Referaatti teoksesta Kostiainen, Auvo: Loikkarit. Otava 1988. 

Loikkareista on ollut vaikea saada tietoja osittain siksi, että tiedonsaanti Neuvostoliitosta on ollut vaikeaa. Eila Lahti-Argu-tinan kirja, Olimme joukko vieras vaan, onkin hyvä lähdeteos omaisiaan etsiville. Sitä tukee hyvin Kostiaisen Loikkarit -kirja. Se antaa pohjatiedot, laajemman kokonaisuuden loikkareiden elämästä ja auttaa ymmärtämään, mitä loikkarit ja heidän omaisensa kummallakin puolella rajaa ovat joutuneet kokemaan ja miksi asiasta yhä vaietaan. Minulle asiat aukesivat uudelta näkökulmalta. Osa palasista löysi paikkansa, mutta yhä tästä "pala-pelistä" puuttuu palasia, uusia kysymyksiä syntyy jatkuvasti. 

Laiton siirtolaisuus on periaatteessa yhtä vanhaa kuin valtiolliset rajat. Huolimatta rajojen vartioinnista, suljetuista alueista ja oleskelurajoituksista on muuttoa tapahtunut. Neuvostoliittoon 1930-luvulla laittomasti siirtyneistä on käytetty nimitystä loikkarit. Eri yhteyksissä heitä on kutsuttu myös laittomiksi työnhakijoiksi, mutta myös pakolaisiksi, vaikka yleensä silloin on kysymys poliittisista syistä maasta lähteneistä.  

Neuvostoliiton valtiollisen poliisin, GPU:n, arkistot sisältävät paljon tietoa loikkareista, jotka joutuivat vaikeuksiin neuvostoviranomaisten kanssa - esimerkiksi työleireiltä karkaamisten tai lainrikkomusten vuoksi. Myös puoluearkistot ja suurten rakennustyömaiden, kuten Syvärin voimalatyömaan (Svirstroi) arkistot sekä Leningradin seudulla ja Neuvosto-Karjalassa julkaistut sanomalehdet ovat käyttökelpoisia. Lisäksi Neuvosto-Karjalaan perustettiin erityinen Siirtolaishallinto, joka käsitteli erityisesti muualta Neuvostoliitosta ja Pohjois-Amerikasta saapuneita työläisiä koskevia asioita. Helsingissä Kansallisarkistossa säilytetään Suomen Pietarin Pääkonsuliviraston arkistoa (PKV). Siihen sisältyy kortisto salaa Venäjälle menneistä suomalaisista, ja lisäksi pääkonsulinviraston kirjeenvaihto tarjoaa tietoja loikkarien kohtaloista. Toinen loikkarikortisto on löytynyt ulkoasiainministeriön arkistosta. Kaikkien laillista maahan paluuta yrittävien henkilöiden paperit kulkivat valtiollisen poliisin, Etsivän keskuspoliisin kautta. On kuitenkin muistettava, että kortistosta puuttuvat laittomasti Neuvostoliittoon menneet henkilöt, joita eivät tuttavat, omaiset, viranomaiset eivätkä muutkaan kyselleet ja jotka eivät itse pyytäneet palautustaan. 

Kun 1800-luvulla läntisestä Suomesta alkoi voimakas Pohjois-Amerikkaan suuntautunut siirtolaisuus, tuli Venäjästä toinen vaihtoehto niille, jotka eivät halunneet muuttaa Suomen kasvaviin asutus- ja teollisuuskeskuksiin. Pietariin muodostui jo 1800-luvun lopulla kymmeniin tuhansiin nouseva suomalaisasutus. Eniten Suomesta tulleita laittomia maahanmuuttajia on sijoitettu Leningradin oblastiin, sillä se oli Petroskoin ohella toinen niistä etapeista, joiden kautta lähes kaikki Suomesta tulleet kulkivat. Sekä Petroskoi että varsinkin Leningrad olivat monille väliaikaisia pysähdyspaikkoja. Loikkarit joutuivat vajaan kuukauden pituiseen tutkintavankeuteen, jonka jälkeen heille määriteltiin työ- ja asuinpaikka.  

