Särkisalossa, kuten muuallakin rannikkoseudulla, meri on vaikuttanut ratkaisevasti ihmisten elämään. Tämä näkyi erikoisen hyvin 1880-luvulla, jota on myös kutsuttu talonpoikaispurjehduksen vuosisadaksi. Särkisalolaisomistuksessa oli parhaimmillaan 70 purjealusta, joista ainakin 17 oli rakennettu Särkisalossa. Näiden laivojen rahdinkuljetusmatkat ulottuivat aina Välimerelle asti. Tämän myötä ikkunat avautuivat Eurooppaan. Erityisesti liikennöinti Tukholmaan oli sen verran vilkasta, että sitä alettiin kutsua "särkisalolaisten pääkaupungiksi". Myös monet kulttuurivirtaukset tulivat Särkisaloon paljon ennen sisämaan asutuskeskuksia. Moni uusi asia alkoi näkyä rannikkoseuduilla: Maatilojen päärakennuksia laajennettiin ja ne maalattiin punamullalla, pihoihin ilmestyi marjapensaita ja omenapuita, naisväkeä hemmoteltiin hienoilla kankailla, kirkko sai omansa. Purjehduksen myötä syntyi myös melkoinen merikapteenien ammattikunta. Aina kun ryhdyttiin rakentamaan uutta laivaa, pääomistajatalosta lähetettiin poika merikapteenikoulutukseen, yleensä jonkun kokeneen kapteenin oppiin.

Moni särkisalolaisista merikapteeneista on teoillaan piirtänyt nimensä maamme historian lehdille, saaden jopa kansainvälistäkin arvostusta. Yksi näistä kuuluisuuksista on merikapteeni Bertel Förbom. Hänet tunnetaan Arcturuksen päällikkönä, joka nouti jääkärit Libausta Vaasaan.

Merikapteeni Bertel Förbom

Merikapteeni Förbom tunnettiin tiukkana ja asiat selkeästi esittävänä päällikkönä. Hän oli oikeudenmukainen, ystävällinen ja ennen kaikkea huumorintajuinen, saaden itselleen laajan ystäväjoukon niin koti- kuin ulkomaillakin. Kapteenin pöydässä nähtiin usein marsalkka Mannerheim ja säveltäjämestari Jean Sibelius. Saattaa myös olla, että presidentti Kekkonenkin olisi matkustanut uudella Ilmattarella Förbomin toimiessa päällikkönä.

Förbomille ei tapahtunut suurempia havereita. Hän sai jopa rahapalkinnon tuodessaan vuonna 1910 Itämerellä ruorinsa menettäneen Astraean Kööpenhaminaan. Vain yhden aluksen hän menetti: vuonna 1915 ensimmäisen maailmansodan aikana Urania-alus torpedoitiin hänen altaan Vienanmerellä. Henkilömenetyksiä ei tullut.

Förbom oli yksi SHO:n (Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiö) luottokapteeneista, siitä kertovat monet vastuulliset tehtävät.

Bertelin isän elämä Särkisalossa

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi v. 1885 Johan August Förbom opiskeli kaksi vuotta teologiaa. Hän otti haltuunsa Nedergårdin tilan isältään v. 1875, mutta myi sen jo v. 1879 Karl Forsströmille (1850 - 1912), joka perusti alueelle 1882 kaivosyrityksen. Förbom jäi kaivosyhtiön syytinkiläiseksi. Bertel Förbom syntyi toisena lapsena perheeseen, jonka kymmenestä lapsesta kahdeksan eli aikuisikään (ks. taulukko Förbyn Nedergårdista sivun lopussa).

Augustin hankkimaa koulusivistystä hyödynnettiin monin eri tavoin. Hän toimi mm. kunnallislautakunnan pöytäkirjanpitäjänä ja oli myös kuntakokouksen puheenjohtajana 1872 - 1877. August oli yhtenä puuhaamassa säästöpankkia ja kirjastoa Särkisaloon. Hän toimi myös kansansivistäjänä. Tuleville merimiehille hän antoi opetusta heille tarpeellisissa matemaattisissa aineissa, mistä myös oma poika Bertel sai nauttia. Hän toimi "maksuttomana kirjeenkirjoittajana" niille paikallisille, jotka eivät hallinneet kirjoitustaitoa. Tämä avulias ja hyväntahtoinen mies oli siis tärkeässä roolissa aikana, jolloin kansansivistystyö oli vasta alkamassa Särkisalossa.

