Ephraim Björn Uskelasta - ruotusotilas Suomen sodassa

Isoisäni isoisän isä oli nimeltään Ephraim Björn. Hän oli syntynyt Uskelan Närvelässä v. 1786. Ephraimin isä Michell Jacobsson, joka armeijaan liityttyään sai sotilasnimen Björn, oli syntynyt Halikon Lampolassa. Äiti oli Maria Johansdotter Helsing ja kotoisin Uskelan Böhlestä. Ephraimin isä Michell lähti kesäkuussa 1786 Viaporiin linnoitustöihin Halikon komppaniasta. Hän kuoli siellä sotavuonna 1788 syystä, jota en vielä ole saanut selville. Olot Viaporissa oli surkeat, ehkä hän kuoli johonkin kulkutautiin. Samaan aikaan siellä kuoli 10 muuta sotilasta. Michellin varusteet peri sotamies Hurtig (Reipas). 

Ephraim eli Närvelässä veljensä ja äitinsä kanssa vuoteen 1798, jolloin äiti meni uusiin naimisiin Salon Alhaisten kestikievarinpitäjän Matts Jacobssonin kanssa, ja perhe muutti sinne. Ephraim liittyi armeijaan 17. helmikuuta 1807, erotetun Johan Sedigin tilalle Mäenalan ruodusta no. 110, ja oli tuolloin 5 jalkaa 8 tuumaa pitkä (168,5 cm). Ephraim osallistui Suomen sotaan v. 1808 - 09 ja kunnostautui Kuortaneella, Pohjanmaalla, Ruonan sillan taistelussa venäläisiä vastaan. Siellä hän pelasti komppaniansa vänrikin, sittemmin luutnantin, Teijon patruunan pojan August Bremerin hengen. 

Luutnantti Bremer, kenraali Montgomery ja Ruonan sillan taistelut

Helsingfors Tidningar no. 6 kirjoittaa 15. tammikuuta 1861 seuraavaa (kirjoittajan lyhennetty suomennos): Suomen sodan historiikin kirjoittaja, ruotsalainen maaherra Montgomery, itsekin saman sodan veteraani, kertoo käynnistään Suomessa Illustrerad Tidningissä 22.12.1860 otsikolla "Kuolleesta noussut". Kun Montgomery keväällä 1860 oli käymässä Suomessa ja Turussa, oli luutnantti Bremer ensimmäisenä Suomen sodan veteraaneista häntä vastassa. Tämä tapaaminen tuli hänelle täytenä yllätyksenä, sillä hän oli kirjassaan maininnut Bremerin jääneen kuoliaaksi ammuttuna Ruonan sillan taistelutantereelle. Hän kertoo: 

Eteeni ilmestyi sotilaallisen ryhdikäs vanha ukko. 

"Me olemme vanhoja tuttuja", aloitti vanhus, "mutta emme ole tavanneet sitten 1808 sodan. Olen ollut mukana Pyhäjoen, Siikajoen, Alavuuden, Lapuan ja Ruonan sillan taisteluissa. Sotakartalla minut mainitaan yhtenä niistä viidestä, jotka eivät ole laittaneet käsiään ristiin, ja kannan kultamitalia urhoollisuudesta kentällä".  

"No peijakas, vanha aseveli!" huudahti Montgomery tutulla eloisuudellaan. "Mikä on nimesi, veljeni?" 

"August Bremer, luutnantti entisessä Turun läänin rykmentissä, Halikon komppaniasta", vastasi veteraani. 

"Luutnantti Bremer!" huudahti Montgomery, astuen hämmästyneenä askeleen taaksepäin. "Mutta tunnen vain yhden Bremerin, ja hän kaatui Ruonalla, ilmoitettiin kuolleeksi, ja on historiateokseni jälkimmäisessä osassa mainittu kuolleeksi ammuttujen listassa". 

"Niin, olen kyllä lukenut sen, vaikka olen kuollut!" virkkoi veteraani hymyillen. "Tulin ihan kunnolla läpiammutuksi, kuula meni rinnasta sisään ja selästä ulos, mutta sattui sydämen ohi, joka vielä luullakseni on oikealla paikallaan". 

