Mitähän tänään ruuaksi? Broileria tandoorimarinadissa, pakastepussista wokkia ja sen kanssa cuscusta? Vai valmista janssoninkiusausta, joka mikrossa lämpiäisi kädenkäänteessä? Ainakin uunilämmintä ciapatta-leipää… kolesterolia alentavaa jogurttia… vitaminoitua mangojuomaa… näin huomaan pohdiskelevani ruokamarketin valinnanpaljouksien edessä.

Miten pitkälle olemmekaan kulkeneet niistä ajoista, jolloin isoäitini Anna Palomäki lähes sata vuotta sitten laittoi evästä taksvärkkiin lähtevälle Oskaripapalleni: hän leikkasi oman pellon rukiista itse leipomalleen kuivalle ruisleivälle omassa saunassa palvattua, syksyllä itse teurastetun sian kylkeä ja kaatoi pulloon voin kirnuamistuotteena saatua piimää kyytipojaksi. Illaksi hän keitti perheelleen pastanttipuuron, jota syötiin kurrin eli jopin kera.

Perunaa, viljaa ja särvintä

Eipä tarvinnut isoäitiemme pohdiskella, mitä ruuaksi laittaisi. Suomalaiset perusruoka-aineet 1800- ja pitkälti 1900-luvulla olivat vilja ja maitotuotteet sekä nauriin syrjäyttänyt peruna. Vahvasti suolattua kalaa tai lihaa syötiin särpimeksi. 1916 syntynyt, Varsinais-Suomessa Turun läänin Koskella elänyt äitini Tyyne Rintala (o.s. Palomäki) kertoo lapsuusmuistelmissaan:

"Lihan palvaus kotonani kuului kevään hommiin. Liha, tavallisesti ennen joulua teurastettu sika, oli ollut talven suolalaukassa tiinussa aitassa. Tästä lihasta tavallisesti takakinkku ja kylkipala palvattiin saunassa."

1800-luvun lopulla ei enää kyetty ruokkimaan kasvavaa väestöä pelkästään leipäviljalla, vaan maataloustuotanto alkoi muuttua. Viljanviljelyn ohelle tuli lypsykarjan pito. Tekninen kehitys vaikutti kuljetusmahdollisuuksiin: voitiin rahdata elintarvikkeita merten takaa entistä enemmän, nopeammin ja halvemmalla. Näin tulivat meille ns. siirtomaatavarat, mm. luumut, rusinat, riisi ja kahvi - aluksi tietysti vain varakkaitten pöytään.

Vihanneksia ja vispipuuroa

Itsenäistymisemme aikoihin ravintotilanne maassamme oli heikko. Sodasta toipuva kansa kärsi elintarvikepulaa, paikoitellen jopa nälänhätää. Maaseudulla elettiin luontaistaloudessa. Kaikki tarvittava tuli omasta pellosta tai navetasta. Ajan uutuustuotteita olivat keittiökasvikset, joiden kotiviljelyä vauhdittivat erilaiset valistus- ja neuvontajärjestöt. Puutarhoihin istutettiin ensimmäiset marjapensaat ja omenapuut. äitini sai kansakouluaikanaan 1920-luvun jälkipuoliskolla vanhemmiltaan luvan laittaa kotiinsa pienen kasvimaan koululla käyneen kerhoneuvojan opastuksella.

"Siitä maatalouskerhomeiningistä sanoisin, että se oli todellinen mullistus kauttaaltaan. Se teki tunnetuksi hyvät vihannekset, sillä ennen sitä ne olivat hyvin harvinaisia. Sipulia maasta tuli paljon. Kurkkuakin saatiin syödä, porkkanoita ja punajuuria käytettiin. Ennen ei oltu koskaan mitään tällaisia kasveja viljelty meillä eikä missään naapurissakaan. Hovista pappa toi kaksi omenapuun alkua sekä harjaneilikka-nimisen kukkasen alkua. Meillä oli niin hienoa, kun se kukki."

"Alettiin pitää ruuanlaittokursseja. Niistä kerhomaan tuotteista opetettiin laittamaan ruokaa. Kyllä sitten kotonakin opittiin vähitellen niitä kasveja käyttämään. Muistan, kuinka opin sillä kurssilla tekemään puolukoista vispipuuroa. Mammalla oli kova vatkaaminen puuvispilällä, ja kyllä sitä sain minäkin tarpeekseni vispata. Mutta hyvää kun oli, niin kelpasi valmistaa ja syödä."