Jääkäriliikkeen synty

Ensimmäinen maailmansota syttyi v. 1914. Suomikin osana Venäjää julistettiin sotatilaan 31.7.1914. Tämä tiesi sitä, että Suomessa astuivat voimaan sotasensuuri sekä erilaiset rajoitukset ja kiellot. Jo 1800-luvun lopulla kansallishenki oli voimissaan itsenäisyyspyrkimyksiä myöten. Nyt sodan sytyttyä tietyissä piireissä katsottiin hetken koittaneen. Julkisesti ei ollut mahdollisuutta asian eteenpäin viemiseen, mutta jostakin syystä opiskelevaa nuorisoa ei osattu tarkkailla. Niinpä Helsingissä pohjalaisen osakunnan Ostrobotnian kassahuoneessa päätettiin 20.11.1914 toimista Suomen irrottamiseen Venäjästä mm. lähettämällä nuoria miehiä sotilaskoulutukseen Saksaan.

Miten jääkärit saadaan Suomeen?

Maaliskuun 15. päivänä 1917 tsaarinvalta kukistettiin Venäjällä, ja tämä vauhditti tilannetta Suomessa, mikä sitten johtikin itsenäisyysjulistukseen 6.12.1917. Venäjän hallitus vahvisti tämän 4.1.2018. Tilanne Suomessa ei kuitenkaan osoittanut rauhoittumisen merkkejä, ja niinpä maamme hallitus ryhtyi pohtimaan toimenpiteitä, miten Saksassa koulutettavana olevien jääkäreiden pääjoukko saataisiin pikaisesti Suomeen. Saksa oli valmis luovuttamaan jääkärit, mutta rauhanneuvotteluista johtuen se ei voinut olla aktiivinen asian suhteen. Lisäksi Itämerellä oli vaaransa venäläisen laivaston partioidessa aluetta, ja talvi teki tuloaan. Tilanne oli hankala.

Kysymystä pohdittiin salaisesti eri piireissä. Ratkaisu löytyi hotelli Kämpin kabinetista. Siellä asiaan paneutuivat SHO:n toimitusjohtaja Lars Krogius (1860 - 1935), senaattori Arthur Castren (1866 - 1946) ja vuorineuvos Berndt Grönblom (1885 - 1970) Turusta. Kuljetuskalustoa olisi, mutta tarvittaisiin taitava, rohkea ja luotettava merikapteeni, joka ottaisi vastuun tehtävästä. Tuolloin Krogius muisti yhtiönsä palveluksessa olevan särkisalolaisen merikapteeni Bertel Förbomin, joka sattui olemaan samassa hotellissa. Hänet kutsuttiin neuvonpitoon. Förbom otti tehtävän vastaan tietyin ehdoin. Hän piti ainoana vaihtoehtona jäävahvisteista Arcturus-laivaa, joka oli telakoituna Tukholmassa. Toiseksi jäänsärkijä Sampo oli keinolla millä hyvänsä saatava pois venäläisiltä, sillä loppumatka ei tulisi onnistumaan ilman jäänsärkijää. Perämiehikseen hän valitsi Duncan Rosenbröijerin (1882 - 1919) ja särkisalolaisen Albin Trobergin (1881 - 1954). Senaatin puheenjohtaja Svinhufvudilta saatiin viralliset paperit. Monien viivästysten jälkeen Sammon saavuttua Porin Mäntyluodon satamaan voitiin lähteä kohti Tukholmaa 26. tammikuuta.

Jääkärien nouto Arcturuksella

Skotlannissa vuonna 1898 valmistunutta s/s Arcturusta, jossa tilavan ruuman lisäksi oli 80 matkustajapaikkaa I-luokassa ja 185 paikkaa III-luokassa, oli valmisteltu lähtökuntoon. Tarvittavat luvat piti hankkia Ruotsin kuninkaalta. Laivaan asennettiin AEG:n toimesta lennätin. Lisäksi tarvittiin kivihiiltä ja muonaa. Förbom kävi neuvotteluja saaden tarpeellisen ohjeistuksen menomatkaa varten. Lisäksi luvattiin saattoapua, ja pimeinä olevia majakoita sytytettiin. Matkaan lähdettiin 6.2.1918.

