Rajavartiolaitos täyttää tänä vuonna 100 vuotta, joten on sopiva hetki muistella Rajavartiolaitoksen alkuvaiheita ja sen ensimmäistä päällikköä, kenraalimajuri Fredrik Ferdinand Järnströmiä. Hän syntyi Someron Joensuun kylässä 28.2.1870 ja kuoli Helsingissä 3.7.1936. Hän toimi Rajavartiostojen tarkastajana 1919–1932 ja Rajavartiolaitoksen päällikkönä 1932–1935. Ennen Rajavartiolaitosta hän ehti kuitenkin tehdä uran sekä armeijan ja että tullilaitoksen palveluksessa. Historioitsija Juha Pohjosen kirjoittama Järnströmin elämäkerta ilmestyi vuonna 2014, kun Rajavartiolaitos täytti 95 vuotta. Tutustuin Järnströmin elämänvaiheisiin tutkiessani äitini somerolaista sukua ja pidin aiheesta esityksen Salon Seudun Sukututkijoiden kuukausikokouksessa 24.1.2019. Tämä kirjoitus perustuu Juha Pohjosen kirjaan ja omiin sukututkimuksiini.

Järnströmin perhe

Fredrik Ferdinand Järnströmin isän puoleinen suku on jäljitettävissä ainakin 1700-luvun alkuvuosikymmenille. Turussa syntyi noin vuonna 1720 Mikael Järnström, josta tuli menestynyt kauppias. Ilmeisesti yksi perheen pojista oli 15.4.1754 syntynyt Henrik, joka sai vuonna 1766 mahdollisuuden siirtyä opintielle Turun katedraalikouluun. Nuori Järnström pääsi ylioppilaaksi v. 1774 ja sitä tietä Turun Akatemiaan, jossa suoritti pappisviran edellyttämät opinnot. Henrik Järnström aloitti papin uransa Pohjan seurakunnassa, siirtyi sieltä Muurlan saarnaajaksi ja edelleen Uskelan pitäjänapulaiseksi. Puolisonsa Maria Botilda Landzettin hän löysi Perttelin Vihmalolta, jonne pariskunta asettui asumaan. Neljäs heidän kuudesta lapsestaan oli Ulrik Fredrik, joka syntyi maaliskuussa 1791. Ulrik Fredrikistä tuli kruununnimismies autonomiseen Suomeen, ja hän toimi nimismiehenä Kaarinassa vuodesta 1838 alkaen.

Yksi kruununnimismies Järnströmin kymmenestä lapsesta oli tulevan kenraalin isä, vuonna 1837 Turussa syntynyt Jakob Järnström, joka lähti 18-vuotiaana Turkuun värjärinoppiin. Vuonna 1863 hän muutti värjärinkisällinä Tl. Koskelle. Neljä vuotta myöhemmin hän otti muuttokirjan Somerolle, jossa aloitti värjärin toiminnan vuonna 1867. Vuonna 1869 hän oli edennyt jo värjärimestariksi ja sai Someron kuntakokoukselta luvan harjoittaa liiketoimintaa pitäjänvärjärinä. Jakob Järnström perusti värjäämönsä Joensuun kylään Someron kirkonkylän pohjoispuolelle, ja värjäämöstä tuli nopeasti hyvin tunnettu myös lähipitäjissä. Menestys ja kova kysyntä vaativat työvoimaa, ja pian värjäämössä oli mestarin lisäksi kaksi kisälliä ja kuusi muuta työntekijää, muistitiedon mukaan myös joitakin koneita.

