Päivä alkoi aamulla kello kuusi puhelimen herätyskellon piipitykseen. Äiti kaivoi leivinuunista yön aikana hautuneen ohrapuuron ja nosti sen pöytään. Nousin pirteänä mökin raikkaaseen ilmaan, vaikka edellisenä iltana oli valvottu myöhään. Oli nimittäin käyty jo Pusulan Kärkölän kylätalolla kattamassa pöytää ja järjestelemässä pöytiä ja tuoleja.

Saavuimme tälle entiselle koululle ja ryhdyimme innokkaina töihin. Pilkoimme kurkkuja, lohkoimme tomaatteja, voitelimme voileipiä ja keitimme vettä. Ilmassa oli jännittynyt tunnelma. Pienestä paniikista huolimatta saimme kaiken kuntoon vähän jälkeen yksitoista.

Vastaanotimme vieraat kylätaIon kuistilla kauniissa auringonpaisteessa. Autoja saapui pihaan verkkaisaa tahtia ja niistä tupsahteli iloisia sukulaisia. Oli mukavaa kätellä saapuvat vieraat ja tavata pitkästä aikaa ihmisiä, joita olin tavannut viimeksi yli kymmenen vuotta sitten. Toinen ihana asia oli, että kaikki kynnelle kykenevät tulivat. Sukujuhliin oli kutsuttu Anna ja Johan Walfrid Lehtisalon jälkeläiset, joista paikalle saapuikin 57 henkilöä. Muutama henkilö joutui viime tingassa perumaan tulonsa, mutta onneksi moni pääsi paikalle. Vanha luokkahuone sai taas sisäänsä iloista puheensorinaa ja lähes kaikki tuolit täyttyivät. Vapaamuotoinen sukutapaaminen saattoi alkaa.

Tervetuloa sukujuhlaan!

Toivotin vieraat tervetulleiksi ja kerroin hieman itsestäni ja sukututkimusharrastuksestani. Kiinnostuin harrastuksesta, koska haluan tietää, miten ennen oltiin ja elettiin, miten ennen elämä kulki ja millaista oli entisajan kiire. Elämä oli kenties yksinkertaisempaa. Ei ollut sähköä, ei juoksevaa vettä eikä ainakaan kännyköitä ja internetiä. Oli se oma kylä ja oma perhe, jotka olivat arvokkaita ja joita puolustettiin ja oltiin valmiita hoitamaan ja vaalimaan. Oli se oma pelto ja omat eläimet, joista huolehdittiin ja jotka toivat leivän viljelevän kansan pöytään. Ihmisillä oli varmasti myös enemmän mielikuvitusta, koska töistä oli suoriuduttava, vaikka rahaa ja tavaraa ei ollut.

Tietoa Annan ja Walfridin jälkeläisistä kerättiin pääasiassa keväällä 2005 toteutetun kyselyn avulla, johon suurin osa jälkeläisistä vastasikin. Tämä helpotti tiedonkeruuta ja henkilöiden tavoitettavuutta. Tietoa suvusta saatiin myös muilta sukututkijoilta, sukulaisilta ja erittäin paljon äidiltäni. Yleistietoa esimerkiksi Kärkölän kylästä saatiin kirjallisuudesta ja internetistä. Tutkimus on aina mielenkiintoista ja antoisaa, vaikka välillä tuntuukin, että ajatus ei kulje, eikä mitään valmistu. Tällöin sain apua ja tukea äidiltäni ja siskoltani. Suurkiitos siis heille vielä kerran!

Pusulan Kärkölän kylä

Kylä, jossa Anna ja Walfrid elämänsä viettivät, on Pusulan Kärkölä. Se sijaitsee Uudellamaalla Nummen, Vihdin, Karkkilan, Tammelan ja Somerniemen keskellä.