"Kätesi, aseveli - kas tässä." Molempien veteraanien kädet kohtasivat. 

"Tunnen vanhan rehellisen suomalaisen valtimon sykkeen", selitti Montgomery. "Tunnustan sinut eläväksi, huolimatta kirjoituksistani. Istukaa, Bremer, ja kertokaa, kuinka on mahdollista 21-vuotiaana saada kuula rintansa läpi ja silti saavuttaa 73 vuoden ikä, olethan syntynyt vuonna 1787. Huomaathan, että syntymävuotesi on tiedossani, vaikka erehdyinkin kuolinvuodestasi. Ehkä kohtalo leikkii kanssani, ja sinä saat varmempaa tietoa minun kuolemastani kuin minä! Kuten sanottu kaaduit Ruonan sillan taistelussa, mutta miten ylösnousemuksesi oikein tapahtuikaan?" "Makasin tiedottomana tapahtumapaikalla", aloitti Bremer.  

"Makasin omassa veressäni, sillä kuula, joka oli lävistänyt rintani, oli ohimennen katkaissut kolme kylkiluuta. Lähelläni makasi sotilas Björn, samasta komppaniasta. Ilmeisesti hän makasi epämukavasti ja etsi suojaa ja jotakin pehmeämpää pään alustaa. Hän koki rintani mukavaksi ja kallistui sitä vasten. Silloin hän tunsi tyynynsä lämpöiseksi ja vieterin vielä kimmoisaksi. Kun Björn tunsi itsensä taas olevan kunnossa, nousi hän ja otti tyynynsä, toisin sanoen minut, ja kantoi vahvoilla käsivarsillaan läpi vihollistulen neljännesmailin lähimpään mökkiin, jossa hän hoiti minua, sen minkä pystyi ja osasi!" 

"Elääkö Björn vielä?" kysyi Montgomery. 

"Hän nauttii pientä, minun maksamaani eläkettä, ja koska seinälläni on hänestä tehty maalaus, niin on hän jatkuvan silmälläpitoni alaisena", selvitti entinen luutnantti. 

"Hyvä, Bremer, hyvä!" sanoi Montgomery, kuivaten kyyneltä silmäkulmastaan. "Mutta kertokaa lisää!" 

Bremer jatkaa: "Kun kenraali Adlercreutz tarkasti joukkojensa jäänteitä taistelun jälkeen, löysi hän, joka jo oli saanut raportin kuolemastani, yllätyksekseen minut elävänä ja paareilla makaavana, sidottuna omalla veren tahrimalla paidallani, muuten alasti, mutta peitettynä sotilasmanttelilla. Silloin hän sanoi minulle: "Bremer! Olette niin pahasti haavoittunut, että joudun luovuttamaan teidät viholliselle." - "Herra kenraali!" vastasin. "En ole koskaan hylännyt lippuani, näinkö lippuni nyt hylkää minut?" - "Ei", huudahti kenraali ja antoi käskyn eräälle upseerille ja kuudelle sotilaalle kantaa minut paareilla Waasaan: pieni vaatimaton 11 mailin promenaadi. Tullen sinne, luovutettiin minut eräälle tohtori Ebelingille, joka paremman puutteessa paikkasi haavani sukkapuikolla. Näin hänen pudistavan päätään, ja kuulin hänen tilaavan ruumisarkun. Kaunista lääkitystä, ajattelin, mutta menköön, paremman puutteessa! - "Mutta odottakaa", virkkoi lääkäri. "Vaikuttaa siltä että valtimosuoni kestää - näillä ihmisillä taitavat olla valtimosuonetkin rautaa!" Ja niin minulla olikin, sillä neljän kuukauden päästä tanssitin jo kuvankaunista Hedda Höckertiä venäläisen divisioonan kenraali Galitzin tanssiaisissa", lisäsi veteraani. 

Molemmat aseveljet keskustelivat pitkään ja hartaasti. Ruotsiin tulon jälkeen ehdotti maaherra Montgomery silloiselle sotaministerille, että Bremerille myönnettäisiin Kalpatähdistön kunniamerkki, mutta Sotaministeriö oli sitä mieltä, että tapahtumasta on jo liian kauan aikaa! 

