Oli kaunis keväinen lauantaiaamu 19.5.2018, kun täysi bussilastillinen sukututkijoita seuralaisineen alkoi odotetun retkensä kohti länttä. Vesa Hännisen suunnitteleman retken kohteet sijaitsevat nykyisessä Maskun kunnassa Raision ja Naantalin naapurissa. Masku on mainittu itsenäisenä seurakuntana jo keskiajalla, ensimmäinen maininta on jo vuodelta 1234. Askainen ja Lemu liitettiin nykyiseen Maskuun vuoden 2009 alusta lähtien.

Maskun kirkko

Vajaan tunnin ajettuamme saimme Raision pysäkiltä kyytiimme matkailuopas Eija Räsäsen Naantalin Oppaat ry:stä ja jatkoimme kohti ensimmäistä etappia, Maskun kirkkoa. Matkalla saimme kuulla tietoa ja tarinoita alueen historiasta vauhdikkaasti kerrottuna. Maskun kirkko on komea keskiaikainen kivikirkko, joka on rakennettu todennäköisesti 1400–1500-lukujen vaihteessa ja pyhitetty Johannes Kastajalle ja Pyhälle Ursulalle. Maskun kirkko ja pappila kuuluvat Museoviraston määrittelemiin valtakunnallisesti merkittäviin kulttuuriympäristöihin (kuten myös Askaisten kirkko ja Louhisaaren kartanokin). Kirkkosali on yksilaivainen, ja sen tähtiholvit on tehty pilasterien ja kilpikaarien varaan. Kirkossa on keskiaikaista esineistöä, mm. krusifiksi, sleesialainen alttarikaappi ja kastemalja. Lattian hautalaatat ja kirkkolaiva ovat peräisin 1600-luvulta. Kirkkomaalla on mm. Kankaisten kartanon hautakappeli, jonka on 1600-luvulla rakennuttanut Kustaa Evertinpoika Horn (1614–1666).

Kankaisten kartano

Seuraava kohteemme Kankaisten kartanolinna (Kankas gård) sijaitsi vajaan kilometrin päässä Maskun kirkosta. Se on yksi harvoja säilyneitä aatelin rakennuttamia keskiaikaisia kartanoita, jonka vanhimmat osat lienevät peräisin 1400-luvulta. Museota ylläpitää nykyisin Stiftelsen för Åbo Akademi. Kartanolinnan alueella on talousrakennusten lisäksi mm. oma meijeri, työväen asuntoja, kasvihuone, talli ym. Perille päästyämme ryhmämme jaettiin kahteen osaan. Puolet ryhmästä lähti ensin opastuskierrokselle, toinen puoli buffet-lounaalle linnan ravintolaan, sen jälkeen toisin päin.

Kankaisten kartano on kolmikerroksinen kuutiomainen kivirakennus. Ensimmäinen maininta Kankaisista on vuodelta 1346. Turun linnavouti Klaus Lydekenpoika Diekn (k. 1435)omisti sen 1400-luvulla, ja linnan kellari lienee siltä ajalta. Kartano siirtyi Horn-suvun omistukseen naimakaupan kautta, kun Henrik Olofinpoika Horn (1407–1448) avioitui Dieknin Cecilia-tyttären kanssa. Harmaakivilinnan on luultavasti rakennuttanut 1500-luvulla vaikutusvaltainen Henrik Klaunpoika Horn (1512–1595). Itse kuningas Kustaa Vaasa (1496–1560) on vieraillut Kankaisissa, ja kuningas Kustaa II Adolf (1594–1632) osallistui erään sodassa kaatuneen Hornin hautajaisiin siellä. Isossa reduktiossa 1600-luvun loppupuolella aatelisto menetti suuren osan läänityksistään. Viimeinen Horn-sukuinen omistaja oli Evert Kustaanpoika Horn (1640–1687), joka oli jo ennen reduktiota muuttanut Ruotsiin. Isonvihan aikaan kartano oli tyhjillään ja pääsi rappeutumaan.