Pusulan vanhimmat kylät on asutettu noin 1300-1600 –luvuilla ja Kärkölä noin 1750-luvulla. Kärkölä oli aluksi Pusulan vanhimpien kylien takamaata, jossa käytiin metsästämässä ja kalastamassa. Väestön lisääntyessä tarvittiin lisää viljelysmaata 1700-luvulla ja silloin esi-isämme saapuivat Kärkölään. He raivasivat ja kaskesivat itselleen ja perheilleen kivisestä ja vaikeakulkuisesta maasta peltotilkkuja ja torpanpohjia. Teitä ei ollut, joten matkat Kärkölään olivat vaivalloisia ja raskaita. Ja vaikka pellot olivat kivisiä ja työ muutoinkin raskasta, se tehtiin ilman traktoreita ja hydraulinostureita. Sitkeät esi-isämme loivat pohjan meidän tulevaisuudellemme suurella panoksellaan, jota meidän tulee kunnioittaa.

Kärkölässä ovat läntisen Uudenmaan korkeimmat mäet. Ne ovat jopa yli 160 m merenpinnasta ja järvien pinta ylittää jopa 117 m. Kärkölä sijaitsee kanden meren vedenjakajalla: Kärkölän järvistä vesi lähtee kulkemaan sekä Suomenlahteen että Pohjanlahteen.

Uudisasukkaita saapui Kärkölään tasaista tahtia ja v. 1780 siellä oli jo noin 50 uudistilallista. He saivat kohta tämän vuoden jälkeen omistuskirjat taloihinsa ja saattoivat alkaa maksaa kruunulle veroa. Kärkölä sai oman kirkon vasta v. 1842. Se rakennettiin kyläläisten omin voimin talkoilla. Tästä johtuu, että esimerkiksi kirkon penkit ovat kaikki vähän erilaisia, koska ne tehtiin eri taloissa. Kun astuu Kärkölän puukirkkoon sisään, tuntuu kuin kuulisi esi-isien aherruksen äänen ja aistisi heidän läsnäolonsa. Kyläläiset vastasivat kirkon hoidosta sadan ensimmäisen vuoden ajan, jonka jälkeen siitä alkoi huolehtia Pusulan kunta.

Aiempina vuosina Kärkölässäkin toimi kiertokoulu, jossa Anna ja Walfrid oppivat lukemaan. He molemmat lukivat hyvin. Kärkölään saatiin oma kansakoulu v. 1906. Aiemminhan lukemisen ja kirjoittamisen opetuksesta vastasi kirkko. Niitä taitoja nimittäin tarvittiin, jotta pääsi rippikoulun läpi ja sai kirkolta luvan solmia avioliiton. Kansakoulu toimi Kärkölässä vuoteen 1993, jolloin oppilasmäärä oli tippunut niin pieneksi, että koulunpitoa ei enää haluttu taloudellisista syistä jatkaa.

Sähkövalo syttyi Kärkölään 7.8.1956, mistä tulee pian kuluneeksi 50 vuotta. Sähkön saanti edellytti myös kyläläisten yhteen hiileen puhaltamista siten, että perustettiin sähköosuuskunta, joka vastasi sähköistämiseen liittyvistä toimenpiteistä. Muun muassa sähkötolpat kaadettiin kylän metsistä ja kaikki osallistuivat näihinkin talkoisiin.

Sain edellä kerrotun Kärkölän historian tiedot Selim Knuthilta, joka oli aiheesta kirjoittanut erinomaisen artikkelin kylän omaan lehteen otsikolla "Kylä kahden meren vedenjakajalla". Hän on tutkinut aihetta monia vuosia ja sainkin keväällä puhua hänen kanssaan puhelimessa Kärkölästä ja elämästä yleensä. Hän kertoi myös, että isoisoisäni Johan Walfrid Lehtisalon pellot olivat erittäin hyvin hoidettuja, mikä lienee ollut Johan Walfridille kunnia-asia.

Kärkölä on edelleen vireä kylä ja sen voimme huomata esimerkiksi kylätalon säilymisellä. Kärkölässä puhalletaan yhteen hiileen; naapureista huolehditaan ja kylässä ilmestyy oma lehtikin, Kärkölän Käärö. Kylästä on monia vanhoja asukkeja lähtenyt pois, mutta tilalle on saapunut paljon myös nuoria, uusia asukkaita, jotka pitävät kylän vireystilaa yllä. Kylästä löytyy esimerkiksi ratsastustalli.

Anna ja Johan Walfrid Lehtisalo

Vihdoinkin pääsin esityksessäni kohtaan, jossa sain esitellä päivän pääesiintyjät, Anna Vilhelmiina Justuksentytär Saarisen ja Johan Walfrid Henriksson Cedergrenin. He tekivät pitkän päivätyön ja loivat meille tämän tulevaisuuden.

