Vanhemmassa historiankirjoituksessa korostettiin usein voimakkaasti sitä, miten suomalaiset jo varhain tiedostivat kansallisen omaleimaisuutensa ja pyrkivät määrätietoisesti jopa valtiolliseen itsenäisyyteen. Esimerkiksi useita koululaissukupolvia vuosikymmeniä sitten palvellut Mantere-Sarvan oppikirjaklassikko käsitteli hyvin perusteellisesti Anjalan liittoa, ”Yrjö Maunu” Sprengtportenia, Valhalla-seuraa tai 1700-luvun alun turkulaisfennofiilejä, sillä varsinkin nousevalla sukupolvelle haluttiin tehdä selväksi, että suomalaisen itsenäisyysaatteen juuret olivat paljon syvemmällä kuin ristiriitaisessa vuodessa 1917.

Anjalan liitto ja Hästesko

Edellä mainitusta Anjalan liitosta tulee ensi kesänä kuluneeksi 230 vuotta. Mistä oikeastaan oli kyse, kun joukko aatelisupseereja elokuussa 1788 raapusti Anjalan kartanossa nimikirjoituksensa ns. liittokirjan alle? Olivatko Anjalan liiton miehet vain osa kustavilaisen ajan kuninkaanvastaista oppositiota vai varhaisia itsenäisyystaistelijoita, kuten takavuosien historiankirjoissa esitettiin? Varsinkin salonseutulaisittain tämä kysymys on kiinnostava, sillä eittämättä tunnetuin Anjalan liiton hahmoista oli eversti J. H. Hästesko, Turun jalkaväkirykmentin komentaja ja Perniön Melkkilän kartanon isäntä.

Hästesko ja Melkkilä

Johan Henrik Hästesko af Målagård syntyi Mikkelin pitäjän Maunukselassa 24.2.1741 Savon rykmentin luutnantin Gustaf Hästeskon (k. 1742) ja tämän puolison Elsa Margareta von Fieandtin poikana. Aatelisnuorukaisille tyypilliseen tapaan Johan Henrik pantiin sotilasuralle niin pian kuin mahdollista: vain 13-vuotiaana hänestä tuli tykistökadetti,ja tulikasteensa hän sai surullisen kuuluisalla Pommerin sotaretkeltä (1757–1762). Palveltuaan yli kymmenen vuotta Savon rykmentissä Johan Henrik Hästesko siirtyi vuonna 1777 Turun jalkaväkirykmenttiin. Siellä hän yleni everstiksi ja vuonna 1787 hänet nimitettiin rykmentin komentajaksi.

J.H. Hästesko avioitui keväällä 1770 Perniön Melkkilän kartanon tyttären Beata Helena von Morianin (s. 28.5.1754) kanssa. Puolisoiden runsaat parikymmentä vuotta kestäneestä avioliitosta syntyi kaikkiaan viisi lasta: Gustaf Johan (1771–1823), Berndt Otto (1773–1774), Charlotta Margareta Helena (1774–1850), Bror (1776–1778) ja Anna Sofia (1781–1822). Hästeskon isännyysvuodet olivat Melkkilän loisteliasta kukoistuskautta. Kartano sai uuden komean päärakennuksen – saman, joka on käytössä edelleenkin – ja jonne lähiseutujen vallasväki kokoontui taajaan iloisiin seurapiiribaaleihin. Ainakin vielä viime vuosisadalla Melkkilän puutarhassa komeili tammivanhus, joka perimätiedon mukaan oli everstin itsensä istuttama.

Kustaa III ja Anjalan liitto

Kustaa III:n noustessa 1771 Ruotsin valtaistuimelle oli valtakunta kuilun partaalla. Naapurivaltiot olivat tehneet salaisen sopimuksen Ruotsin pitämisestä heikkona, ja puoli vuosisataa jatkuneet repivät puolueriidat olivat heikentäneet entistä Pohjolan suurvaltaa siinä määrin, että sitä odotti hetkenä minä hyvänsä Puolan kohtalo eli poistuminen kokonaan Euroopan kartalta. Valtakunnan pelastamiseksi tuore kuningas ajoi läpi uuden perustuslain (1772), joka käytännössä merkitsi Ruotsin siirtymistä itsevaltiuteen ja jota varsinkin aatelissäädyn oli tämän vuoksi vaikea niellä. Myös kuninkaan valistushenkinen uudistuspolitiikka herätti laajalti suuttumusta. Papisto ei voinut sietää Hänen Majesteettinsa uskonvapauspyrkimyksiä, porvaristo koki vaaralliseksi elinkeinovapauden laajentamisen ja talonpojat eivät kyenneet unohtamaan sitä, että Kustaa-kuningas riisti heiltä ikiaikaisen viinan kotipoltto-oikeuden.