Jakob Järnströmin ensimmäinen puoliso oli Maria Kristina Åman, joka kuitenkin kuoli lapsivuoteeseen viimeisen suuren nälkävuoden 1868 syksynä. Samalla menehtyi myös perheen esikoinen. Toisen avioliittonsa Jakob Järnström solmi heinäkuussa 1869. Uusi aviovaimo, vuonna 1839 syntynyt Maria Kristina Lindeman, oli kotoisin Someron Terttilän kylän Kaapon talosta, josta myös oma äidinpuoleinen sukulinjani on lähtöisin. Kaapon tila on ollut saman suvun hallussa ainakin vuodesta 1540 lähtien. Maria Lindemanin isä Juho Juhonpoika oli naapurintalon Luukkalan poika, joka nai Kaapon talon Stiina-tyttären ja tuli taloon kotivävyksi. Hän otti sukunimekseen Lindeman ja toimi mm. Tammelan kihlakunnan lautamiehenä. Lindemanien kahdestatoista lapsesta seitsemän kuoli imeväisikäisenä. Suku jatkui vain kolmen tyttären kohdalla: edellä mainittu Maria Kristina avioitui pitäjänvärjärin kanssa, Johanna meni Lautelan Nikun taloon emännäksi ja Kaapon talo jäi Kustaava-tyttärelle, jonka puoliso oli Mattilan talon poika Fredrik Abel.

Fredrik Ferdinand Järnström syntyi v. 1870 Jakobin ja Marian esikoisena. Suomen suuriruhtinaskunnassa oli tuolloin rauhallista: keisari Aleksanteri II:n valta-ajan alkuvuodet jäivät historiaan vapauden aikana – talous vahvistui teollistumisen myötä, suomen kielen asema parani, koululaitosta ja armeijaa uudistettiin, kulttuuri virisi uuteen kukoistukseen ja suuret nälkävuodetkin olivat takana.

Järnströmin värjäämö menestyi sen verran hyvin, että isä-Järnström pystyi kustantamaan kolmelle pojalleen yliopisto-opinnot, ja nuorin tytärkin pääsi opettajaseminaariin. Pojista toiseksi vanhin, Johan Verner, valmistui ylioppilaaksi Turun lyseosta ja opiskeli Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa teologiaa. Pappisuransa hän aloitti vuonna 1896 Muurlan kappalaisen apulaisena, ja Muurlasta löytyi myös puoliso. Muutaman vuoden päästä hän siirtyi Pomarkun kappalaiseksi. Johan Järnström oli vahva suomalaisuusaatteen kannattaja ja muutti sukunimensä Rautelaksi vuonna 1906. Myös kaikki lapset saivat suomenkieliset nimet. Johan Rautela kuoli 41-vuotiaana jättäen jälkeensä lesken ja viisi pientä lasta.

Nuorin veljeksistä, vuonna 1877 syntynyt Ulrik Waldemar, valitsi yliopistossa lääketieteellisen tiedekunnan saavuttaen lääketieteen lisensiaatin arvon vuonna 1908. Hän aloitti lääkärinuransa Somerolla, toimi jonkin aikaa Helsingissä, mutta teki pääasiallisen uransa Viipurissa, jossa hän kuoli vuonna 1939. Ulrik Waldemar otti käyttöön suomenkielisen sukunimen Jäämeri. Hänen vaimonsa Verna Bergroth valmistui vuonna 1908 hammaslääkäriksi, mikä oli tuohon aikaan naiselle varsin harvinaista. Pariskunnan poika Erkki Jäämeri teki elämäntyönsä naistentautien ja synnytysopin erikoislääkärinä. Hän toimi Kätilöopiston johtavana lääkärinä.

Järnströmin veljeksistä toiseksi nuorin, Paul August, ei lähtenyt veljiensä tavoin opintielle, vaan jäi kotiseudulleen. Hän perusti jo 21-vuotiaana oman kaupan, joka toimi aluksi hänen kotitalossaan, mutta siirtyi myöhemmin isän värjäämön tiloihin. Värjäämöala ei Paulia kiinnostanut, sillä tekstiiliala teollistui kovaa vauhtia ja pienen värjäämön oli vaikea pärjätä kilpailussa. Paul menestyi sen sijaan hyvin kauppiaana, ja pian hän oli Someron parhaiten ansaitseva kauppias. Hänellä oli myös yksi Someron ensimmäisistä autoista. Myöhemmin hän osti Tammelan (nyk. Forssan) Viksbergin kartanon. Kauan hän ei kuitenkaan saanut liiketoimintansa hedelmistä nauttia. Paul Järnström oli sisällissodan ensimmäisiä valkoisia uhreja Forssassa, punaiset murhasivat hänet 6.2.1918.