Taloudellinen lama ajoi ihmiset liikkeelle

Suomessa oli taloudellisesti ja sosiaalisesti erityisen huono tilanne vuosina 1931 ja 1932, mutta moniin Euroopan maihin verrattuna taloudellinen lama hellitti suhteellisen nopeasti. 1930-luvulla sosiaaliturva oli vielä kehittymätäntä ja työttömyys aiheutti suuria ongelmia varsinkin perheellisille. Monet suuret perheet olivat joutuneet suoranaiseen nälänhätään ja toimeentulon turvaaminen sai ihmiset liikkeelle. Palkkataso laski monilla aloilla. Niinpä Etsivän keskuspoliisin Kotkan edustaja Lauri Syrjälä totesi raportissaan v. 1931, että huonot palkat ja työttömyys olivat keskeisiä laittoman siirtolaisuuden aiheuttajia. 

Keväällä 1918 käyty punaisten ja valkoisten välinen ankara sisällissota päättyi punaisten tappioon ja aiheutti trauman Suomen sisäpoliittiseen kehitykseen vuosikymmeniksi. Useat tuhannet punaisten puolella taistelleet pakenivat itärajan yli. Tampereella Etsivän keskuspoliisin edustaja raportoi työnsaantimahdollisuuksia kesällä 1932 hyvin suorasanaisesti: kommunistiksi tunnetun oli aivan turha hakea työtä.  

Neuvostoliiton houkutukset

Suomesta Neuvostoliittoon siirtymistä kaavailevat saivat tietoa maan talouskehityksestä eri tavoin. Tärkeä informaation levittäjä oli luonnollisesti kommunistinen puolue, joka propagandassaan voimakkain värein kuvasi neuvostovaltion rakentamista. SKP:n etappiteiden kautta tuli kirjallisuutta ja lehtiä itärajan yli. Muun muassa Petroskoissa ilmestyvällä Punaisella Karjalalla ja leningradilaisella Vapaudella oli Suomessa paljon lukijoita. Tiedot 1920-luvulla itään loikanneista levisivät työväestön keskuuteen, ja he olivat esikuvana pulakauden loikkareille. Heiltä saapui kirjeitä muuttoliikkeen voimistuttua 1930-luvun alussa. Ensimmäisiltä perille päässeiltä tuli oloja ylistäviä tietoja. 

Petroskoissa ja Leningradissa toimivien suomenkielistä ohjelmaa lähettävien radioasemien tekemä propaganda ja Neuvostoliittoa koskevan tiedon levittäminen Suomeen nousevat suureksi tekijäksi laittoman siirtolaisuuden taustalla. Radioasemien julkinen kuuntelu julistettiin Suomessa vuonna 1931 rikolliseksi ja kielletyksi. Vaikka radiovastaanotinten määrä oli tuohon aikaan vähäinen, kuuntelun tarkka valvonta oli vaikeaa. 

Neuvostoliiton suorittama värväystoiminta kohdistui ammattitaitoiseen työvoimaan - varsinkin eräiden erikoisalojen edustajiin. Ammattitaidottoman väestön värväyksestä ei ole tietoa. 

Viranomaiset ja kommunistijohtajat tuomitsevat loikkarit

Laiton muutto Neuvostoliittoon oli näkyvästi esillä suomalaisessa lehdistässä. Lehden puoluekannasta riippumatta tuotiin esille taloudellinen ahdinko, joka ajoi ihmiset hakeutumaan Neuvostoliittoon. Lehtikirjoittelun luonne muuttui vähitellen, kun laittomasti menneitä alkoi palata. Palaajat olivat lähes aina tavalla tai toisella pettyneitä, ja tämä näkyi hyvin myös heitä koskevissa monissa kirjoituksissa mm. Suomen Sosiaalidemokraatissa loppuvuodesta 1932. Kun palaava loikkari oli selvinnyt Etsivän keskuspoliisin kuulusteluista, tämä yleensä lähetettiin takaisin kotipaikkakunnalleen, jonka lehdistö pian tuli haastattelemaan häntä. Loikkarisiirtolaisuus alkoikin vähetä vuoden 1932 loppupuolelta lähtien.  