Suosion menettäminen koski herkkämieliseen kuninkaaseen, ja hän alkoi etsiä tietä tilanteen korjaamiseksi. Koska alamaisilla on taipumus arvostaa hallitsijoita, jotka saavuttavat menestystä sotakentillä, päätti kuningas turvautua keinoon, jota historian kuluessa on vastaavissa tilanteissa usein käytetty: oli provosoitava sota ja voitettava se. Tavoitteen ensimmäinen osa oli verraten helppo järjestää. Kesällä 1788 Ruotsi lavasti Puumalassa venäläisten tekemän rajaloukkauksen ja lähetti sen jälkeen ”vastatoimena” joukkonsa kohti Olavinlinnaa. Venäjää moinen pelleily ei miellyttänyt, vaan se vastasi Ruotsin valesotaan odotusten mukaisesti oikealla sodanjulistuksella.

Sota lähti kuitenkin liikkeelle kangerrellen. Suunnitelmasta hyökätä Pietariin oli luovuttava jo alkumetreillä, kun Suursaaren meritaistelu päättyi heinäkuun lopulla 1788 mm. ruutipulan vuoksi ratkaisemattomana ja Ruotsin laivaston oli vetäydyttävä venäläisten piirittämäksi Viaporiin. Eversti Hästesko oli alun perin ollut kuninkaan kannattajia, mutta viimeistään sodan sytyttyä siirtynyt oppositiovoimien puolelle hänkin. Upseeripiireissä ei nimittäin voitu hyväksyä sitä, että kuningas oli aloittanut hyökkäyssodan ilman valtiopäivien suostumusta ja pyrki itse johtamaan sotatoimia, vaikkei ollut siihen laisinkaan kykenevä.

Kapinahenkeä upseereissa

Heinä-elokuun taitteessa 1788, jolloin maajoukot olivat edenneet jo Haminan porteille, illastivat everstit Hästesko, Uudenmaan ja Hämeen rakuunarykmentin komentaja Robert Montgomery (1737–1797) sekä Porin rykmentin komentaja Sebastian von Otter (1735–1805) kuninkaan teltassa Vehkalahden Husulassa. Tarkoituksena oli suunnitella pian aloitettavaa Haminan valtausta, mutta keskustelu ajautui äkkiä toisille urille. Kiivaan sananvaihdon päätteeksi upseerit vaativat, että kuninkaan oli heti keskeytettävä laiton ja tappiollinen sota ja määrättävä joukot takaisin omalle puolelle. Hurjimmin Hänen Majesteettiaan vastaan hyökkäsi eversti Hästesko:
”Kiihtyneenä ja innoissaan hän oli, niin kerrotaan, uhannut herraansa ja kuningastaan, vieläpä tarttunut tätä rintapieliin. ’Varokaa Hästesko’, oli kuningas tällöin huudahtanut, ’teidän päänne saattaa pian olla höllässä!’ Kasvoillaan sama pilkallinen ilme, jonka olen näkevinäni hänen muotokuvassaan, oli Hästesko tällöin vastannut: ’Se ei liene Teidän Majesteettinne vallassa!’ ” (Anders Ramsay, Muistoja lapsen ja hopeahapsen 1, 1966)

Seuraava teko täytti jo maanpetoksen tuntomerkit. Elokuun 9:ntenä 1788 seitsemän upseeria – Hästesko ensimmäisenä – laativat armeijan leiripaikassa Liikkalassa Venäjän keisarinna Katariina II:lle osoitetun kirjeen, jossa he pahoittelivat kuninkaansa aloittamaa sotaa, toivoivat Ruotsin ja Venäjän naapurisovun pikaista palauttamista sekä sitä, että Venäjä palauttaisi Ruotsille Turun rauhassa (1743) saamansa Kaakkois-Suomen alueet. Kirjettä lähti keisarinnalle Pietariin viemään majuri Johan (Jan) Anders Jägerhorn (1757–1825), joka oli Hästeskon serkku ja hankkeen keskeisiä puuhamiehiä.