Sotilasuralle

Tarinamme päähenkilö Fredrik Ferdinand sai päästötodistuksen vuonna 1888 Turun Suomalaisesta Lyseosta. Todistus oli hyvä: keskiarvo oli 8,4 kaikissa aineissa. Käytös ja ahkeruus sekä tarkkaavaisuus olivat kymppejä, kuten myös maantiede ja historia. Kielistä hän oli opiskellut suomea, ruotsia, latinaa, kreikkaa ja saksaa, mutta ei venäjää.

Yrittäjäperheen esikoispojan päätyminen sotilasuralle poikkeaa hänen suku- ja perhetaustastaan. Ilmeisesti ei pappisura eivätkä muutkaan laajat yliopisto-opinnot häntä kiinnostaneet, ja kyseessä oli puhtaasti järkivalinta. Yliopistoon hän kuitenkin ilmoittautui 29.5.1888. Juha Pohjonen arvelee, että todennäköisin selitys Järnströmin uravalinnalle oli luonteenpiirteenä oleva järjestelmällisyys tai jopa turvallisuushakuisuus sekä taito toimia selkeissä hierarkkisissa organisaatioissa. Upseerin ammatti oli myös kohtuullisen arvostettu.

Itsensä elättäminen ammattisotilaana ei ollut noihin aikoihin kovin yleistä. Ruotsin aikakaudella vallinnut ruotujakoon perustunut sotaväki oli hajotettu Suomen sodan jälkeen, mutta ruotutalojen ja rusthollien vuosimaksut olivat ennallaan. Näin syntyi niin sanottu sotilasrahasto, jonka avulla voitiin tarvittaessa vahvistaa Suomen suuriruhtinaskunnan puolustusta. Krimin sodan jälkeen Suomen sotalaitokseen kuului vain kolme suomalaista joukko-osastoa, eli Suomen kaarti, 1. Suomen meriekipaasi ja Haminan kadettikoulu. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen Suomen säätyvaltiopäivät hyväksyi asevelvollisuuslain 27.12.1878. Sen perusteella sotaväki jakaantui kolmeen osaan: aktiivipalveluksessa olevaan vakinaiseen väkeen, reserviin ja nostoväkeen. Uudet joukot jaettiin kahdeksaan tarkk’ampujapataljoonaan. Enimmillään sotaväen vahvuus oli 5000 miestä. Vakinaiseen väkeen joutui tai pääsi jokaisesta ikäluokasta noin joka viides.

Jos nuorukainen halusi sotilasuran, käytännössä ainoa varma mahdollisuus oli pyrkiä asepalvelukseen vapaaehtoisena. Heitä voitiin ottaa ylimääräisinä jokaiseen tarkk’ampujapataljoonaan korkeintaan 24. Tällaisten miesten palvelusaika oli yksi vuosi, ja heidät koulutettiin upseereiksi, mikäli he olivat tähän tehtävään sopivia. Aseistus tuli valtion puolesta, mutta majoitus ja muonitus oli kustannettava itse. Vapaaehtoiset asuivat kasarmin ulkopuolella. Fredrik Järnström pyrki armeijaan 19-vuotiaana vapaaehtoisena, ja hänellä oli varmaankin tähtäimessä upseerin ura. Tarkk’ampujapataljoonassa oli opetuskielenä suomi, mutta käskysanat olivat venäjää. Seitsemän kuukauden asevelvollisuusjakson jälkeen Järnström komennettiin Keisarilliseen Suomen Kadettikouluun.