Kasvattaminen neuvostojärjestelmään

SKP - ja todennäköisesti myös NKP - suhtautuivat kielteisesti aktiivikommunistien loikkaamiseen Neuvostoliittoon. Monia SKP:n aktiivijäseniä palautettiin Suomeen terveisin, että heidän tulisi työskennellä vallankumouksen syttymiseksi Suomessa eikä paeta rintamalta. On myös selviä viittauksia siihen, että 1930-luvun lopulla alettiin Neuvostoliitossa olevia ulkomaalaisia painostaa kansalaisuuden hankkimiseen tai maasta poistumiseen.  

Suhteet venäläisiin ja muihin kansalaisuuksiin

"Siviilielämässä" suhteet venäläisiin näyttävät olleen melko hyvät. Heidän kanssaan jouduttiin tekemisiin paitsi työpaikoilla myös esimerkiksi erilaisissa juhlissa, illanvietoissa ja propagandatilaisuuksissa. Pohjois-Amerikan suomalaiset ja Suomesta tulleet pidettiin yleensä erillään, vaikka ehdotonta rajanvetoa ryhmien välillä ei tehty. Neuvosto-Karjalan metsätyömaille ja asuntoloihin heitä kuitenkin sijoitettiin sekaisin. Vuorovaikutus venäläisten ja muiden kansallisuuksien edustajien kanssa oli sielläkin vilkasta. Suomalaiset loikkarimiehet avioituivat paikallisten naisten kanssa. Sama koskee myös muualla Neuvostoliitossa asuneita loikkareita. Tiedot loikkareitten suhteista venäläisiin ovat kuitenkin ristiriitaisia.  

Tyytyväiset ja tyytymättömät

Laittomasti Neuvostoliittoon menneiden suomalaisten esittämä arvostelu, perustelut pettymyksille ja halulle lähteä pois maasta olivat erilaisia. Jotkut olivat tyytymättämiä elintasoon eli asunnon, ruoan, terveydenhoidon ja hyödykkeiden saatavuuteen. 

Ravinnon ja kauppatavaroiden puute oli loikkareiden vaikein ongelma. Suomesta sukulaisilta tulleiden pakettien sisältö päätyi usein torikauppaan. Laittoman siirtolaisuuden alkuaikoina pakettien lähettäminen oli hankalaa, koska ei tiedetty osoitteita Neuvostoliitossa. Mutta postiyhteyksien tultua toimiviksi saattoivat monet pyytää Suomesta tarvitsemiaan tavaroita. Tavallisesti Suomeen tulleissa kirjeissä pyydettiin lähettämään vaatteita, työkaluja, jalkineita tai muita vaikeasti saatavia tavaroita. Ainakin Neuvosto-Karjalaan pakettiyhteys toimi suhteellisen hyvin, mutta aina Siperiaan asti tuli Suomesta lähetyksiä. 

Ruoan tasosta suomalaisloikkarit valittivat lähes jatkuvasti. Ruoka oli outoa ja maitoa oli huonosti saatavilla, siksi varsinkin lapset söivät huonosti ja sairastuivat helposti. Perheiden äidit syyttivätkin ruokaa siitä, että heidän lapsensa sairastelivat ja monet kuolivat vasta lyhyen aikaa Neuvostoliitossa oltuaan. 

Parakit tai nopeasti kyhätyt kämpät eivät vastanneet oikealle asunnolle asetettavia vaatimuksia. Ne olivat suuria, yhteen majoittui jopa 50 - 100 henkeä. Tavallisesti poikamiehille järjestettiin omat parakit ja perheellisille omat tai parakin sisällä erotettiin perheille omia pieniä huoneita. Yleisin valituksen aihe oli kuitenkin asuntojen huono eristys, joka talvisin aiheutti suuria ongelmia. Toiset olivat tyytymättämiä työhön tai palkkaukseen, mutta myös neuvostoliittolaista työnjohtoa ja työmenetelmiä arvosteltiin: virkailijoita, "salkkuherroja" oli liikaa, työnjohto huonosti järjestetty, työt seisoivat järjestelyjen heikkouden vuoksi jne. Palkka oli toistuvien valitusten aihe, vaikka tästäkin asiasta oli erilaisia näkemyksiä. Palkkaerot olivatkin sekä loikkareiden kesken että loikkareiden ja ulkomaisten spesialistien välillä suuret. Loikkareiden palkat olivat kuitenkin suunnilleen samanlaiset kuin tavallisen venäläisen työläisen. 

