Lahja Vuori (vuoteen 1906 asti Lemberg, 1896–1996) on säilyttänyt muistissaan ja kuva-albumissaan harvinaisia lotta- ja sotakokemuksia.

Hän on syntynyt 21.7.1896 Kiskon Sammalon talossa, mutta on toiminut kauan Salossa eri kouluissa käsityönopettajana ja koko Salon seudulla pätevänä kangaspuiden käyttäjänä. Hän täytti viime kesänä 97 vuotta ja muutti sen jälkeen Salon vanhainkotiin, jossa hänellä on oma huone. Sinne hän on sijoittanut omia huonekalujaan, jotta olo tuntuisi kotoisalta. Hän on virkeä eläkeläinen ja kolmen sodan veteraani, joka sisukkaasti lähtee joka päivä ulos raittiiseen ilmaan. Kunhan talven liukkaat ovat ohi, kävelylenkitkin varmasti taas houkuttelevat.

Vapaussodan aika

”Perhe oli juuri muuttanut Saloon, kun vapaussota alkoi vuonna 1918. Olin silloin 21-vuotias. Kaikki salolaiset olivat vieraita, mutta kuulin, että salolaismiesten porukka oli jo lähtenyt rintamalle. Sain Kaino-veljeni (1898–1935) ja Joonas Nordmanin (vuodesta 1926 Norva, 1897–) lähtemään tavoittamaan salolaisia rintamalle menijöitä, ja itse lähdin kyytimieheksi. Olin tottunut hevosiin, koska isä oli innokas ravihevosten kasvattaja. Lähdimme Lysti-hevosellamme kohti Someroa. Someron Vilukselassa Vitkan kartanossa isäntä oli veljeni tuttu. Sieltä saimme yösijan. Isäntä tuli herättämään yöllä ja sanoi, että punaiset ovat tulossa. Metsässä olleet miehet olivat tuoneet tiedon. Forssan punakaartilaisia liikkui siellä päin. Rintamalle menijöiden täytyi jatkaa matkaa välittömästi, mutta minun oli tultava yksin hevosen kanssa takaisin Saloon.”

”Se oli jännittävä matka, sillä punaiset vartioivat Somerolta tulevia teitä, ja jouduin ajamaan pitkiä kiertoteitä, etten olisi joutunut punaisten käsiin. Reessä oli kahdet miesten turkit, ja jos olisin joutunut kiinni, olisivat punaiset huomanneet, että olin ollut miehiä kuljettamassa rintamalle. Lopulta pääsin kuitenkin Salonjoen uomalle ja ajoin sitten jokijäätä pitkin turvallisesti Saloon, sillä punaiset pitivät juuri silloin kokousta Salossa, eikä vartijoita tullut vastaan. Oli hyvä tuuri!”

”Pojista ei kuulunut mitään ennen kuin sota oli loppu. Molemmat palasivat kuitenkin ehjin nahoin. Kaino-veli oli miehistynyt heiveröisestä pojasta täysmieheksi rintamaoloissa. Isän tuttava, Juho Suomus (1868–1938) oli myös salolaisten porukassa. Hänen lähellään oli nuori Kaino-poika mielellään hakeutunut iltaisin nukkumaan ja etsinyt turvaa vanhemmalta aseveljeltä, joka hellästi veti pojan vierelleen yön pimeässä ja kylmässä.”

Lahja Vuorelle on myönnetty Vapaussodan muistomitali, koska hän oman henkensä uhalla kuljetti miehiä rintamalle valkoisten puolelle vihollisen valtaaman alueen läpi.

Lahja Vuori on Lotta Svärd Salo-Uskelan paikallisosaston perustajajäsen. Hän oli läsnä osaston perustavassa kokouksessa Salon VPK:n talolla 6.2.1920. Hän liittyi lääkintäosastoon ja kävi kaikki lääkintälottakurssit, mitkä vain tietoonsa sai. Hän kävi muun muassa Helsingissä kuuden kuukauden ns. pitkän lääkintälottakurssin. Kurssimerkkejä on tallessa piirongin laatikossa. Kävely- ja hiihtomerkit on suoritettu alusta loppuun asti, kaikki ”kävyt” ja siniset emalimerkit mukaan lukien.

Hevoset ovat aina olleet Lahjan sydäntä lähellä. Niinpä kun ensimmäinen eläinlääkintälottakurssi järjestettiin Helsingissä vuonna 1936, Lahja Vuori osallistui siihen.

