Teijon kartanon historia ulottuu keskiajalle, mutta sen kukoistuskausi alkoi, kun Lorentz Creutz nuorempi (1646‒1698) perusti kartanon maille rautaruukin 1680-luvulla. Creutzien lisäksi merkittäviä Teijon ruukkia hallinneita perheitä 1700- ja 1800-luvuilla ovat olleet Kijkit ja Bremerit. Kartanoa ja ruukkia eivät ole johtaneet kuitenkaan vain kartanon herrat vaan myöskin rouvat. Heistä merkittävimpiä ovat olleet Lorentz Creutzin puoliso, kreivitär Hedvig Eleonora Stenbock ja vuorineuvos Johan Jakob Kijkin puoliso, Catharina Elisabeth Kijk.

Itsenäiset leskirouvat

Ruotsin vallan ajan lain mukaan naiset ja naisten omaisuus oli pääsääntöisesti isän, aviomiehen tai holhoojan vallassa. Naisten itsenäinen yrittäminen oli rajoitetumpaa kuin miesten. Poikkeuksena säännöstä olivat kuitenkin kuninkaalta erivapauden saaneet naiset ja lesket. Leski peri miehensä omaisuuden ja hän sai taloudellisen itsenäisyyden, oikeuden käydä kauppaa ja valmistaa tuotteita.

Usein leskeksi jääneet naiset olivat jo miehensä eläessä työskennelleet miestensä rinnalla, aatelisnaiset hoitaen kartanoita ja maita, porvarisrouvat verstaita ja puoteja. Vaikka leskinä heidän työnsä ei olisi paljon muuttunut, he saattoivat nyt julkisesti ja omalla nimellään harjoittaa kauppaa ja teollisuutta. Heillä ei kuitenkaan ollut täysin samoja oikeuksia kuin heidän miehillään oli ollut. He saivat ainoastaan jatkaa miehensä liiketoimintaa, eivät perustaa uutta.

Teijon kreivitär

Lorentz Creutzin toinen vaimo, Hedvig Eleonora kuului Ruotsin ylhäisimpiin aatelisperheisiin. Hänen isänsä oli kreivi Gustav Otto Stenbock (1614–1685), amiraali ja valtaneuvos ja äitinsä kreivitär Christina Catharina De la Gardie (1632–1704). Avioituessaan hän sai ajan tavan mukaan säilyttää niin tyttönimensä kuin aatelisarvonsa. Lorentz Creutzin kuoltua hän jatkoi miehensä työtä Teijon ruukin johdossa ja hän myös oleskeli Teijolla pitkiä aikoja.

Ruukkiyrittäjänä Lorentz Creutz oli ollut 1600-luvun vastine nykypäivän start up –yrittäjälle. Hän oli hyvin kiinnostunut raudan valmistuksesta ja kaupasta, joissa Ruotsi oli Euroopan johtavia maita 1600-luvulla. Ennen Teijon ruukin perustamista hän oli ehtinyt pettyä monissa ruukkihankkeissaan. Teijolla häntä kuitenkin onnisti, vaikka varsinainen ruukin toiminnan vakiinnuttaminen jäi hänen leskensä tehtäväksi. Naisena kreivitär ei olisi saanutkaan kehittää uusia ruukkihankkeita.

Yrittäjähenkeä kreivittäreltä ei kuitenkaan puuttunut. Teijolla hänellä oli mahdollisuus toteuttaa ajatuksiaan ja suunnitelmiaan miehensä luomissa puitteissa. Siellä hänen työtänsä rajoittivat eniten Ruotsin kruunun tiukka sääntely, joka koski kaikkea rautateollisuutta, ja epävarmat olosuhteet.

Teijolla saamastaan hyvästä alusta huolimatta Lorentz Creutzilla oli ollut ennen kuolemaansa kiire kehittää toista ruukkiyritystään, Kauttuan ruukkia. Hän oli siirtämässä osaa Teijon ruukin kankirautavasarapajoista Kauttualle. Kreivitär kuitenkin halusi säilyttää kaikki Teijon ruukin toiminnot, koska piti siirtoa liian kalliina. Hän olisi myös menettänyt osan ruukkinsa kapasiteetista poikapuolelleen, joka oli perinyt isältään Kauttuan ruukin.