Pohjois-Amerikasta tulleet suomalaiset ja ulkomailta hankitut tuhannet spesialistit saivat korvaukseksi puutteellisuuksista etuja, joilla heidän olojaan helpotettiin. Loikkarit rinnastettiin tavallisiin neuvostotyöläisiin, eikä heillä ollut erikoisoikeuksia. Olot olivat monille loikkareille pettymys, mikä ajoi heidät pyrkimään takaisin entiseen kotimaahansa. 

Kuinka korkealta loikkarit sitten putosivat elintasossaan, on vaikea määritellä. Osa heistä oli ollut työttömiä, ehkä asunnottomiakin ennen Neuvostoliittoon siirtymistä, joten heidän olosuhteensa eivät voineet mullistavasti huonontua. Tuntuvimman pudotuksen elintasossaan kokivat ne, joilla Suomessa oli ollut ammattia vastaavaa työtä. Erityisen hankaliksi näyttivät muodostuvan perheellisten olot ja lasten huoltamiseen liittyvät kysymykset.  

Siperiassa

Siperian maaseudulla ja pienehköissä maaseutukaupungeissa loikkareita oli enemmän, mutta vain hajanaisesti kaupungeissa. Noin 200 km Omskista pohjoiseen sijaitsevan Taran seudun lisäksi suomalaisia loikkareita keskitettiin Omskin ja Tomskin kaupunkien ympäristöön. Karkotettuja oli itse Novosobirskin, Omskin ja Tomskin kaupungeissa, mutta erityisesti maaseudun sovhooseissa, kolhooseissa ja metsätyömailla. Idempää Irkutskin länsi- ja pohjoispuolelta löytyvät Zima, Taiset ja Tulun olivat myös tärkeitä suomalaisten karkotettujen sijoituspaikkoja. Etelämpänä heitä oli ainakin Petropavlovskissa, Karagandassa ja Koksetaussa. 

Ilmeisesti suomalaiset kuten muutkin Neuvostoliiton Euroopan puoleisilta alueilta sinne lähetetyt olivat yleensä saaneet määräaikaisen karkotustuomion. Tavallisimmin kysymyksessä oli kolmen vuoden sisäinen karkotus rangaistuksena yrityksestä paeta Neuvostoliitosta. Karkausyrityksen tehneet tuomittiin yleensä rikoslain 58 pykälän mukaan, jossa määriteltiin rangaistukset maanpetoksesta, vakoilusta ja vastaavista rikoksista. Tämän tuomion saaneet saivat liikkua tietyllä maantieteellisesti rajatulla alueella.  

Maan sisällä Siperiaan karkotetut saivat tuomionsa suoritettuaan hakeutua muualle ja itse hakea työpaikkansa. Heidän velvollisuutensa oli pysytellä tietyllä alueella ja määräajoin käydä ilmoittautumassa valtiollisen poliisin viranomaisille.  

Loikkareiden tarvitsemista asiapapereista on esiintynyt eriäviä tietoja. Passia heillä ei voinut olla, mutta neuvostojärjestelmään kuului, että vaadittaessa oli esitettävä dokumentteja. Eri työmailla oli omia henkilöllisyystodistuksiaan. Ennen neuvostokansalaisuuden saamista loikkareilla oli uusittavia lyhytaikaisia asiapapereita ja oleskelulupia, joihin ilmeisesti merkittiin myös liikkumisalueen rajat. 1930-luvun jälkipuoliskolla otettiin käyttöön "loikkaripassit", joiden kestoaika oli kolme kuukautta. Uuteen työpaikkaan tultaessa passiin tehtiin merkintä. Myöhemmin käytetyillä työkirjoilla kontrolloitiin työvoiman liikkuvuutta. 