Upseeritutkinnon Järnström suoritti 26.5.1892 yleten 26.8.1892 aliluutnantin arvoon. Palattuaan yksikköönsä hän ehti olla Hämeenlinnassa vain pari kuukautta, kun hän sai määräyksen siirtyä kolmeksi vuodeksi Novgorodiin sijoitettuun venäläiseen jalkaväkirykmenttiin. Seuraava komennus tuli vuonna 1895 Pietarin länsipuolella Oranienbaumissa sijainneeseen Upseerien ampumakouluun. Tehtävä oli vaativa ja kiinnostava, sillä juuri 1890-luvulla Venäjän armeija oli viemässä asetekniikkaansa, erityisesti kiväärien suhteen, kokonaan uuteen aikaan. Oppivuodet Venäjällä palkittiin maaliskuussa 1896 keisari Aleksanteri III:n muistomitalilla. Tuolloin Järnström toimi Suomen 7:nnessä Hämeenlinnan tarkk’ampujapataljoonassa syyskuun alkuun 1898 saakka, jolloin hänet komennettiin Helsingin yliopistoon voimistelu- ja miekkailukouluttajien kurssille. Vuonna 1899 hän siirtyi kuukauden ajaksi Hämeenlinnan tarkk’ampujapataljoonan 2. komppanian tilapäiseksi päälliköksi. Syyskuussa hän palasi takaisin yksikköönsä aseidenhoitajaksi yleten alikapteeniksi. Suomen vanhan väen lakkauttaminen johti siihen, että Järnström siirrettiin lakkautuspalkalle 15.7.1903.

Tullilaitoksen palvelukseen

Edessä oli uuden uran valinta, ja Fredrik Järnström päätti hankkia itselleen kunnollisen ja varmasti virkaan pätevöittävän tutkinnon. Sellainen oli ylempi hallintotutkinto oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Kadettikoulun laajojen opintojen ansiosta Järnström läpäisi tutkinnon alle vuodessa ja oli 30.3.1904 valmis valtion palvelukseen, siviilivirkaan. Virka löytyi Tullihallituksesta, jossa tehtävä oli aluksi aika vaatimaton, ylimääräisen kamarikirjurin virka, sijoituspaikkana Helsinki. Etenemismahdollisuudet olivat kuitenkin hyvät, sillä tullilaitos oli voimakkaassa kasvussa. Pian Järnström saikin nimityksen Helsingin tullikamarin vt. ylipäällysmieheksi, jonka peruspalkka oli huomattavasti parempi kuin hänen palkkansa upseerina. Lisäansioita tuli vielä erilaisista toimitusmaksuista. Helsingissä Järnström pysyi tammikuun loppuun 1911. Helmikuun alusta 1911 hän hoiti vajaan puolen vuoden ajan Porin tullikamarin tullinhoitajan virkaa, mutta palasi sitten Helsinkiin ylimääräiseksi kontrollööriksi. Järnströmin ura huipentui 1915 nimitykseen Pietarsaaren tullikamarin tullinhoitajaksi. Tullikamari oli pieni, mutta strategisesti tärkeä, sillä maailmansodan seurauksena rajavalvonnan painopiste oli siirtynyt länsirannikolle.

Aktivistien salainen asiamies

Mielenkiintoinen ja yllättäväkin vaihe Järnströmin uralla oli hänen toimintansa aktivistien asiamiehenä. Uusi asevelvollisuuslaki oli vahvistettu 1901, ja siinä suomalaiset joukko-osastot menettivät erikoisasemansa. Järnström oli vaikeassa tilanteessa: hän vastusti venäläistämistoimia, mutta upseerinvala edellytti uskollisuutta keisarille. Vuoden 1902 kutsuntatilaisuudessa Tampereella Järnström toimi komentavana upseerina ja ilmoitti Hämeen läänin kuvernöörille, että uusi asevelvollisuuslaki on laiton. Tällaisesta vastarinnasta kuvernööri järkyttyi niin, että sai jonkinlaisen kohtauksen ja kaatui lattialle. Tapaus herätti runsaasti huomiota ja Järnströmin nimi tuli Kagaalin ja muiden aktivistien tietoon.