Kreivitär olisi halunnut laajentaa Teijon ruukin toimintaa, mutta vesivoima ei riittänyt uusiin ruukkilaitoksiin. Hän onnistui kuitenkin ruukin toiminnan kannalta merkittävässä uudistuksessa. Alunperin ruukissa oli ainoastaan sulatettu rautaa Ruotsin puolelta ostetusta rautamalmista. Sulatetusta raudasta valmistettiin joko harkkoina olevaa takki- eli valurautaa tai kestävämmäksi hakattua ns. kankirautaa. Sekä harkot että kankirauta myytiin muualla jalostettavaksi. Kreivitär kuitenkin rakennutti ruukkiin valimon, jossa valmistettuja rautapatoja myytiin lähiseudulla ja Turussa. Pelkän raaka-aineen tuottamisesta oli hänen johdollaan siirrytty raudan jalostukseen myytäviksi tuotteiksi.

Kreivittären aktiivisuutta ruukin johdossa kuvaavat hänen Tukholmaan Vuorikollegiolle lähettämänsä kirjeet. Niissä hän esitti anomuksia niin ruukin laajentamiseksi, kehittämiseksi ja verovapausvuosien myöntämiseksi kuin kirjelmiä talonpoikien hiilenpoltosta ja kuljetuksesta, ilmoituksia ruukin toiminnasta ja perheen tilanteesta.

Suurimmat vaikeudet ruukin pidossa kreivittärelle koittivat, kun Ruotsin ja Venäjän välinen suuri Pohjan sota alkoi vuonna 1700. Kreivittären onnistui kuitenkin pitää ruukki ainakin osittain käynnissä vuoteen 1713 asti. Tuolloin hän ja yli 25 000 muuta pakenivat Pohjanlahden yli länteen etenevien venäläisjoukkojen tieltä. Vasta rauhan tultua vuonna 1721 hänen oli mahdollista palata Teijolle.

Sodan aikana Teijon ruukki oli suurelta osin tuhoutunut. Jäljellä olivat vain masuunin piippu ja yksi paja, jossa saattoi vielä takoa rautaa. Jos kreivitär halusi jatkaa ruukin toimintaa, hänen täytyisi käytännössä aloittaa kaikki alusta. Jos Lorentz Creutz olikin perustanut ruukin, kreivittären työ ruukin uudelleen rakentamiseksi ja käynnistämiseksi on ruukin historian kannalta yhtä merkittävää.

Heti töiden aloittaminen ei kuitenkaan ollut mahdollista. Sodan jälkeen oli vaikea löytää työvoimaa. Sodasta palaavien oli ensin raivattava pellot ja rakennettava talot. Kaupankäynti käynnistyi hitaasti. Kruunun kassa oli tyhjä, ja sen sijaan, että se olisi tukenut ruukkien jälleenrakennusta, se vaati niitä maksamaan yhtä paljon veroja kuin ennen sotaa. Vasta lukuisat kirjelmät ja raportit rautateollisuuden heikosta tilasta valtakunnan itäpuolella saivat valtion myöntämään rautaruukeille v. 1725 kahdeksan verovapaata vuotta.

Sen jälkeen kreivitär ei aikaillut. Ehkä olot olivat jo muutenkin vakiintuneet tai ehkä luvattu verovapaus kannusti häntä. Lopputulos oli kuitenkin se, että jo vuonna 1726 Teijon ruukki oli rakennettu uusiksi ja toiminnassa. Teijon ruukin jälleenrakennus jäi kuitenkin kreivittären viimeiseksi panokseksi ruukin toiminnalle. Seuraavana vuonna hän siirsi ruukin omistuksen ja johdon tyttärentyttärensä aviomiehelle, Claes Fleming af Liebelitzille. Kreivitär kuoli vuonna 1729.

Vuorineuvoksetar Kijk

Toinen Teijon kartanon mahtavista rouvista oli vuorineuvoksetar Catharina Elisabeth Kijk (1721–1788). Hän oli syntynyt Tukholmassa Grubbien varakkaaseen kauppiassukuun ja mennyt naimisiin Turussa asuneen porvari Johan Jakob Kijkin (1706–1777) kanssa v. 1740. Kijkeistä tuli toinen Teijoa hallinneista perheistä vuonna 1743, kun Johan Jakob Kijk osti Teijon ruukin ja kartanon. Kijk menestyi liiketoimissaan sekä Teijolla että Turussa ja hän jätti perinnöksi vaimolleen miljoonaomaisuuden. Kijkien aikana rakennettiin myös Teijon nykyinen kartanorakennus.

Vaikka vuorineuvoksetar omisti Turussa kauppaliikkeen ja kivitalon Suurtorin laidalla, osuuksia muista seudun tehtaista ja neljänneksen Orijärven kuparikaivoksesta, vaikuttaa siltä, että Teijon ruukin toiminnan jatkaminen oli hänelle hyvin tärkeää. Aivan kuten Creutzien aikana, ruukin keskeisimmät laitokset olivat Teijon masuuni, taonta- ja valantapajat sekä Kirjakkalassa sijainneet vasarapajat. Kaikki ne toimivat vesivoimalla.