Aluksi loikkarit olivat tiukan kontrollin alaisia. Noin kahden vuoden ajan heitä pidettiin ja kuljetettiin ryhminä, minkä jälkeen seurasi vapaampi vaihe, asunnon ja työpaikan valinnan mahdollisuus.  

Ulkomaalaisiin suhtautuminen kiristyi erityisesti 1930-luvun puolivälissä, mm. lippujen hankkiminen kaukojuniin vaikeutui. Valtavien etäisyyksien Neuvostoliitossa oli järjestyksen kannalta tehokasta tarkkailla junamatkustajia: poliisi etsi henkilöllisyyspapereita tarkistamalla etsintäkuulutettuja, karkulaisia, rikollisia ja muita epäilyttäviä henkilöitä. Valvonnan tiukennuttua Neuvostoliitosta pois pyrkivät loikkarit yrittivät juniin salamatkustajiksi tai tavoittelivat rajaseutua jalkapatikassa. 

Neuvostoliitosta paluun ongelma

Suomen ja Neuvostoliiton viranomaisten välisissä neuvotteluissa kysymys loikkareiden palauttamisesta nousi esille sen jälkeen, kun loikkari itse, hänen omaisensa tai joku tuttava oli tehnyt aloitteen palauttamisesta. Aloite saattoi joissakin tapauksissa tulla myös viranomaiselta. Kirjeenvaihto ja asiakirjat ohjattiin alkuaikoina joko Suomen Leningradin-pääkonsulinvirastolle tai Moskovan-lähetystölle. Syksystä 1934 loikkareita koskevien asioiden käsittely keskitettiin Suomen Moskovan-lähetystöön, vaikka tämän jälkeenkin pääkonsulinvirastoon Leningradissa tuli asiaa koskevia tiedusteluja. Palauttamiseen tarvittiin monenlaisia asiakirjoja. Ensimmäisen yhteydenoton jälkeen viranomaiset pyysivät loikkarista lisätietoja joko tältä itseltään, sukulaisilta tai eri viranomaisilta. Seurasi kaavakkeiden lähettäminen ja niiden palauttaminen viranomaisille. Tarvittaviin asiakirjoihin kuului papintodistus tai siviilirekisteriote, jotka ulkoasiainministeriö vahvisti. Tavallista oli myös, että Etsivältä keskuspoliisilta tai sen seuraajalta Valtiolliselta poliisilta (Valpo) pyydettiin lausunto. Poliisiviranomaisten lausunnot palautusta haluavista loikkareista olivat valtaosaltaan myönteisiä. Tosin 1918 sisällissodassa punaisten puolella taistelleiden ja valtionpetokseen tuomittujen kohdalla Suomen viranomaisten - Etsivä keskuspoliisin, Valpon tai ulkoministeriön - kanta oli kielteinen. 

Kuinka monet palasivat?

Kaikkiaan salaa Neuvostoliitosta Suomeen palanneita on vähintään 2150 - 2200 henkeä. Laittomasti Suomesta Neuvostoliittoon menneiden ja laittomasti palanneiden lukua on mahdoton määritellä tarkasti. Edellä esitettyihin lukuihin voi sisältyä myös laillisesti palanneita. Todennäköisesti kaikki salaa palanneet eivät jääneet kiinni Suomeen tultuaan eivätkä myöskään ilmoittautuneet viranomaisille. Tällaisia henkilöitä oli varsinkin Neuvostoliitossa lyhyen ajan viettäneiden joukossa.  

Loikkaus Neuvostoliitosta

Salatein Neuvostoliitosta poistuminen oli todennäköisesti paljon vaikeampaa kuin sinne loikkaaminen, koska loikkarit olivat vieraalla maalla, tietynlaisen valvonnan alaisena ja liikkumavapauskin oli rajoitettua. Lisäksi rajan vartiointi oli Neuvostoliiton puolella tehokkaampaa. Loikkaus takaisinpäin suoritettiin samoja reittejä käyttäen kuin Neuvostoliittoon mennessä, asumattomilla seuduilla metsiä pitkin.  