Anna osasi lukea ja piti myös lukemisesta. Hän piti myös mustikoiden poimimisesta, josta kenties johtuu myös meidän jälkeläisten kova vietti tähän mukavaan puuhaan. Anna toimi Kärkölässä lapsenpäästäjänä, joka nykytermistön mukaan tarkoittaa kätilöä. Lisäksi hän toimi ruumiinpesijänä ja sääli ihmiset arkkuun (sääliä arkkuun = laittaa vainaja kauniiksi ja pukea hänet). Kaiken tämän Anna siis hoiti omien maataloustöidensä ohella. Annan elämän arvoja olivat kristillisyys ja toisten ihmisten kunnioitus syntyperään ja elinolosuhteisiin katsomatta. Walfrid taasen toimi Kärkölässä kuoharina ja huolehti siis porsaiden ja pässien leikkaamisesta. Hän muutti sukunimensä Lehtisaloksi vuosien 19071912 välillä.

Sain paljon tietoa Annan ja Walfridin elämästä Eino LehtisaIon vanhemmistaan kirjoittamassa jutussa sekä myös sukutapaamisessa, jolloin pääsin Einon kanssa keskustelemaan.

Esitykseni aikana näytin kuvan Tiensuusta, joka Annan ja Walfridin ensimmäisten yhteisten vuosien aikana vielä oli Uudenkylän torppana, kunnes torpparien vapautuksen myötä tuli heidän omistukseensa. Torppa-aikana Walfrid ja Anna tekivät vielä taksvärkkipäiviä, joka tarkoitti työn tekemistä isännän lukuun tietty määrä vuodessa. Tiensuun kuvasta monet löysivät tuttuja paikkoja, ja kaikki saivat ainakin jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisessa pihapiirissä Anna ja Walfrid kotiaan hoitivat. Löysimme kuvasta myös kallion, jonka päällä useat suvun jäsenet on valokuvattu.

Seuraavassa kuvassa näimme suuren osan suvusta vuodelta 1963, jolloin vietettiin Walfridin 80vuotispäiviä. Kuva on otettu Lehto-Ian pihalla, jossa Anna ja Johan viettivät hyvin ansaittuja vanhuuden lepopäiviään syytinkiläisinä. Valokuvan on ottanut Matti Tyni, joka iloksemme oli saapunut tähän tapaamiseenkin. Monet paikalla olleista löysivät itsensä valokuvasta.

Sukukirja ja kotisivut tulossa

Seuraava etappi tässä projektissa on siis sukukirjan tekeminen tästä sukuhaarasta. Paljon on jo tarinoita ja tapahtumia kerätty, mutta paljon on vielä ihmisten muistissa odottamassa tallettajaansa. Yksi löytämäni aarre oli Annan ja Johanin haastattelu, jonka teki Pekka Lehtimäki 20.6.1962. Hän haastatteli molempia ja talletti nämä mielenkiintoiset asiat ääninauhalle, jonka Kotimaisten kielten tutkimuskeskus on digitoinut. Sain sattuman kaupalla käsiini tämän nauhan.

Tarkoituksena on lähiaikoina luoda myös omat internet-sivut, joille voisi tallettaa esimerkiksi valokuvia, artikkeleita ja haastatteluja. Sivut ovat vielä suunnitteluasteella ja niillä julkaistaan kirjan sisällöstä vain osa. Arkaluontoisia tietojahan ei voida julkaista eikä myöskään Annan ja Johanin jälkeläisten tietoja.

Olin koonnut sukujuhliin kansion, jossa olivat mm. sukutaulut esivanhemmista, sukukirja jälkeläisistä ja edellä mainitut artikkelit. Kansiokopioita oli liikkeellä juhlassa kolme ja paikalla olijat saivat tutkia niitä. Toivoin, että kaikki ainakin korjaisivat omat tietonsa. Lisäksi juhlassa kiersi vieraskirja.

Esitykseni lopuksi kerroin, että seuraavana päivänä 12. kesäkuuta on Eskelin päivä, ja silloin kylvetty nauris on kaikkein onnellisin.