Järnström oli ilmeisesti saanut ”aktivismitartunnan” jo ennen vuoden 1903 vanhan väen lakkauttamista ja armeijasta eroamista. Tiukan linjan aktivistiin Mauritz Mexmontaniin hän oli tutustunut jo 1888–1889, kun tämä oli Järnströmin miekkailunopettajana. Vuoden 1905 yleislakon jälkeen aktivistit ryhtyivät suunnittelemaan aseiden hankintaa ulkomailta. Ensimmäinen aselasti hankittiin heinäkuussa 1905 Sveitsistä, josta se kuljetettiin Rotterdamiin ja edelleen Merenkurkun alueelle. Osa lastista purettiin, mutta laiva ajoi karille ja venäläiset pääsivät sen jäljille, joten laiva räjäytettiin. Toista matkaa varten 1906 lähetettiin asiantuntijat Sveitsiin tarkastamaan aseiden laatua. Toinen asiantuntijoista oli F. Järnström, asealan erikoiskoulutuksen saanut upseeri. Tämä lasti purettiin onnistuneesti Närpiön edustalla 8.7.1906. Järnström oli siis Voimaliiton asehankinnoissa mukana luotettuna miehenä ja asiantuntijana, mutta muuten hän ei ollut aktiivisesti mukana toiminnassa.

Sisällissota

Sisällissodan syttyessä Järnström hoiti normaaleja virkatehtäviään Pietarsaaren tullikamarin tullinhoitajana.

Taistelut Pietarsaaressa alkoivat 28.1.1918, ja niitä johti valkoisten puolelta jääkäriluutnantti Lauri Tiainen. Kaupungin punakaarti oli pieni ja eristyksissä, mutta valkoisen armeijan suurin huoli oli 180 miehen vahvuinen venäläinen varuskunta, joka kuitenkin vallattiin nopeasti. Järnström ei osallistunut sotatapahtumiin eikä kuulunut 26.10.1917 perustettuun suojeluskuntaan. Hän ei myöskään osallistunut Pietarsaaren tykistökoulun perustamiseen helmikuussa 1918. Maaliskuun alussa 1918 Järnström kuitenkin anoi virkavapautta liittyäkseen valkoisiin joukkoihin. Mikä sai hänen mielensä muuttumaan? Pietarsaaren tullikamarin hoitajana hänen on täytynyt olla aktiivisesti vaikuttamassa ja auttamassa aseiden tuontia Suomeen, mutta helmikuussa 1918 tarvetta aselastien järjestelyyn ei enää ollut. Valkoiset hallitsivat Pohjanmaan rannikkoa, ja monet Järnströmin kadettitovereista olivat taisteluissa mukana. Järnström oli koulutettu ja kokenut ammattiupseeri, jollaisia tarvittiin. Ratkaiseva tekijä oli ehkä se, että hänen veljensä, suurliikemies Paul Järnström, oli joutunut punaisten murhaamaksi kuukautta aikaisemmin.

Järnström määrättiin Tornion reservipataljoonan komentajaksi majurin arvoisena. Joukko-osasto sijoitettiin Tampereen eteläpuolelle Lempäälän – Vesilahden rintamalle, tehtävänä estää etelästä pyrkivien punaisten pääsy Tampereelle. Tampereen valloituksen jälkeen ylipäällikkö Mannerheim järjesti joukot uudelleen. Entinen Tornion pataljoona muuttui 1. Pohjanmaan rykmentin 1. pataljoonaksi komentajanaan majuri Fredrik Järnström. Joukkojen matka jatkui länteen, jossa ensimmäiset ankarat taistelut olivat Karkussa. Huhtikuun lopulla Länsi-Suomi oli käytännössä valkoisten hallussa, ja sodan painopiste siirtyi itään. Järnströmin pataljoona osallistui punaisten takaa-ajoon Savon rintamalla. Taisteluihin pataljoona ei enää joutunut. Sotatoimien lakattua Järnström oli Kymenlaaksossa, jossa oli jäänyt vangiksi noin 10 000 punaista. Perustettiin kenttäoikeuksia, jotka antoivat pikaisia tuomioita. Järnström ei itse kerro keväästä 1918 mitään, ja myös hänen joukoissaan palvelleet ja kirjallisia muisteluita tehneet miehet vaikenevat toukokuun tapahtumista. Seuraava komennus oli punavankileirien vartiointi Vaasassa ja Oulussa. Järnströmin joukot olivat pahasti hajallaan ja kyllästyneitä sotimaan. Kesä kului Oulussa, jossa oli kova miehistöpula, vartijoita karkaili tehtävistään, eikä sotaoikeutta aina saatu koolle upseeripulan takia. Kesän ajan Järnström toimi Oulun valtiorikosoikeuden sotilasjäsenenä, ja elokuussa 1918 jonkin aikaa Helsingissä valtiorikosylioikeuden sotilasjäsenenä.