Kilo voita ja tiu munia

Kaupungeissakin pyrittiin vielä tuolloin omavaraisuuteen. Monet pitivät lehmää ja kasvattivat jouluporsasta. Maalaiset alkoivat myydä tuotteitaan niille, joiden oli hankittava kaikki ruokansa ostamalla. Papan mukaan äitinikin pääsi Salon torille kaupantekoon.

"Torilla myytiin voit ja munat. Voi oli yhden kilon paketeissa. Ostajat avasivat paketin, maistoivat sormella, ostivat tai sitten ei. Kananmunat oli pakattu pärekoppaan heinänsiemenakanoihin. Minä sain sieltä poron joukosta hakea munia, yhden tiun tai puoli tiuta. Oli mukava antaa 10 munaa rouvalle johonkin koppaan. Ja pappa sai rahan."

Leipomispäivä

Leipää leivottiin kaksi kertaa vuodessa täällä läntisen Suomen kovan leivän alueella. Nuorena neitosena äitini oli auttamassa naapuritalossa leipomispäivinä:

"Suuri tiinullinen oli taikinaa. Olin sen jo ennen iltalypsyä sotkenut. Kun saatiin leivottua, oli pitkät laudat täynnä. Kello oli 10 tai 11 illalla, ennen kuin pääsin lepäämään. Vanhaemäntä nousi jo aamulla neljältä laittamaan uuniin tulen. Olin jo edellisenä päivänä kantanut paljon puita sitä varten. Vanhaemäntä ja miniä alkoivat heti kypsentää leipiä, kun uuni oli valmis. Ja illalla taas sekoitettiin uusi taikina. Taas oli seuraavana iltana sama leipominen. Näin leivottiin talviset leivät pyhäinmiesten aikaan."

Sokerinhimo

Kun sota-ajan korttiannoksista ja säännöstelystä selvittiin, lisääntyi sokerin ja rasvan käyttö valtavasti, vaikka kansanomainen ruokakulttuurimme oli niitä alun perin vierastanut. Niiden epäterveellisyydestä ei kukaan ollut kuullutkaan. Muistan, että minua muutaman vuoden nuoremman serkkupoikani huvitutti kastettiin sokeriin tai hunajaan. Tavallinen sokerikakku ilmaantui kahvipöydän herkuksi ja oikein täytekakku voikreemillä silattuna ja makealla hillolla täytettynä ilmestyi juhlakahveille. Happamat kansanomaiset maut jäivät osittain unholaan.

Muistikuviani keittiöstä

Lapsuudessani 1950-luvulla syötiin kuitenkin vielä niukahkon peruselintarvikevalikoiman mukaisesti. Perunat ja kastike, keitot, laatikot, puurot ja vellit olivat jokapäiväistä arkiruokaa. Leipää syötiin ja maitoa juotiin.

Lauantaisin meillä leivottiin sekakakkua ja pullaa, josta osa heti kuivattiin korpuiksi. Joskus paistettiin sokerikakku. Kun uuni oli muutenkin kuumana, laitettiin sinne vielä silakkalaatikko ja pyhäruuaksi tarkoitettu, imellytetty perunalaatikko jälkilämpään hautumaan. Suolasilakkaa ostettiin koko nelikko markkina-aikaan. Tuoretta kalaa olivat silakat, joita isä toi silloin tällöin kaupungissa käydessään, ja ne kieriteltiin ruisjauhoissa ja paistettiin voissa. Nousipa joskus haukikin kutemaan lähipuroon, ja sieltä isä sen nappasi vaikkapa pärekoriin puron kuivuttua ja kalan jäätyä lammikkoon. Usein syötiin perunasoppaa, jossa oli perunaa, sianlihaa, lanttua ja porkkanaa sekä klimppejä joukossa. Ruskea suolatusta sianlihasta tehty läskisoosi oli jokapäiväistä sekin. Hernekeittoon keitettiin lihaksi siansorkat, ja kotona tehtiin ryynimakkarat, syltyt ja veripaltut syksyisin sianteurastusaikaan. Ne olivat jouluruokia.