”Kyllä alussa vähän arkailin muita kurssilaisia. Siellä oli monta hienoa helsinkiläisrouvaa, jotka harrastivat ratsastusta. Siihen aikaan se ei ollutkaan aivan joka tytön harrastus. Mutta kun tutustuimme toisiimme, niin ystävystyimme, ja moni ystävyys siltä ajalta on säilynyt kymmeniä vuosia tähän päivään asti. Sotilaskasarmilla asuttiin. Yhteismajoituksessa oppi toisensa tuntemaan. Kuri oli kova. Komennuksesta syötiinkin. Kerran viikossa ratsastettiin maneesissa, jossa ratsumestari opetti. Opettajat olivat miehiä: eläinlääkäreitä ja ratsuväen upseereita.”

”Kurssin lopettajaisissa Fanni Luukkonen (1882–1947) oli läsnä, ja juhlatunnelma oli korkealla. Majapaikassa juhlat jatkuivat vielä myöhään yöhön, sillä lottien ystävyys ja yhteishenki olivat kurssin aikana lujittuneet niin, että kaikki jäivät vielä viimeiseksi yöksi yhteismajoitukseen. Hotelliin eivät malttaneet lähteä hekään, jotka olivat tilanneet huoneen itselleen kurssin loputtua.”

Talvisodan aikana Lahja Vuori toimi lääkintälottana Salossa. Ensin Keskuskansakoululla siirtolaisten kokoontumispaikassa, sitten Veitakkalan kartanossa huonokuntoisten siirtolaisvanhusten hoitajana.

”Jatkosodan sytyttyä ennen juhannusta vuonna 1941 sain komennuksen Hangon rintamalle ja jouduin toimimaan siellä ”kekki”-lottana: kuolleitten evakuoimiskeskuksessa. Se oli lohdutonta hommaa. Se kysyi voimia niin henkisesti kuin ruumiillisestikin.”

”Mutta sitä kesti vain vähän aikaa, sillä sain uuden komennuksen kesällä 1941 eläinlääkintälotan tehtäviin, joihin olin saanut koulutuksen ja kurssitettu.”

”Kokoontumispaikka oli ensin Kangasalla, johon 1. hevossairaala oli koottu. Sieltä siirryttiin Joensuun raviradalle. Täällä suurin osa hevosista pidettiin ulkona, katosten alla tai vain puomeihin kiinnitettyinä. Vain sairaimmat voitiin ottaa talliin. Talli oli pieni ja huonokuntoinen.”

”Joensuusta siirryttiin Ylämyllylle, joka on varuskunta-alue 15 kilometriä Joensuusta Outokumpuun päin, Liperin pitäjässä. Siellä hevostenhoitomahdollisuudet olivat paremmat. Hevoset voitiin sijoittaa talleihin, joita sinne oli rakennettu sotilaskäyttöön jo rauhan aikana. Sairastallin yhteydessä oli leikkaussali, ja tästä oli erotettu pieni apteekkihuone, jossa lääkkeet ja kortisto säilytettiin. Jouduin toimimaan lääkevaraston ja kortiston hoitajana, avustamaan eläinlääkäreitä leikkaussalissa sekä suorittamaan muita hevosten hoitamiseen kuuluvia tehtäviä.”

”Jokaisella hevosella oli oma numeronsa. Yksi lotista oli ns. ”numerolotta”, joka leikkasi numerot hevosen lonkan kohdalle. Numeron saattoi nähdä jo kaukaa. Numeron mukaan osasi hakea kaikki potilaasta tarvittavat tiedot kortistosta.”

”Kun hevosia tuli yhtaikaa paljon potilaiksi, kaikki eivät mahtuneet talleihin. Suuri osa huonoistakin potilaista jouduttiin vain sitomaan metsän puihin kiinni. Niitä ei paljon voitu auttaa, kun olivat niin vaikeasti sairaita ja haavoittuneita. Mutta tappaa ei saanut, vaan hoitoa oli yritettävä. Jos potilas oli niin huono, ettei jaksanut seistä, nostettiin se miehissä riippumaton varaan pystyyn. Jos jalat eivät ruvenneet pian kantamaan, oli teurastamoreissu edessä.”

”Työ oli muuten paljon samanlaista kuin ihmissairaaloissa: haavojen hoitoa, kääreitä, kuumeen mittaamista, instrumenttien ja lääkevaraston hoitoa ym.”