Rajavartioasioiden hoitajaksi

Itsenäisen Suomen maanpuolustusasioita hoitamaan perustettiin 14.6.1918 sota-asiaintoimikunta, jonka nimi muutettiin heinäkuussa sotaministeriöksi ja joka vastasi nykyistä puolustusministeriötä. Se käsitti kuusi osastoa, joista meriosaston toimiston päälliköksi nimitettiin F. F. Järnström. Toimisto vastasi saaristo- ja rannikkosuojelusta sekä moottoriveneistä. Venäläisiltä oli jäänyt valtavat määrät aseita, ammuksia, lentokoneita, laivoja, kiinteistöjä ja linnoituksia. Nämä kaikki oli inventoitava ja suunniteltava niiden käyttö.

Ajankohtaiseksi tuli myös rajavalvonnan järjestäminen. Venäjän vastainen raja oli kokonaisuudessaan armeijan vastuulla, länsiraja hoidettiin Tullihallituksen, poliisin ja suojeluskuntien yhteistyössä. Armeija halusi mahdollisimman pian vapauttaa joukkonsa rajojen valvonnasta. Itäisen rajan vartiointi päätettiin siirtää sisäasiainministeriön hoidettavaksi, ja majuri Järnström määrättiin 4.3.1919 ministeriön ylimääräiseksi esittelijäksi, joka vastasi rajavartiostojen toiminnan valvonnasta ja tarkastamisesta. Maa oli vielä sotatilassa, itärajasta ei ollut sopimusta, ja oman lisänsä toivat heimosotaretket.

Fredrik Järnström ryhtyi tarmokkaasti toimeen. Sotaministeriön taisteluvälineosastolta pyydettiin aseita ja panoksia sekä 1600 paria suksia, ja myös suojeluskunnilta pyydettiin apua. Huollon järjestäminen tuotti vaikeuksia, sillä maassa oli pulaa kaikesta. Aseita ja miehistöä oli kyllä saatavissa, mutta ei muonaa eikä vaatteita.

Asevelvollisten käyttö rajavartioinnin apuna aiheutti pitkällisen kiistan. Huhtikuussa 1919 oli sotaministeriön kanssa sovittu, että sotaväki luovuttaa varusmiehiä rajavartiostojen käyttöön. Päätöksen syynä oli rajavartiostojen miespula ja rahan vähyys. Tilanne muuttui, kun vuonna 1922 asevelvollisuusaika lyheni 18 kuukaudesta 12 kuukauteen. Sotaministeriö kieltäytyi maanpuolustusseikkoihin vedoten luovuttamasta asevelvollisia rajavartiostoille. Rajavartiostotarkastaja oli huolestunut siitä, että värvättävät vartijat eivät todennäköisesti sopeutuisi ankaraan sotilaskuriin, ja värvätyt joukot tulisivat kalliiksi. Kiista ratkesi vasta maaliskuussa 1923, kun eduskunta myönsi rajavartiostoille 34 milj. mk ja päätti hallituksen esityksen mukaisesti ”… että varsinaisen rajan vartiointiin käytetään värvättyä miehistöä ja että asevelvollisista kokoonpantavat komppaniat muodostavat tarpeellisen reservin”. Rajavartiostot saivat taktiseksi reserviksi 400 alokasta.

Sisäasianministeriön osastopäällikkö

Rajavartioasioita hoidettiin aluksi hyvin pienimuotoisesti sisäasiainministeriön tiloissa yhdessä huoneessa Hallituskadulla. Järnströmillä oli vain yksi apulainen, adjutantti. Vuoteen 1926 mennessä ministeriöön oli perustettu rajavartio-osasto, jossa hänellä oli kahdeksan alaista. Järnström sai ylennyksen everstiksi kesällä 1923.