Liikkalan nootin jälkeen kuningas vaati niskuroijilta kirjallista uskollisuudenvakuutusta. Sitä hän ei kuitenkaan saanut, vaan 12. elokuuta 1788 peräti 113 upseeria allekirjoitti Anjalan kartanossa liittokirjan, jossa he ilmaisivat myötätuntonsa Liikkalan miehille, vaativat kuningasta solmimaan rauhan ja kotiuttamaan armeijan sekä kutsumaan valtiopäivät koolle. Anjalan liittokirjan allekirjoittaneista peräti 32 oli Hästeskon komentamasta Turun rykmentistä. Tämä ei ole kovin
yllättävää: rykmentin korkeiden upseerien nimittäin tiedetään painostaneen alaisiaan, jolloin jotkut heistä olivat panneet nimensä paperiin tuntematta edes sen sisältöä. Liittokirjan muita perniöläistaustaisia allekirjoittajia olivat everstin oma poika kapteeni Gustaf Hästesko, Paarskylän ent. omistaja luutnantti Karl Henrik Klick (1753–1808) sekä rovastin poika luutnantti Anders Kristoffer Gadolin (1759–1795).

Sodan päättyminen

Kuin tilauksesta Tanska hyökkäsi silloin Etelä-Ruotsiin, jolloin kiusalliseen tilanteeseen ajettu kuningas saattoi poistua Suomesta näyttämättä silti pelkurilta. Hyökkäys onnistuttiin torjumaan, mikä palautti kuninkaalle kansansuosion ja ennen kaikkea auktoriteetin. Tilanteen muututtua Anjalan liiton rivit alkoivat rakoilla. Joukkojen siirryttyä lokakuussa talvimajoitukseen upseerit menettivät mahdollisuuden keskinäisiin neuvonpitoihin, mikä viimeistään merkitsi liiton hajoamista.

Kapinallisten rankaiseminen

Marraskuun lopulla 1788 kuningas antoi käskyn vangita Anjalan liiton johtomiehet, joista monet (kuten majurit Jägerhorn ja Klick) tosin olivat tuolloin jo loikanneet Venäjälle. Eversti Hästesko lienee ollut upseeritovereitaan vastuuntuntoisempi tai luottanut kuninkaan lempeyteen, sillä hän odotteli vangitsemistaan tyynesti kotona. Ei edes se, että pidättämisestä vastannut luutnantti Voigtländer ilmoitti tulostaan Melkkilään etukäteen, saanut everstiä pakenemaan.

Hästesko vangittiin 7.1.1789. Hänet vietiin ensin kuulusteluihin Turkuun, mistä Beata-vaimo sai jonkin ajan kuluttua kirjeen, joka vielä henki toiveikkuutta: ”Jeesuksen avulla alistun kaikkeen, mikä minua odottaa. Turvallisesti saatan vedota vanhurskaaseen Jumalaan, joka näkee, etten koskaan ole tahtonut vahingoittaa, vaan päinvastoin hyödyttää isänmaatani. Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt maan parhaaksi. Ole sen tähden, sydänkäpyni, rauhassa ja lohduta hyvää, hellää äitiäsi. Jeesuksen avulla saan ehkä vielä talvikelien aikaan, jos niitä kestäisi maaliskuuhun, saapua Melkkilään ja sulkea teidät kaikki syliini”. Kun vangit muutaman viikon kuluttua siirrettiin Tukholmaan, oli eversti kuitenkin jo muuttunut toivottomaksi. Eron hetkellä Ahvenanmaan Eckerössä hän oli lausahtanut puolisolleen, ettei uskonut heidän enää milloinkaan tapaavan.

Vastaanotto pääkaupungissa oli nöyryyttävä. Katurahvas herjasi Anjalan miehiä ryssiksi ja heidän päälleen syljettiin. Reessä istuneen Hästeskon peitettä nosteltiin, jotta olisi nähty, oliko hän kahleissa vai ei. Vangit suljettiin Fredrikshofin linnaan, jossa Hästeskolle oli varattu pieni, vain 5–6 askeleen suuruinen selli. Sen ikkunat oli kuninkaan käskystä varustettu rautakalterein. Vankien sallittiin lukea ja tehdä kirjallisia töitä, mutta heidän kirjeenvaihtoaan kontrolloitiin ja alkuun he eivät myöskään saaneet tavata toisiaan tai omaisiaan.