1700-luvun puolivälissä alkoi uusi kausi kartanon historiassa, kun prof. Nils Hasselblom (1690–1764) osti tilan ja kunnostutti linnan Augustin Ehrensvärdin (1710–1772) avulla. Siltä ajalta on peräisin toisen kerroksen kustavilainen sisustus lasitettuine kaakeliuuneineen. Nils Hasselbomin poika aateloitiin Fredensköld-nimellä. Pojanpoika, Nils (1766–1819)
hänkin, perusti vaimonsa kanssa (puutarhurin tytär) linnan puutarhan yrttipuistoineen ja kasvihuoneineen. Traagisessa tulipalossa v. 1819 kuoli Nils Fredensköld, ja myös linnan arkisto ja Maskun vanhimmat kirkonkirjat tuhoutuivat.

Aminoff-suku sai linnan omistukseensa v. 1846. Vuosisadan lopulla maataloutta laajennettiin ja rakennuksia kunnostettiin ja lisättiin (mm. meijeri) agronomi Carl Fredrik Aminoffin (1875–1918) toimesta. Kartano menestyi taloudellisesti varsin hyvin vielä 1900-luvun alkupuolella, mutta muuttui sitten kannattamattomaksi. Viimeinen omistaja oli Claes Fredrik Claesinpoika Aminoff (1928–2015). Kartano myytiin 1990-luvulla Åbo Akademin säätiölle, joka ylläpitää museoitua linnaa. Kiersimme linnan kaikki kerrokset oppaan johdolla, kellarissakin käytiin. Eteisessä olevan holvatun oven takana oli ankea vankityrmä. Kuulimme, että Kankainen oli vankikuljetusten taukopaikka. Vanki virui tyrmässä sillä aikaa, kun vartijat ja hevoset lepäsivät ja ruokailivat.

Askaisten kirkko

Kun molemmat ryhmät olivat tehneet kierroksen ja lounastaneet, jatkoimme matkaa bussilla Askaisiin. Tutustuimme aluksi Askaisten kirkkomaalla olevaan Mannerheim-suvun hautakappeliin, joka on Carl Ludvig Engelin suunnittelema. Itse kirkko on ulkoa ja sisältä valkoiseksi kalkittu kivi-/tiilikirkko, jonka sisäkatto muodostuu kolmesta holvista. Eteläseinustalla on Carpelan-suvun hautakammion eteishuone. Kirkon nykyisen, vuodelta 1653 peräisin olevan ulkoasun on teettänyt Louhisaaren herra, kenraalikuvernööri Herman Klaunpoika Fleming (1619–1673). Fleming-suvun hautaholvi sijaitsee kirkon lattian alla. Tarina kertoo, että kirkon pääovi on tuotu saksalaisesta luostarista sotasaalina 30-vuotisesta sodasta, mahdollisesti myös barokkityylinen saarnastuoli on sotasaalis. Kirkon kuorin molemmin puolin on aateliselle herrasväelle (mm. Flemingit ja Rehbinderit) tarkoitetut koristellut penkit, jotka 1700-luvun lopussa nostettiin lehtereiksi pilarien varaan – herrasväki oli sananmukaisesti rahvaan yläpuolella. Seinillä on runsaasti aatelissukujen hautausvaakunoita. Kuorin kynttiläkruunun on lahjoittanut marsalkka Mannerheim (1867–1951), jonka kodissa Helsingissä se oli hänen kuolemaansa saakka.

Ritaripuisto

Seuraava kohteemme oli Ritaripuisto, joka sijaitsee Askaisten kirkkoa vastapäätä Louhisaareen vievän tien risteyksessä. Puisto on perustettu marsalkka Mannerheimin synnyinpitäjään Suomen viime sodissa kunnostautuneiden Mannerheim-ristin ritarien kunniaksi. Puistossa jokainen 191 ritarista on saanut nimellään varustetun muistokiven. Kivet ovat Kurun mustaa marmoria. Niiden keskellä on suuri, kaikille yhteinen kunniakivi. Puisto on arvostuksen osoitus paitsi itse ritareille, myös koko veteraanisukupolvelle.