Rajavartioasioiden johtaminen tapahtui Helsingistä, mutta Järnström aloitti jo vuonna 1919 perinteen tehdä joka vuosi kiertomatka kaikkiin rajavartiostoihin. Suhteet armeijaan alkoivat tiivistyä: rajavartiosotilaat osallistuivat suureen talvisotaharjoitukseen vuodesta 1924 alkaen, tehtävänä hyökkäyksen vastaanottaminen ja sen jälkeen liikkuva sissisota. Myös rajavartiostojen maanpuolustuksellista roolia alettiin korostaa.

Järnström toteutti 1920-luvun aikana monia uusia hankkeita. Ilmailuvoimien kanssa ryhdyttiin yhteistyöhön, joka hyödytti molempia: rajavartiostot perustivat tukikohtia, ja ilmailuvoimat saivat harjoitusta ja maksoivat kulut. Radiolaitteita ryhdyttiin käyttämään rajavartioinnin apuna ja alan koulutus alkoi vuonna 1928. Myös rajakoirien koulutus aloitettiin. Rajavartiolaitoksen tunnukset vahvistettiin virallisesti vuonna 1925, kun Järnström antoi määräyksen, että asetakkien hihankäänteiden ja kauluslaattojen väri olisi jatkossa tumma sammaleisenvihreä. Epävirallisesti vihreä väri oli otettu käyttöön jo 1918, kun jääkärieversti Aarne Sihvo määräsi joukoilleen kokardin väriksi vihreän ja valkoisen.

Syyskuussa 1926 Järnström määräsi perustettavaksi rajavartiostojen oman aliupseerikoulun. Ensimmäinen kurssi pidettiin Kainuun rajavartiostossa, sitten Salmin Manssilassa ja vuodesta 1928 Joensuussa. Koulutus oli kovaa: talvella 1930 hiihtomarssin pituus oli 300 km, pakkasta oli 20 astetta, ja majoitus tapahtui teltoissa.

Rajavartiostot vakinaistetaan

Rajavartiostojen vakinaistamisesta tehtiin lakialoite kesällä 1930. Puolustusvaliokunta lähti paikalle tutkimaan rajavartiostoja, kohteina Joensuun, Salmin ja Kannaksen rajavartiostot. Vakinaistamista hidastivat kesällä 1930 lisääntyneet muilutukset. Niiden estäminen oli sisämaan poliisiviranomaisten asia, mutta rajavartiostojen tehtävä oli estää kuljetukset Neuvostoliittoon. Presidentti Ståhlbergin kyyditykseen sekaantuivat yleisesikunnan päällikkö Wallenius ja Joensuun rajavartioston komentaja Raappana, ja Järnström huolestui rajavartiostojen julkisuuskuvasta. Laki rajavartiostojen vakinaistamisesta hyväksyttiin eduskunnassa 6.3.1931, mutta se koski vain Laatokan ja Jäämeren välistä aluetta. Miehistön keskivahvuus oli 4203 miestä, joista varusmiehiä vajaa tuhat. Eversti Järnström nimitettiin Rajavartiostojen päälliköksi presidentin esittelyssä 26.1.1932. Rajavartiostoja johtivat edelleen rajakomendantit.

Fredrik Järnström jäi eläkkeelle 65-vuotispäivänään 28.2.1935. Samalla hänet ylennettiin kenraalimajuriksi oikeudella käyttää sotilasvirkapukua. Yllätyslahjana hän sai Aga-Superior -yleisvirtavastaanottimen ja siihen kuuluvan pöydän sekä radioluvan. Eläkepäivistä hän ei ehtinyt kauan nauttia, sillä hän kuoli 3.7.1936. Hänet on haudattu Järnströmien sukuhautaan Somerolle.

Juha Pohjonen toteaa teoksensa loppusanoissa: ”Nykyinen Rajavartiolaitos sai hyvän ensimmäisen päällikön, hän oli oikea mies oikeaan aikaan oikeassa tehtävässä. Hänen aloittamansa käytännöt ja periaatteet ovat käytössä vieläkin. Päällikkönä hän kiersi, liikkui ja näkyi vartiostoissa, mutta pärjäsi hyvin myös vallan kabineteissa. Huoli miehistön asemasta ja sen kehittämisestä oli varmasti aitoa. Näillä periaatteilla olisi pärjännyt tänäkin päivänä.”