”Leikkauksiin osallistuminen oli mielenkiintoista hommaa. Mutta ei aina ollut niin yksinkertaista saada hevonen kaadetuksi pitkäkseen. Piti panna ”remmelit kinttuihin”, otettava päästä ja hännästä luja ote ja osattava se kaatamisen jalo taito. Sitten nukutusnaamari päähän, ja hetken kuluttua alkoi verinen homma. Verta ja mätää valui solkenaan, ja siinä sitä siivoamista olikin. Miehet hoitivat raskaimmat siivoustyöt, ja lotat puhdistivat leikkauspöydän ja instrumentit ynnä muut leikkauksissa tarvittavat asiat.”

”Tavallisessa haavanhoidossakin joutui usein käyttämään pakkokeinoja, huulenpuristimia tms., mutta silti hevoset olivat yleensä rauhallisia ja kiitollisia hoidettavia. Ne kun eivät koskaan valittaneet eivätkä arvostelleet. Joskus panivat päänsä lotan olkapäälle ja osoittivat siten kiitollisuuttaan.”

”Sain välillä komennuksen apteekkikurssille Viipuriin. Meitä oli kolme lottaa tällä kurssilla. Kurssi kesti noin kaksi viikkoa. Lattialla maattiin. Iltaisin käyntiin usein Pyöreässä tornissa. Siellä laulettiin paljon ja siellä oli mukava käydä iltakorvikkeella. Kurssin jälkeen palasin Ylämyllylle entiseen yksikkööni, jossa minua oli jo kovasti kaivattu.”

Jatkosodan aika

”Olin anonut jo useasti siirtoa rintamalle, ja vihdoin sain komennuksen Kannakselle 12. Kenttähevossairaalaan apteekkarin apulaiseksi. Siinä eläinlääkintäyksikössä ei ollut paljon potilaita. Yrjö Kokko (1903–1977) oli siinä porukassa eläinlääkintäupseerina.”

”Kesällä 1944 tuli siirto Kannakselta pohjoiseen. Ei yhtään tiedetty, mikä oli määränpää, mutta härkävankkureissa matkustettiin pohjoista kohti. Hevoset ja osa talleista vietiin mukana. Upseereilla oli matkustajavaunu, mutta lotat ja miehistö saivat tyytyä härkävaunujen lavereihin. Kova laveri oli täynnä, miehet ja lotat rinnakkain, kuin silakat suolassa. Koko rivin oli pakko kääntää kylkeä samanaikaisesti. Yrjö Kokko kävi aina pysähdyspaikoilla katsomassa, ovatko lotat vielä hengissä.”

”Tuira on Oulun kaupunginosa, Merikosken pohjoispuolella, Kemin suuntaan. Sinne olivat saksalaiset perustaneet hevossairaalan, ja siellä oli vielä jäljellä osa heidän käyttämistään talleista ja parakeista. Sinne sijoittui tämä Kannakselta lähtenyt 12. kenttähevossairaala.”

”Kun lähdettiin Kannakselta, halusi apteekkari itse pakata kaikki lääkkeet ja apteekin tavarat laatikoihin. Ei antanut minun lainkaan auttaa, että hän sitten perillä tietää, mitä missäkin laatikossa on. Matkalla apteekkari kuitenkin sairastui ja jäi jonnekin matkan varrelle, Pohjanmaalle. Kun tultiin perille Tuiraan, lääketilaukset odottivat jo. Heti sain ruveta laatikoita avaamaan ja lääkkeitä hakemaan, mutta se olikin vaikeaa, kun ei ollut pakkauslistoja, ja kun en ollut itse tavaroita pakannut. Koska apteekkaria ei porukassa ollut, jouduin minä hoitamaan koko apteekin hommat alkupäivinä Tuirassa. Viinakaapin avainkin oli minun hallussani.”

”Sitten tuli uusi apteekkari, mukava, nuori mies, jonka kanssa voi tarinoida pitkään. Mutta, kun viinat olivat minun takanani, syntyi siitä joskus vähän pulmallisia tilanteita, sillä janoisia käyttäjiä riitti aina. Tämä apteekkari pääsi pian jatkamaan opintojaan, ja tilalle tuli taas uusi, eikä kestänyt kauan, kun hänkin häipyi porukasta, ja apteekki jäi taas minun haltuuni, kuten ennenkin. Täten jouduin koko Tuirassa oloajan kantamaan vastuun koko apteekista, lääkkeistä, niiden tilauksista ja vielä eläimille tarkoitettujen lääkkeiden valmistuksesta. Lisäksi kaikki Pohjois-Suomen sodassa olleet hevosporukat tilasivat lääkkeensä Tuiran apteekin kautta, ja nekin oli hoidettava. Työ tekijäänsä opetti ja pitkä kokemus hevosten lääkityksessä.”

