Suuren Pohjan sodan (1700–1721) päättänyt Uudenkaupungin rauhansopimus oli Ruotsille raskas. Häviön kärsineen suurvallan oli luovuttava Baltiasta, Karjalan kannaksesta ja Käkisalmen läänistä, jotka nyt siirtyivät ’vanhan vainoojan’ eli Venäjän omistukseen. Uudenkaupungin rauhansopimus merkitsi käytännössä Ruotsin vuosisataisen suurvalta-aseman romuttumista, mitä taustaa vasten jopa saadut kaksi miljoonaa sotakorvausriksiä tuntuivat kovin laihalta lohdulta.

Uudenkaupungin rauhan myötä Ruotsin itärajaksi tuli ns. ’Pietari Suuren raja’ – sama, joka palvelee nykyisin Suomen ja Venäjän rajalinjana. Onnettoman hattujen sodan (1741–1743) seurauksena itäraja siirtyi vielä lännemmäs, peräti Kymijoelle ja Saimaalle, mikä lopulta havahdutti myös valtakunnan johtomiehet Tukholmassa konkreettisiin toimiin Suomen puolustuksen tehostamiseksi.

Vuosina 1721 ja 1743 Venäjään liitettyjä ja vuonna 1811 takaisin Suomen yhteyteen palautettuja alueita kutsuttiin Vanhaksi Suomeksi. Vanha Suomi oli erikoinen yhdistelmä uutta ja vanhaa. Alueella säilytettiin mm. luterilainen uskonto ja Ruotsin ajan lait, mutta uusi venäläinen hallinto poikkesi radikaalisti entisestä ja oli kankea ja monimutkainen.

Epäkohdista vakavin oli ehdottomasti lahjoitusmaajärjestelmä. Vaikka se ei nykykäsityksen mukaan ollut aivan niin synkkää kuin aiemmin on esitetty, on sen silti täytynyt merkitä monille melkoista ahdinkoa, jopa suoranaista mielivaltaa. Olihan useimpiin venäläisylimyksiin iskostunut syvään ajatus, etteivät lahjoitusmailla eläneet talonpojat oikeastaan olleet edes ihmisiä, vaan ainoastaan maaorjasieluja, joilla voi teettää päivätöitä ja joita voi tarvittaessa kurittaa vaikka ruoskalla.

Vanhan Suomen tutkijan suurimpia haasteita eivät yleensä ole lähteiden käsiala tai kieli, sillä silmä toki harjaantuu persoonallisiinkin sulkakynäkoukeroihin, ja vanha virkaruotsi, -saksa tai -venäjäkin avautuvat, viimeistään sanakirjojen avulla. Ongelmallista sen sijaan on se, että tutkija joutuu usein tekemään johtopäätöksiä kovin niukkaan lähdeaineistoon tukeutuen, ja tulokset voivat jäädä pelkiksi olettamuksiksi. Mikäli Vanhan Suomen sukuja tutkiva onnistuu luotettavasti etenemään kirkonkirjoja edeltävään aikaan, siis tavallisimmin 1700-luvun alkupuolelle, hän voi syystä onnitella itseään.

Lähteiden niukkuudessa aivan omaa luokkaansa on Käkisalmen provinssi ja siellä Sortavalan seutu. Vaikka Sortavalan luterilaisen seurakunnan historiakirjat alkavat vuodesta 1723 ja rippikirjatkin 1757, on tuomiokirjoista vuosilta 1710–1796 tallella vain katkelmia ja henkikirjoja tasan yksi, vuodelta 1722. Myös maakirjat on hyödyntänyt varsin nopeasti, sillä niitä on koko 1700-luvulta käytettävissä vain kolme: vuosilta 1727, 1753 ja 1764.