Louhisaari

Viimeinen kohteemme oli Louhisaaren kartano (Villnäs slott), jonne johtaa Askaisten kirkolta yli 2 km pitkä tie. Kuten Kankaisten kartano, Louhisaarikin on peräisin 1400-luvulta. Varhaisin tunnettu omistaja on ollut Elin, jonka isäksi on vanhoissa aatelissukutauluissa mainittu Nils Hermaninpoika Kurki, mutta esim. Kansallisbiografian artikkelissa Nils Kurjen sanotaan jääneen lapsettomaksi. Elinin avioiduttua asemies Maunu Flemingin kanssa tila joutui Fleming-suvulle, jonka omistuksessa se oli noin 350 vuotta, 1700-luvun lopulle saakka. Monet tämän vapaaherrallisen Fleming af Liebelitz -suvun jäsenet ovat vaikuttaneet merkittävästi Suomen kohtaloihin sinä aikana, jolloin olimme osa Ruotsia. Yksi näistä oli valtaneuvos, amiraali ja Tukholman ylikäskynhaltija Klaus Laurinpoika Fleming (1592–1644). Louhisaaren kivilinnan, samoin kuin em. Askaisten kirkon, rakennutti hänen poikansa, Suomen kenraalikuvernööri ja kamarikollegion presidentti Herman Klaunpoika Fleming (1619–1673). Isonvihan aikana venäläissotilaat miehittivät kartanon ja pitivät sitä majoituspaikkanaan. He veivät poistuessaan mukanaan porraskivet, kaakeliuunit ja jopa katonkin. Linna rappeutui ja oli autiona vuoteen 1738 saakka, kunnes Hermanin pojanpoika Klaus Hermaninpoika Fleming (1685–1766) kunnosti sen. "Viimeinen rikas Fleming" oli hänen poikansa, hovijunkkari Herman Klaunpoika Fleming (1734–1789), jonka aikana linnassa vietettiin loisteliasta elämää. Se johti velkaantumiseen, ja perillisten oli pakko myydä tila v. 1791.

Louhisaari oli Mannerheim-suvun hallussa v. 1795–1903. Ensimmäinen omistaja oli Ruotsissa syntynyt, mutta Suomeen muuttanut sotilas ja valtiomies Carl Erik Mannerheim (1759–1837), jota on kutsuttu yhdeksi Suomen valtion perustajista. Hän oli Turun läänin jalkaväkirykmentin komentajana Kustaa III:n sodan aikana 1788–1789, mutta osallistui vehkeilyyn kuningasta vastaan ja Anjalan liittoon. Ruotsin hovioikeus tuomitsi hänet v. 1790 mestattavaksi, mutta hänet armahdettiin myöhemmin. Sotilasura oli mennyttä. Hän osti perintörahoillaan Louhisaaren v. 1795 ja avioitui Vendla Sofia von Willebrandin (1779–1863) kanssa, mutta asettui asumaan linnaan vasta v. 1826 tehtyään merkittävän siviiliuran suuriruhtinaskunnan hallinnossa, mm. Turun ja Porin läänin maaherrana. Virkauran jälkeen hän paneutui tilan maatalouden edistämiseen ja puutarhanhoitoon. Heidän pojanpoikansa, liikemies Carl Robert Mannerheim (1835–1914) myi Louhisaaren taloudellisten vaikeuksien vuoksi sisarelleen, ja tämä taas v. 1903 talousneuvos Oskar Hannukselle (1861–1941), kunnes Suomen Marsalkan Ratsastajapatsasvaltuuskunta lunasti tilan v. 1961 ja lahjoitti linnan maa-alueineen Suomen valtiolle.

Tilaa hallinnoi Museovirasto. Laajojen tutkimus- ja entisöintitöiden jälkeen linna avattiin museona v. 1967, ja siitä onkin muodostunut suosittu nähtävyys. Barokkilinnan ensimmäinen ja kolmas kerros on entisöity ja kalustettu 1600-luvun tyyliin, mutta toinen kerros edustaa Mannerheimien aikakautta 1800-luvulla. Marsalkka Mannerheim on syntynyt linnan kolmannen kerroksen sinisessä kamarissa v. 1867.

Mielenkiintoisen päivän päätteeksi joimme kahvit Louhisaaren kahvilassa. Kotimatka sujui leppoisasti päivän runsasta kulttuuriantia sulatellen. Saloon saavuimme aikataulun mukaisesti, jokainen varmasti tyytyväisenä hyvin järjestettyyn retkeen.