Kävin Salon kansalaisopiston sukututkimuskurssin talvella 1986–1987. Liityin jo kurssin aikana jäseneksi alkutaipaleella olevaan sukututkimusyhdistykseen. Hallituksen jäseneksi minut valittiin vuonna 1990 eikä mennyt kauan, kun Veikko Vennonen alkoi houkutella minua yhdistyksen puheenjohtajaksi. Olin hiukan yli 30-vuotias ja jo ”harjoitellut” yhdistystoimintaa Salon Akateemisten Naisten sihteerinä, joten uskalsin lupautua tehtävään.

Toimintamuodot vakiintuvat

Yhdistyksen perustoiminta oli Veikon puheenjohtajakautena vakiintunut siihen muotoon, jota se jatkaa tänäkin päivänä – luentoja eri aiheista, näyttelyitä, opintomatkoja, kevätretkiä. Minulla ei ollut tarvetta muuttaa näistä mitään, vain ideoida hallituksen kanssa uusia luennoitsijoita ja keksiä kiinnostavia tutustumiskohteita. Minulla oli onnea, kun sihteerinä jatkoi Toivo Laitinen. Hän oli esimerkillinen työssään – usein hän soitti minulle illalla pari tuntia hallituksen kokouksen jälkeen tarkistaakseen kokouksessa käsiteltyjä asioita. Pöytäkirja oli valmis allekirjoitettavaksi seuraavana päivänä. Jäsenmäärä oli puheenjohtajakauteni alussa 112 ja sen päättyessä vuoden 1996 lopussa meitä oli jo 206. Jäsenmäärän nousu ei kuitenkaan johtunut puheenjohtajasta, vaan yleisestä kiinnostuksen lisääntymisestä sukututkimukseen. Jäseneksi alkoi liittyä myös muualla kuin Salon alueella asuvia – siis heitä, joilla oli sukujuuret täällä, mutta asuinpaikka nyt muualla. Heille oli tärkeää nimenomaan saada jäsenlehtemme.

Jäsentiedotteen alkuvaiheet

Jäsenlehden kehittäminen olikin ehkä merkittävin asia puheenjohtajana ollessani. Jatkoin lehden tekemistä vielä seuraavankin puheenjohtajan kaudella, koska katsoin, että puheenjohtajalla oli tarpeeksi muutakin työtä. Yhdistyksen ensimmäisinä vuosina jäsenet saivat keväin syksyin A4-kokoisen yhdelle puolelle tulostetun kirjeen, joka oli taitettu kahteen kertaan postikortin kokoiseksi. Puhtaalle puolelle oli liimattu osoitelappu ja postimerkki. Kirjeessä kerrottiin tulevista kokouksista, retkistä ja muista tärkeistä asioista. Sääntömääräisistä kokouksista ilmoitettiin sanomalehti-ilmoituksilla, mutta muutoin tämä jäsenkirje oli ainoa tapa, jolla jäsenkunta sai tietoa tapahtumista. Elettiin siis aikaa ennen sähköposteja ja matkapuhelimia: hallituksen kokoukset kutsuttiin koolle soittamalla jokaiselle jäsenelle ja ilmoittamalla tälle kokouspaikka ja -aika.

Veikko Vennosen ehdotuksesta vuodesta 1991 alkaen jäsentiedote muuttui lehtimuotoon. Ensimmäinen lehtinen oli 12-sivuinen, seuraavat jo 20-sivuisia. Jo ensimmäisessä numerossa oli samaa sisältöä kuin nykyisessäkin jäsenlehdessämme: hallituksen yhteystiedot, puheenjohtajan palsta, toimintakalenteri, kevätretkikertomus, sukutarina. Ensimmäiset kaksi tiedotetta koottiin ”leikkaa-liimaa” -periaatteella. Kirjoittajia pyydettiin toimittamaan juttunsa suoraan A5-koossa, ja näistä erillisistä papereista sihteeri Toivo Laitinen kokosi lehden, joka kopioitiin Halikon Kopio Ky:ssä. Minua häiritsi artikkeleiden erilaiset fontit, joten päätinkin kirjoittaa itse puhtaaksi kaikki tiedotteen jutut vuoden 1992 ensimmäisestä numerosta alkaen WP (WordPerfect) -tekstinkäsittelyohjelmalla. Edelleen artikkelit leikattiin ja liimattiin pohjapaperille, samoin valokuvat ja maksulliset mainokset, joita alkuvuosien tiedotteissa oli.

Seuraava vaihe oli se, että aloin kirjoittaa juttuja niin, että samalle vaakasuoralle A4-aukeamalle sovitin vierekkäin esim. sivut 3 ja 18 ja vastaavasti sivut 4 ja 17 jne. Siinä oli kova homma, kun piti ensin arvioida kokonaissivumäärä ja sitten sommitella tarjolla ollut aineisto niin, ettei jäänyt turhia tyhjiä paikkoja. Artikkeleista oli poistettava tai muutettava yksittäisiä sanoja, että sain mahtumaan tekstin samalle sivulle. Välillä ”dead line” painoi päälle, ja mieheni Ari muistelee, kuinka hän kerran passitti minut nukkumaan, kun kaikki asettelut olivat menneet pieleen jonkin jutunpätkän siirryttyä toiselle sivulle. Hän sitten yömyöhään korjaili tiedotetta, että se saatiin seuraavana päivänä kopioitavaksi. Valokuvat laitettiin sivuille rasteroituna, niitä ei vielä pystytty siirtämään tiedostoina. Syyskuussa 1994 olin sukulehtikurssilla Kanneljärven opistolla, ja sain sieltä eväitä tehdä tiedotteesta aiempaa luettavamman. Yhdistys hankki Publisher-julkaisuohjelman, joka helpotti suunnattomasti työtäni. Nyt voin kirjoittaa ja siirtää juttuja mielin määrin – sivut pysyivät järjestyksessä. Eikä tarvinnut aloittaessaan miettiä, montako sivua tulee, senkun lisäsi jutun toisensa perään ja lopussa katsoi, tuliko neljällä jaollinen sivumäärä. Ellei tullut, laitettiin sananlaskuja ym. täydennykseksi, kuten aiemminkin oli tehty.

Tiedotteita annettiin kopioitavaksi mm. Ofseriin ja Ritamentiin, kunnes kustannussyistä aloimme tehdä kopioinnin meillä kotona. Mieheni yrityksellä oli isohko kone, jolla tosin pystyi kopioimaan vain yhden puolen kerrallaan. Siitäkin tuli toisinaan työlästä, kun sivujen piti jäähtyä jonkin aikaa painon alla, että niihin pystyi kopioimaan toisellekin puolelle. Kopioidut sivut levitettiin oikeaan järjestykseen pöydille ja tuoleille, joilta ne koottiin nipuiksi. Nitomiseen hankittiin pitkävartinen nitoja. Yhdistyksen 10-vuotisjuhlajulkaisu tehtiin A4-kokoisena perniöläisjäsenemme Antero Peijosen avustuksella hänen pyörittämässään Painovirjamossa.

Kokemusta kertyi

Puheenjohtajuuden myötä minulle tuli luottamustehtäviä Sukutietotekniikka ry:n ja Suomen Sukututkimusseuran hallituksissa. Omassa yhdistyksessämme toimin myöhemmin rahastonhoitajana ja Suvustajan oikolukijana. Puheenjohtajuus kasvatti myös johtamaan muita yhdistyksiä, joista merkittävin on ollut Muurlan kotiseutuyhdistys.