Juhla jatkuu

Paasaukseni jälkeen päästiin vihdoin nauttimaan kahvipöydän antimista ja keskustelemaan vapaasti sukulaisten kanssa. Kahvittelun ajaksi laitoin projektorilla pyörimään valokuva-albumin, jossa oli lähes sata kuvaa, joita olin saanut keväisen kyselyn satona sekä useita vanhoja valokuvia äidiltäni.

Luokkahuoneen nurkassa ollut harmoni heräsi myös eloon, kun Matti Tyni istahti tuolille. Saimme kuulla muutaman valssin nostalgisella harmonilla soitettuna.

Kahvin jälkeen lähdimme tutustumaan Kärkölän hautausmaahan ja kirkkoon. Aili Tyni laski Annan isän, Justus Heinjärven haudalle kieloja. Löysimme kasvillisuuden alta myös Annan äidin, Edla Heinjärven haudan. Useat kävivät kunnioittamassa myös päivän päähenkilöiden hautaa.

Äitini oli saanut kirkon avaimen Pusulan kirkolta, ja pääsimme kirkkoon sisälle. Kaunis puukirkko oli upea auringonpaisteessa. Ihastelimme myös nykyisen maton alla ollutta kudottua mattoa, jota tekemässä on ollut myös Annan ja Walfridin tytär Irja. Kirkkoa ja hautausmaata ympäröi kaunis, luonnonkivinen aita, jota ovat muiden muassa olleet rakentamassa myös Walfrid ja Heino Lehtisalo.

Kirkosta palattuamme santsasimme kahvia ja jatkoimme antoisia keskusteluja. Mukanani oli Annan ja Walfridin haastattelu, josta jo aiemmin mainitsinkin. Paikalla olleet hiljentyivät kuuntelemaan tarinoita entisajan elämästä. Walfridin puhetta lukuun ottamatta salissa oli hipihiljaista.

Kaiken muun mentyä juhlissa mielestämme hyvin alkoi kohtalo puuttua peliin. Sähköt katkesivat, ja aluksi luulimme, että sulake paloi, mutta sulaketaulun ja tarkistus-soiton jälkeen saimme tietää, että sähköt katkesivat koko kylästä. Näin on kuulemma sattunut useasti aikaisemminkin.

Juhlien tunnelma ei kuitenkaan tapahtuneesta kärsinyt, vaan kaikki tuntuivat suhtautuvan asiaan hilpeydellä. Osa juhlijoista lähti jo kotimatkalle, mutta muutamat jäivät vielä nauttimaan kesäpäivästä pihamaalla. Pian sähköt onneksi palasivat ja pystyimme jatkamaan haastattelujen kuuntelemista.

Erittäin hyvin sujuneet juhlatkin päättyvät aikanaan. Viimeiset vieraat lähtivät kello viiden aikoihin kotia kohti. Päivä sujui mielestämme loistavasti ja tunnelma oli erinomainen. Ihmiset olivat iloisia ja keskustelivat paljon keskenään. Monet varmaan näkivät sukulaisiaan täällä ensimmäistä kertaa ja se varmasti sai monet hyvälle tuulelle. Tunnelma oli leppoisa ja kiireetön. Kiireestä kuulinkin hyvän tarinan juhlien aikana: Johan oli aikanaan keskustellut naapurin miehen kanssa, joka oli valitellut kovaa kiirettä. Tähän Johan oli veijarimaisesti todennut, että "jos kiiru on niin, men onkel!" Tarinan kertoi minulle Irja Knuth.

Saimme pakettiin palan suvun historiaa, ison kasan valokuvia, paljon voimaa jatkaa eteenpäin ja erittäin paljon positiivista energiaa, jolla tutkimustyötä saa jatkettua. Tutkimuksen rattaat eivät pysähdy, koska niin paljon on vielä löytämistä ja ylös kirjaamista.

Halikossa sunnuntaina 12.6.05 sinä Eskelin päivänä, Heli ja Paavo-kissa); väsyneenä, mutta erittäin onnellisena, vaikka nauriitkin jäivät istuttamatta... Sähköpostiosoitteeni mandollisia yhteydenottoja varten on: heli.syrjala[at]gmail. com