Oikeudenkäynti alkoi kevättalvella 1789 ja kesti kaikkiaan 13 kuukautta. Oikeudenkäynnin kuluessa Hästesko myönsi, että nootti keisarinnalle oli ollut ”vaikkakin hyvää tarkoittava ja itsessään viaton” myös ”ajattelematon ja sääntöjen vastainen”. Samoin hän tunnusti ”ehkä liian pitkälle menneen uskollisuuden ja innon johdosta” rikkoneensa kuningasta vastaan, mutta torjui syytökset, että olisi pyrkinyt neuvottelemaan vihollisen kanssa tai kylvänyt tarkoituksella ympärilleen kapinahenkeä ja tottelemattomuutta.

Hästesko ja 13 muuta Anjalan liiton johtomiestä tuomittiin 19.4.1790 kuolemaan sekä menettämään kunniansa ja omaisuutensa. Tuomion jälkeen Hästesko anoi armoa, mutta enää pojalleen. Itselleen hän pyysi ainoastaan pikaista loppua, murtuneen terveytensä vuoksi. Kuningas vahvisti kuolemantuomiot 14.8.1790, samana päivänä, jolloin Venäjänsodan päättänyt Värälän rauhansopimus allekirjoitettiin.

Elokuun lopulla Hästesko sai kirjeen Savon rykmentin komentajalta eversti Hastferilta. Tämä tunnusti useaan otteeseen mustamaalanneensa Hästeskota, koska oli oikeudenkäynnin aikana ollut ”koston, tuon saatanallisen paheen” vallassa. Saadakseen tunnonrauhan Hastfer lupasi nyt kertoa kuninkaalle totuuden, mutta kehotti Hästeskota silti varautumaan pahimpaan: ”En uskalla antaa sinulle toivoa. Valmista itsesi Herran nimessä ja tule ikuisesti onnelliseksi!” Toivoa ei todellakaan enää näyttänyt olevan.
Kun syyskuun alussa vielä kolmelle tuomituista (von Otter, von Kothen ja af Enehjelm) oli ilmoitettu armahduksesta, oli Hästesko ainoa, jonka kuolemantuomio oli vielä voimassa.

Aamulla 8.9.1790 Hästesko nautti Herran Ehtoollisen, minkä jälkeen hänet vietiin teloituspaikalle Tukholman Ladugårdslandetin torille. Siellä eversti ojensi muistolahjana palvelijalleen Abraham Harbergille (1776–1852), myöhemmän Haarla-suvun kantaisälle, kultakellonsa. Nyyhkyttävä palvelija sai myös tehtäväksi toimittaa everstin kihlasormuksen ja viimeisen tervehdyksen Beata-rouvalle Melkkilään. Hästesko laskeutui polvilleen ja rukoili kuuluvalla äänellä. Sen jälkeen hänen silmilleen kiedottiin valkea vaate ja pyövelin piilukirves katkaisi hänen kaulansa.

Lesken suruaika Melkkilässä

Kun tieto everstin kuolemasta saapui Melkkilään, kerrotaan järkyttyneen Beata-rouvan ensin pyörtyneen ja joutuneen sen jälkeen viikkokausiksi vuoteenomaksi niin, että myös hänen pelättiin kuolevan. Elämä Melkkilässä ei enää palannut entiselleen. Iloinen kartano sulkeutui ja jättäytyi ajan riennon ulkopuolelle. Huoneet pidettiin täsmälleen samassa asussa kuin everstin eläessä. Vakava ”Melkkilän Armo” emännöi kartanoa tiukin ottein eikä milloinkaan luopunut surupuvustaan. Pitkinä talvi-iltoina hän ahkeroi palvelijoineen takkatulen ääressä, luki kellon lyötyä yhdeksän iltarukouksensa, kuunteli palveluskunnan alakuloisen iltavirren ja kävi sen jälkeen levolle. Lohtua ja vaihtelua Melkkilän alakuloiseen arkeen toivat ainoastaan everstivainajan ystävien ja hengenheimolaisten vierailut. Beata Helena Hästesko eli leskenä yli 50 vuotta ja kuoli Melkkilässä 18 joulukuuta 1841, 88-vuotiaana.