Matkattiin Ruotsin rannikon tuntumassa, koska venäläiset ja englantilaiset sota-alukset valvoivat Itämerta. Bornholm ohitettiin länsipuolelta ja suunnattiin kohti Swinemündeä, josta saatiin ohjeistus loppumatkaa varten. Ainoa "välikohtaus" sattui, kun saksalaisalus pysäytti Arcturuksen, koska aluksessa oli silloinen Suomen punakeltainen lippu, ja laivaa luultiin tanskalaiseksi. Lippu poistettiin, ja matka jatkui kohti Libauta, jonne saavuttiin 10.2. klo 11.50. Kun saksalaisupseerit tiedustelivat matkan sujumista Förbomilta, saivat he todeta, että alus oli kulkenut saksalaisten miinakenttien läpi. Myöhemmin Förbom totesi: "Johonkin oli kai kirjoitettu, että matkan pitää onnistua."

Jääkäripataljoona 27:n (JP27) sotilaat vannoivat valan Suomen hallitukselle Pyhän Kolminaisuuden kirkossa, minkä jälkeen ahtauduttiin aluksiin. Saksassa ollut Castor lähti huoltoalukseksi. Se otti hiililastin sekä 96 jääkäriä esimiehenään majuri Lauri Malmberg (1888 - 1948). Pataljoonan komentaja evl Wilhelm Thesleff (1880 - 1941) matkasi Arcturuksessa yhdessä 856 jääkärin kanssa. Turvallisuussyistä miehet oli puettu paperisiin siviilivaatteisiin, sillä vakoojia oli Libaussakin.

Paluumatkalle lähdettiin 14.2. klo 14.15. Matka suuntautui Danzigin lahteen, mistä Stilon majakan luota suunnattiin pimeälle myrskyävälle merelle valot sammutettuina suuntana Öölanti. Libaussa oli saatu kiinni kaksi venäläistä vakoojaa, ja Förbomille tiedotettiin, että merelle oli lähetetty venäläisiä sota-aluksia. Aamuhämärissä lähestyttäessä Öölantia Förbom huomasi kaksi hävittäjäalusta horisontissa aikoen ottaa kurssin kohti Kööpenhaminaa. Tarkasteltuaan aluksia uudelleen hän tunnisti ne ruotsalaishävittäjiksi Vidar ja Mode, jotka oli lähetetty saattoaluksiksi.

Matka jatkui turvallisen tuntuisesti kohti määränpäätä. Kaikissa pysähdyspaikoissa oli ankkuroitava jonkin saaren ulkopuolelle, jotta alukset eivät näkyisi mantereelle. Tukholma sivutettiin kaukaa ja samalla havaittiin ensimmäiset jäät. Öregrundin luo saavuttiin 18.2. ja jäätiin odottamaan Sampoa, joka saapui parin päivän kuluttua. Jääesteet hankaloituivat, ja Castor oli jätettävä Gävlen tasalle. Härnosandiin saavuttiin 22.2. ja sieltä otettiin kurssi kohti Vaasaa. Alkoi ehkä matkan vaarallisin vaihe. Ahtojäät puristivat Arcturusta välillä niin kovaa, että osa tukikaarista vääntyi. Laiva kuitenkin kesti. Välillä Arcturus irrotti Sampoa jäistä, välillä taas päinvastoin. Norrskärin kohdalla, 50 km Vaasasta, oli kiintojäätä, ja sinne oli tullut iso väkijoukko vastaanottamaan jääkäreitä. Vaasan Vaskiluodon satamaan saavuttiin 25.2.1918 klo 15.00. Jääkäreitä odottivat uudet haasteet ylipäälliköksi nimitetyn kenraali Mannerheimin johdolla.

Arvostus tuli jälkeenpäin

Tämän vaiherikkaan matkan takeena olivat niin skandinaavinen yhteistyö, jäänsärkijä Sampo, taitava kapteeni, oikea alusvalinta, kuin myös hyvä tuuri.

Vuonna 1933 SHO:n 50-vuotisjuhlassa marsalkka Mannerheim lausui puheessaan: "Tämä Suomen Höyrylaiva Oy:n panos taisteluun Suomen vapauden puolesta on varmaan merkityksellisin ja arvokkain, mitä aseistamaton laiva on kyennyt suorittamaan."

Merikapteeni Bertel Förbomin maallinen matka päättyi 26.5.1958. Hänet on haudattu Särkisaloon. Hautakiven päälle on kiinnitetty isokokoinen simpukka, joka tuulessa hiljalleen huminoi. Elokuussa 2008 kotiseutuyhdistys Meripirtin kerho hankki muistolaatan jääkärimerkkeineen kertomaan Förbomin uroteosta maamme itsenäisyyden aamunkoitossa.

Asiantuntijalausuntojen mukaan Arcturuksen matkaa Libausta Vaasaan pidetään merenkulkutaidon mestarinäytteenä.