”Työskentely hevosten parissa oli minusta mukavaa. Se vaatii rohkeutta ja rauhallisuutta. Mieluisa komennus oli silloin, kun piti hakea rekipelillä vieraita Oulun asemalta. Sieltä joutui usein hakemaan tärkeitä herroja ja korkeita upseereita, ja minä olin aina kyytimiehenä vällyt mukanani.”

”Olihan meillä myös vapaa-ajat, jolloin minä ainakin harrastin ratsastamista. Hiihtoratsastustakin me lotat joskus yritimme. En minä juurikaan suksilla ollut, sillä minusta oli hauskempaa olla satulassa ratsain ja vetää hiihtäjiä.”

”Kun kenraalimajuri Aaro Pajari (1897–1947) oli sairaalassa eikä voinut sairautensa aikana ratsastaa, tuotiin hänen ”Kaarina”-hevosensa meille hoidettavaksi. Se oli komea harmaanvalkoinen tamma. Kaksi sotilasta oli komennettu sitä hoitamaan. Vain minulla oli lupa ratsastaa tällä ”Kaarinalla”. Se oli mieluisa tehtävä.”

”Samassa tallissa Kaarinan vieressä oli toinen rotuhevonen, joka ei ollut kestänyt sodan rasituksia, vaan oli pelkkä ”luukasa”, joksi sitä nimitimmekin. Kun harjasin ”Kaarinaa”, tuli ”luukasa” mustasukkaiseksi ja työnsi päänsä minun olkapäälleni ja tahtoi kai sanoa, että krapaa nyt muakin vähän. Mutta kun luut vain törröttivät nahan alta, ei siihen voinut paljon koskeakaan.”

”Kerran oli yksikköömme tullut uusi tulokas, upseeri, jolla oli jalka kipeä, eikä sen vuoksi voinut itse ratsastaa hevosellaan. Hevonen oli häijy ja oli kuulemma heittänyt miehiä satulasta. Pari miestä täälläkin oli jo lentänyt. Sitten minut kutsuttiin paikalle. Hevonen oli tosissaan häijyn näköinen, korvat luimussa taaksepäin ja koko hevonen tärisi. Mutta minä nousin satulaan ja kykenin hillitsemään hevosen lujalla, rauhallisella otteella ja tahdon voimalla. Päälle pidettiin tuliaisjuhlat, joihin minutkin sitten kutsuttiin. Mutta toista kertaa en sen hevosen selkään noussut.”

”Tuntui siltä, että hevosetkin kaipaavat ”naisen käden hellyyttä”. Usein hermostunut hevonen luotti paremmin lottaan kuin asetakkiseen mieheen. Jotkut pelkäsivät ja suorastaan vauhkoontuivat sotilaiden lähestyessä. Sota oli niitä pelästyttänyt, ja ne olivat kokeneet sotilaiden kovakouraisen kohtelun.”

”Tuiran hevossairaalan toiminta oli kevättalvella 1945 vähentynyt, ja kun Lapin sota päättyi 27.4.1945, loppui hevossairaalan toiminta vappuun mennessä kokonaan. Miehistö ja upseeristokin oli jo kotiutettu. Vain muutama mies ja lotta oli vielä paikalla, heidän joukossaan ”lottavääpeli” Lahja Vuori. Yritin panna tavaroita kasaan ja varjella niitä, ettei sivullisia olisi päässyt evakuoimaan tavaroita omiin tarpeisiinsa. Puolustusvoimien hevoshuoltokoulu oli silloin Ypäjällä. Sinne lähetettiin kaikki hevoset sekä lopuksi kaikki tavarat, lääkkeet ja varusteet.”

”Sitten tuli minunkin vuoroni lähteä siviiliin yli neljän vuoden lottakomennuksen jälkeen. Outoa oli totutella siviilielämään, ja katkeralta tuntui alistua rauhanehtoihin ja sotakorvauksiin. Mutta taas oli näytettävä, mitä on suomalainen sisu ja ryhdyttävä korjaamaan kaikkea, minkä sota oli rikkonut.”

”Se vain lohdutti mieltä, että itse oli yrittänyt auttaa sodan runtelemia, kärsiviä nelijalkaisia maanpuolustajia, jotka itse eivät kärsimystensä syytä ymmärtäneet. Kaikki yhdessä halusimme palvella isänmaata niin hyvin kuin osasimme.”

Lahja Vuoren oma toivomus oli, että koko jutun loppuun pannaan seuraava lause sulkuihin: (Lahja Vuori on toinen kahdesta vielä elossa olevasta vapaussodan veteraaneista Salon seudulla.)