Bremer ja Björn tapasivat

Ephraim palasi sodan jälkeen Saloon ja perusti perheen. V.1826 he muuttivat Angelniemelle Sapalahden kartanoon, jonka August Bremer oli saanut perinnöksi isänsä, Teijon patruunan, kuoltua. Siellä Ephraim toimi renkivoutina. Kartanon salissa Bremerillä oli pieni näyttely. Tätä nurkkausta hän kutsui nimellä "Svenska knuten" (Ruotsin nurkkaus). Siellä olivat ylinnä, katonrajassa, Ruotsin kuninkaan ja kuningattaren muotokuvat, niiden alla taulu sotilaista Troman, Lönn ja Virmolin, jotka luultavasti olivat hänen taistelutovereitaan. Lisäksi näyttelyssä olivat maalaukset von Döbelnin adjutantista ja majuri Printzistä, taulu, joka esitti sotilas Ephraim Björniä täydessä "munderingissa", v.1808 - 09 sodan kartta, Bremerin kultamitali urhoollisuudesta, kaksi hänen ratsupistooliaan, hänen miekkansa, jossa oli suuri kruunattu G, kullattu vyönsolki sekä Bremerin norsunluinen pienoismuotokuva kultakehyksissä. 

Tässä salissa vastaanotti läpiammuttu luutnantti vieraansa, varsinkin Björnin, joka vahvoilla hartioillaan oli kantanut luutnantin turvaan taistelukentältä syrjäiseen torppaan. Nämä kohtaamiset olivat erikoisia: keskellä Sapalahden kartanon salin seinää oli suuri kaakeliuuni, jonka toisella puolen istui luutnantti keinutuolissaan ja toisella puolen Björn, tuolilla. Siinä he istuivat ja viisastelivat toisilleen ja muistelivat sotaretkiään, ilman että pystyivät näkemään toisiaan! Jos he nauttivat toddyä, joi luutnantti sotilaalleen, jolloin Björn nousi seisomaan ja sanoi: "Skåål, herra luutnantti, Jumala siunatkoon herra luutnanttia."Se oli sitä vanhaa sotilaskuria, joka yhä eli: päällikkö ja hänen alaisensa. 

Sotureiden loppuelämä

August Bremer oli perinyt Sapalahden v. 1814 isänsä Teijon patruunan kuoleman jälkeen. Bremerin ensimmäinen vaimo hukkui Teijon edustalle. He olivat palaamassa kartanosta, kun ajurin ohjaama reki hevosineen kaikkineen ajoi sulaan. Ainoastaan August saatiin pelastettua hyisestä kylvystä. August Bremerin toinen vaimo oli kirkkoherra Forteliuksen tytär Sauvosta, mutta hän taas ei pystynyt asumaan yhdessä kitsaaksi mainitun Bremerin kanssa, joten hän eleli Sauvossa omalla tilallaan, omissa oloissaan. August Bremer kuoli puoli vuotta ennen Björniä keväällä 1861, ja hänen ja hänen poikansa hauta kauniine alurautaristeineen sijaitsee Angelniemen kirkkomaalla aivan kirkon seinän vieressä. 

Ephraimin ensimmäinen vaimo kuoli Gammelbyssä v.1857. Hän nai seuraavana vuonna leskirouva Maria Lagerströmin Perniön Makarlasta. Ephraim oli tällöin 72-vuotias. Gammelbyssä pidettiin vuoden 1860 alussa juhlat, joihin osallistui koko Kemiön "kerma" ja joiden kunniavieraana Ephraim oli. Siellä hän kävi käsikoukkua nimismies Hertellin kanssa Porilaisten marssin tahdissa. Ephraim kuoli keltatautiin Gammelbyssä 28.7.1861. Talvella 1861, ilmeisesti August Bremer - vainajan tahdosta ja perillisten toimesta, valettiin Turussa hänen haudalleen valurautaristi, joka löytyy vielä tänäänkin Kemiön kirkkomaalta. Åbo Underrättelser kirjoitti tapauksesta 4.1.1862 seuraavaa (uutinen alinna vasemmalla, sen suomennos alla):