"Kirjavaa eli prässylttyä tehtiin sian päälihoista, kielestä ja munuaisista - yleensä tummasta lihasta. Laitettiin siihen vähän silavaakin. Lihat laitettiin kiehumaan kylmään veteen, sianpää puolikkaina. Kun kaikki oli kypsää, otettiin kamarat, luut ja muut huonot paikat pois. Näin puhdistetut lihat hakattiin petkeleellä kaukalossa oikein pieneksi. Sitten lisättiin pippuria, suolaa ja sipulia, jota oli ensin vähän paistettu pannussa. Ainekset sekoitettiin hyvin, ja laitettiin puhtaan harvahkon liinan päälle ja sidottiin puuvillanarulla nyytiksi. Nyytti laitettiin vielä kiehumaan. Padan pohjalla oli puhdas päre, ettei liina ottanut pohjaan kiinni. Niin saatiin lihanyytti läpikotaisin kuumaksi. Sitten nyytti nostettiin valumaan sopivalle alustalle ja liemi otettiin talteen. Nyytin päälle laitettiin jokin paino, tiiliskivi , prässirauta tai pari sopivaa kiveä, mutta painoa ei saanut olla liikaa. Siinä se jäähtyi. Syltty säilyi talvipakkasessa aika kauan."

Mämmikin tehtiin kotona, samoin kalja maltaista alkaen. Lapsen suussa eivät nämä kaikki oikein maistuneetkaan. Näin jälkeenpäin ajatellen, eipä taida sen maukkaampaa ruokaa olla kuin oman äidin tekemä muusi ja soosi!

Ruoka monipuolistuu

1950-1960 lukujen vaihteen muistan jo hyvin. Meillä oli mansikkamaa, tomaatteja kasvatettiin aurinkoisella navetan seinustalla, ja mustat viinimarjat mehustettiin maatalousnaisten kiertävällä alumiinisella mehumaijalla, joka nyt on vallan pannaan julistettu myrkyllisyytensä vuoksi. Raparperi kasvoi voimallisena puutarhan nurkassa, kurkut lasilla keitetyssä lavassa, juurikasvit omissa riveissään. Peruna kasvoi pellossa ja säilytettiin kellarissa. Maito tuli omista lehmistä, ja aamuisin maitokuski vei tonkat lavalta osuusmeijeriin. Takaisin meijeristä tuotiin kurria eli joppia vasikoille, ja kurrikannun päällä oli usein myös omasta meijeristä tilattu voipaketti tai tahkojuuston pala. Kanat munivat onnellisten, vapaitten kanojen munia ja possut porsivat sikalassa. Mustikassa ja puolukassa käytiin, ja isä oli kova sienestämään. Rouskut suolattiin, ja osa niistä meni myyntiin.

Kaupassa ja myllyssä käytiin kirkonkylässä. Oman possun tai vasikan lihaa vietiin osuusteurastamon myymälään jauhettavaksi ja näin saatiin vallan ihmeellistä tuotetta, jauhelihaa.

Kauppa-auto kulki kerran viikossa meidänkin kylällä. Siihen annettiin puhdistetut, kennoihin ja laatikoihin pakatut kananmunat. Sain kauppareissulta yleensä tuliaiseksi pienen lippusuklaalevyn, ja kauppa-autosta sain ostaa limonadiakin. Kirkonkylän kioskilla myytiin vaniljajäätelöpuikkoja.

Pastanttipuuro

Näinä nykyvuosikymmeninä mm. naisten työssäkäynti kodin ulkopuolella, elintason kaikinpuolinen kohoaminen, omavaraisuudesta luopuminen, keittiön koneellistuminen, terveysvalistus, kaupungistunut elämäntapa, matkailun huima lisääntyminen ja monikulttuurisuus ovat muokanneet suomalaisia ruokatottumuksiamme.

Mutta se pastanttipuuro, kotikaupunkini Salon perinneruoka paistettujen silakoitten ohella, sen ohje tulee tössä, sellaisena kuin äitini sen merkitsi muistiin:

"Elopäivänä mamma keitti pastanttipuuron maitoon. Kuoritut perunat hän keitti vähässä vedessä kypsiksi, otti keitinveden talteen ja survoi perunat muusiksi. Lisäsi keitinveden ja kiehuvaa maitoa ja hierimellä lisäsi ohrajauhoa. Puuropataa piti kovin vatkata, ja kiehuessaan puuro roiskui kovin. Meitä kakaroita sai aina huiskia pois: -- Menkää pois, menkää pois, puuro potkaisee. Tämä oli siis elopäivän puuro. Tavallisesti se tehtiin keitinveteen, mutta maitoon tehtynä se oli herkkua"