänyt merkitystään nytkään. Tämän vuoksi hänen ajatuksensa ja tunteensa sopivat myös tähän päivään, kun mietimme inkerinsuomalaisten paluumuuttoa Suomeen. Mielestäni sen merkitystä ei ole vielä tiedostettu. Sen lisäksi, että tänne on muuttanut tuhansia inkerin-suomalaisia, tapahtuneen vaikutus on ulottunut ja tulee ulottumaan maailmanlaajuisesti, koska inkerinsuomalaisten jälkeläisiä asuu kaikkialla maailmassa.

Mitä me tästä opimme? Ainakin sen, että inkerinsuomalaiset pystyvät tukemaan omaa kansallista ja kulttuurista identiteettiään eri puolilla maailmaa Suomen tuella. Esitän seuraavaksi kaksi hanketta, jossa me voimme auttaa toisimme.

Tietopankki

Hankkeen tarkoituksena on vauhdittaa tietojen kokoamista laajaksi digitaaliseksi interaktiiviseksi tietopankiksi ja luoda perusta Inkerin suomalaisuuden laaja-alaiselle tutkimiselle. Tiedonkeruuhanke on hyväksytty Suomi 100-ohjelmaan. Arvokkaimpana pidän tietopankkihankkeen hyväksymistä Siirtolaisuusinstituutin toiminnan agendalle.

Inkeriä koskevaa tietoutta on tällä hetkellä eniten Suomen lisäksi Venäjällä, Virossa, Ruotsissa ja sodanaikaisessa Saksassa. Hankkeeseen sisältyy viisi keskeistä osa-aluetta: (1) arkistotieto, (2) tutkimuskirjallisuus ja muu kirjallinen aineisto (Inkeri-bibliografia), (3) ikäihmisten haastattelut, asiakirja- ja valokuva-aineiston tallentaminen, (4) tiedottaminen ja (5) tutkiminen.

Perimmäisenä tavoitteena on muodostaa Inkerin tutkimuskeskus. Samalla tietoja Inkerin suomalaisuudesta olisi saatava Suomessa historian opetukseen ja opettajien koulutusohjelmaan.

Inkerin päivä

Inkeri-päivän nostaminen liputuspäiväksi epäilemättä vahvistaisi inkerinsuomalaisten identiteettiä ja arvostusta. Inkerin liputuspäivä todistaisi, että Suomi on ottanut tämän kansansa osan omakseen myös henkisesti.

Lähteet:

Toivo Flink

Kirjaudu sisään

Käyttäjätunnus:

Salasana:


Uusimmat päivitykset


Suvustaja 1/2020

Puheenjohtajan tervehdys. Lue lisää ...

Kevään 2020 toimintakalenteri. Lue lisää ...

Hallituksen palsta. Lue lisää ...

Puheenjohtajakausina tapahtunutta, osa 1/7, 1985–1991 Lue lisää ...

Puheenjohtajakausina tapahtunutta, osa 2/7, 1992–1996 Lue lisää ...

Puheenjohtajakausina tapahtunutta, osa 3/7, 1997–2001 Lue lisää ...

Uskelanjoen vesistön kosket ja myllyt. Esivanhempiani niissä mylläreinä Lue lisää ...

Kiskon Haapaniemen linnan kukoistuskauden omistajat Lue lisää ...

Henkilöetsintää Neuvostoliitosta / Venäjältä, Internet-osoitteita ym.
Suomalaiset ja ruotsalaiset nimet venäjänkielisissä lähteissä Lue lisää ...

Kemiönsaaren seurakuntien alkuperäiskuvia (AP-kuvia) SSHY:lle Lue lisää ...

Jäsentemme kotipaikat vuonna 2019 Lue lisää ...

Kirjastoon 2019 hankitut uudet kirjat Lue lisää ...

Muita linkkejä


©2016 Salon Seudun Sukututkijat r.y. Tietoja sivuista | Henkilötietosuoja | Sivukartta | Sivuhistoria | Yhteystiedot | Web design Mikko Laihonen , mil[e]netti.fi