Kruunu sääteli edelleen tarkasti ruukkien toimintaa ja naisena vuorineuvoksetarta koskivat samat rajoitukset kuin kreivitärtä aikaisemmin. Vuorineuvoksettaren ratkaisu oli hyvin samankaltainen kuin kreivittärelläkin oli ollut, eli keskittyä olemassa olevan ruukin ja tuotannon kehittämiseen.

Tultaessa 1780-luvulle Teijon yli 30 vuotta vanha masuuni ja käsitaontapaja olivat jo huonossa kunnossa. Vuorineuvoksetar rakennutti ensin uuden pajan vuonna 1782. Kyseessä ei ollut aivan pieni rakennus, sillä sen pinta-ala oli noin 216 neliötä ja huonekorkeus jopa neljä metriä. Sinne mahtuivat vanhassa pajassa olleet kimppuvasara, kaksi naulavasaraa ja viisi kaksoisahjoa.

Uusi masuuni rakennettiin kolme vuotta myöhemmin ja se saatiin käyttöön vuonna 1786. Kokonaan kivestä muuratun masuunin pinta-ala oli noin 69 neliötä ja sitä pidettiin tilavana. Masuunin yhteydessä olleet murskaamo, jossa rautamalmi hakattiin pienemmäksi murskaksi ja ratashuone, jossa sijaitsivat vesirattaat sekä masuunin palkeita että murskaamon vasaroita varten, rakennettiin myös uudestaan. Masuuni ja taontapaja sijaitsivat kartanon lähellä joen molemmin puolin.

Koska ruukki oli riippuvainen vesivoimasta, se saattoi toimia ainoastaan kesäisin. Teijon päätuotteet olivat edelleen valurauta ja takorauta. Kruunun asettama valmistuskiintiö oli Teijolla vähän yli 117 tonnia takorautaa vuodessa. Suurin osa takoraudasta meni vientiin.

Vuorineuvoksetar Kijkin aikana Teijolla kehitettiin edelleen rautaesineiden valmistamista. Hänelle oli tärkeää erityisesti valutuotteiden hyvä laatu. Laadun takeena olivat paitsi hyvät raaka-aineet myös osaavat työntekijät. Teijolla ja Kirjakkalassa työskenteli kolmetoista seppämestaria oppipoikineen ja apulaisineen.

Teijolla valettiin monenkokoisia patoja, pannuja ja paistinpannuja, joita myytiin Turussa sijainneessa kaupassa. Teijon pajoissa valmistettiin myös laivoissa ja muussa rakentamisessa tarvittavia rautaosia nauloista pulttirautoihin, työkaluja rakentamiseen ja maanviljelykseen sekä reenjalaksia. 1780-luvulla noin puolet Turkuun tuoduista rautatarvikkeista oli peräisin Teijolta.

Vuorineuvoksettaren aika Teijolla oli paljon vakaampi kuin kreivittären, joka joutui johtamaan ruukkia sodan aikana. Vuorineuvoksetar hoitikin ja kehitti tarmokkaasti ruukin toimintaa. Hän myös piti menestyksekkäästi ruukin puolta niin monissa oikeuskiistoissa kuin isojaossakin. Hänen lapsensa perivät omaisuuden, joka oli yhtä suuri kuin heidän isänsä kuollessa. Ruukin perinyt poika Hans Henrik ei kuitenkaan ollut kiinnostunut ruukin hoidosta, ja viidessä vuodessa Teijon ruukki oli rappiolla. Vasta vuorineuvoksettaren tyttären miehen, Joseph Bremerin, otettua ruukin haltuunsa ruukki nousi aikaisempaa vastaavaan kukoistukseen.

Suomalaistuneet rautarouvat

Vaikka sekä kreivitär Stenbock että vuorineuvoksetar Kijk olivat kotoisin Tukholmasta, heille molemmille tuli Teijosta tärkeä kotipaikka, jonka parhaaksi he halusivat toimia. Kreivitär palasi pakolaisvuosien jälkeen rakennuttamaan ruukin uudestaan, jotta ruukin toiminta voisi jatkua Teijolla. Vaikka hänet on haudattu miehensä viereen Turun tuomiokirkkoon, hautajaiset pidettiin Perniön kirkossa. Vuorineuvoksetar Kijk puolestaan halusi tukea elämää Teijolla vielä kuolemansa jälkeen. Hänen testamentissaan määrättiin 12 000 kuparitaalarin rahasto lasten koulun, tehtaan pedagogion, järjestämiseksi Teijolle. Vielä 1900-luvun alussa näitä varoja käytettiin Teijon tehtaan kansakoulun lasten hyväksi.