Tämänkertainen tulkintaharjoitus on Kansallisarkiston läänintilien niteestä numero 9818, joka sisältää Viipurin ja Käkisalmen provinssien revisiomaakirjan vuodelta 1727. Verorevisio liittyi Keisarillisen salaneuvoston loppuvuodesta 1726 tekemään päätökseen, jonka mukaan Vanhan Suomen maa- ja henkiverotuksessa tuli palata takaisin Ruotsin ajan veroperusteisiin. Niinpä verorevisiokirjat, joissa käydään yksityiskohtaisesti läpi kunkin talonpojan karja- ja muu varallisuus, peltojen, niittyjen ja kalavesien tuotot jne., ovat erittäin arvokkaita paitsi henkilöhistorian myös vaikkapa taloushistorian tutkijoille.

Esillä oleva näyte kuvaa isonvihan jälkeisiä oloja Sortavalan Tuokslahdessa, joka on esivanhempieni ikiaikaista asuinseutua. Verorevisiokirjassa mainittu Antti Pärnänen, tuolloin noin 40-vuotias lahjoitusmaatalonpoika, oli isoisäni isoäidin isoäidin isoisä. Verorevisiokirjassa luetellut isännät viljelivät kukin kaskitilaa yhdessä suurperheeseensä kuuluneiden sukulaisten, joskus myös vieraiden yhtiömiesten kanssa. Sortavalan pitäjä oli 1720-luvulla lahjoitettuna venäläiselle Aleksanteri Nevskin luostarille, jonka ylläpitoon mainittujen tuokslahtelaistilojenkin tuotto lienee suurelta osin mennyt.

Isäntien nimien edessä olevat numerot kertovat tilaluvun. Tuokslahden isännistä useimmilla näyttää olleen vain yksi tila, esi-isälläni Antilla kuitenkin myös toinen tila naapurikylässä ja Eerikki Liukkosella ja Heikki Kokkosella yksi Tuokslahden tiloista puoliksi. Nimien jälkeen kerrotaan tilojen varallisuudesta ja viljelyksistä. Kuusi ensimmäistä saraketta ilmoittavat hevosten, varsojen, lehmien, hiehojen, lampaiden ja sikojen määrät, seitsemännessä kerrotaan, monenko veromarkan arvosta kustakin talosta löytyi verotettavia kupariesineitä ja sitä seuraavissa kahdessa sarakkeessa ilmaistaan murtoluvuin tilojen mahdollinen osuus nuotta- ja venekunnassa. Tuokslahden isännistä ainoastaan Antti Pärnänen oli mukana kalastusyhtiössä, joka todennäköisesti kiskoi saaliita läheisestä Hympölänjärvestä.

Verorevisiokirjan seuraavat sarakkeet kuvaavat rukiin ja kauran kylvömääriä. Tuokslahden talojen ruiskylvö näyttää vaihdelleen 2–28:n kapan välillä, kaurakylvö puolestaan Pekko Vertasen neljän kapan kylvöstä Antti Pärnäsen yhden tynnyrin 12 kapan kylvöön. Kahdessa viimeisessä sarakkeessa kerrotaan vuotuisten heinäkuormien määrät sekä montako vero- eli arvioruplaa oli määrätty kunkin tilan veroyksiköksi.

Asiakirjan käsiala on varsin persoonallista, mutta silti siistiä ja melko helppolukuista. Jotkin isäntien nimistä kirjuri näyttää joko käsittäneen tai kääntäneen väärin, mutta henkilöt ovat silti identifioitavissa muiden lähteiden avulla.

Klikkaamalla alla olevaa kuvaa saat sen suurempana näyttöön.

Vanhaa Suomea käsittelevää hyödyllistä kirjallisuutta:

• Paaskoski Jyrki: Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710–1826. Bibliotheca historica 24. Helsinki, Suomen historiallinen seura, 1997.
• Ranta Raimo, Vanhan Suomen talouselämä 1721–1743, 1–2. Historiallisia tutkimuksia 130. Helsinki, Suomen historiallinen seura, 1985.
• Vanhan Suomen aika. Viipurin läänin historia IV. Toim. Yrjö Kaukiainen et al. Joensuu, 2013.
• Vanhan Suomen arkistot. Arkistolaitoksen yleisluettelo VI. Toim. Eljas Orrman ja Jyrki Paaskoski. Helsnki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012.