Rajaseudulle pääseminen edellytti ponnisteluja ja varustautumista. Kompasseja ja karttoja yritettiin hankkia säästämällä ruoka-annoksia sekä ostamalla ja vaihtamalla tavaroita toreilta ja kaupoista. Ruokaa oli varattava useiden vuorokausien metsissä piileskelyä ja tarpomista varten. Koska rajavartijoita ja asutuskeskuksia oli vältettävä, kiertely pitkitti matkaa. Tavallisesti pakolaisten ruoka loppui kesken ja elettiin metsistä saatavalla ravinnolla. Yleensä rajaa ylitettäessä oli jo kärsitty nälkää useita vuorokausia, siksi paluuyrityksiin liittyykin tragedioita ja ihmishenkien menetyksiä. Virallisia palautusanomuksia jätettiin lähes 3000. Onnistunut virallinen palautus koski tästä noin 350:ä henkilöä. 

Kutsumattomat vieraat

Suomesta loikkareita lähti yhteensä ehkä 15 000 henkeä. Kun yhteiskunnallinen tilanne kiristyi ja alkoivat tunnetut "Stalinin vainot", ne suuntautuivat ulkomaisiin spesialisteihin ja loikkareihin osapuilleen samalla tavoin. Helmikuusta 1938 lähtien kohdistui tiukempi huomio suomalaisiin: tehtiin kotitarkastuksia ja etsittiin epäilyttävää kirjallisuutta. Suomalaisia alettiin pidättää muiden kansallisuusryhmien ohessa. Heidän olojaan vaikeutettiin ja alettiin vaatia neuvostokansalaisuuden hankkimista tai maasta poistumista. Monien spesialistien passit takasivat suhteellisen helpon maasta lähdön, mutta laittomasti tulleiden loikkarien maastalähtö oli anomusten ja byrokratian takana. Loppukesästä 1938 seulontaa tiukennettiin: osa vangituista vapautettiin, osa vietiin rangaistusleireille ja noin 120 tuomittiin poliittisina vankeina työpalveluun. Suurin osa vangittuina olleista suomalaisista vapautettiin noin vuoden kuluttua. 

Huolimatta siitä, että laiton siirtolaisuus oli vaikea ongelma sekä lähettävälle että vastaanottavalle osapuolelle, se ei näytä paljonkaan vaikuttaneen Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin. Maiden viranomaiset keskustelivat ilmiöstä useasti, Suomen ollessa yleensä aloitteentekijänä. Neuvostoliiton ulkoasiainhallintoa loikkarit eivät paljoakaan työllistäneet, vaan siellä asia hoidettiin sisäpoliittisella tasolla. Neuvostoviranomaisten passiivisuus aiheutti sen, että Suomen viranomaisten into hoitaa asiaa laimeni vuosien kuluessa. Toisen maailmansodan jälkeen asia haudattiin Suomessa ja vielä Neuvostoliitossa olevien palauttamista pidettiin toivottomana ja jopa epäsuotavana.  

Valtaosa Suomeen palanneista loikkareista vaikeni Pohjois-Amerikkaan palanneiden suomalaisten tavoin vaiheistaan. Taustalla olivat pettymykset, mutta myös pyrkimys tasoittaa omaa tietä ja parantaa työnsaantimahdollisuuksia. Vasta vuosikymmenten kuluttua on näistä asioista alettu puhua vapaammin. Vaikka palanneet loikkarit kertovat, ettei Neuvostoliitossa oleskelu ole haitannut heidän työnsaantiaan, toisenlaisenkin kuvan voi saada. Palanneet loikkarit eivät kiellä olleensa Neuvostoliitossa, mutta eivät siitä juuri puhukaan. Kaikki naapurit tai monet sukulaisetkaan eivät tiedä loikkarivaiheesta. Vaikenemista voidaan perustella myös niillä syillä, joihin Suomen ja Ruotsin arkistojen salassapidosta päättävät viranomaiset ovat viitanneet: tiedot voivat vahingoittaa paitsi elossa olevia loikkareita tai näiden lapsia myös valtioiden välisiä suhteita.