Kävin joitakin vuosia sitten tutustumassa Uudenkaupungin vanhaan kirkkoon. Siellä huomioni kiintyi kirkon kuorissa, ovesta katsoen alttarin oikeanpuoleisella seinällä riippuvaan isokokoiseen muistotauluun. Pysähdyin pitkäksi aikaa taulun eteen, sillä minusta siinä oli jotain perin kiehtovaa. Taulu on lahjoitettu kirkkoon muistoksi merionnettomuudesta, jossa menehtyi Sundholman vouti Rasmus Olofinpoika seurueineen. Vasta myöhemmin minulle selvisi, että kyseinen Rasmus Olofinpoika lukeutuu esi-isiini.

Keskiaikainen kartanolinna

Kalannissa (ent. Uusikirkko Tl), vuodesta 1924 Uudenkaupungin mlk:ssa ja vuodesta 1969 Uudessakaupungissa sijaitseva Sundholma on yksi Suomen keskiaikaisista asuinkartanoista. Sundholman saari kuului Turun linnanpäällikön Klaus Lydekenpoika Dieknin (k. 1435) valtavaan maaomaisuuteen. Fleming-suku sai saaren haltuunsa avioliiton kautta 1470-luvulla, minkä jälkeen valtaneuvos Joakim Henrikinpoika Fleming (k. 1496) siirsi asuinkartanonsa Kalannin Vanhastakartanosta Sundholmaan.

Ajan tapaan kartanon sijaintipaikka valittiin ensisijaisesti puolustuksellisia näkökohtia ajatellen, ja 1500-luvun alussa Sundholma olikin vankka linnoitus. Maan kohoaminen yhdisti Sundholman Arvassaloon, minkä jälkeen kartanon piha-alueen eteen rakennettiin vallihauta. Kartanon lähikylissä asui sekä Sundholman lampuoteja että verotalonpoikia. Kerrotaan, että keskiajalla Sundholman saaren asukkaat johdattivat harhauttavilla merkkitulilla laivoja karille voidakseen ryöstää ne.

Amiraali, ritari Ivar Joakiminpoika Flemingin (k. 1548) aikana vuonna 1522 Sundholman kivinen kartanolinna tuhoutui lähes kokonaan tanskalaisten pahamaineisen päällikön, amiraali Søren Norbyn johdolla tehdyllä ryöstö- ja hävitysretkellä. Ainoastaan kellarikerros jäi jäljelle, ja sen päälle rakennettiin sittemmin puinen yläkerta.

Viimeinen Fleming-sukuinen Sundholman herra oli Ivar Larsinpoika (k. 1569), jonka jälkeen kartano siirtyi ensin Ryning-, sitten Bielke-suvulle. Molemmilla suvuilla se oli ainoastaan yhden sukupolven ajan. Vapaaherra Gabriel Gustafinpoika Oxenstierna (1587–1640) osti Sundholman vuonna 1627 langoltaan Erik Klasinpoika Bielkeltä (k. n. 1637), joka oli saanut kartanon äidinperintönään. Sundholmaan kuuluivat 1600-luvulla Kalannista ainakin Sikaniemen sivukartano, Vanhankartanon ja Paalilan tilat sekä osa Kodjalasta.

Sundholman vouti

Sundholman omistajat eivät enää 1560-luvulta lähtien asuneet siellä, vaan tilaa hoiti rälssipehtori, jota kutsuttiin voudiksi tai arrendaattoriksi. Samana vuonna 1627, jolloin Gabriel Oxenstierna osti Sundholman, sinne saapui Ruotsista voudiksi Rasmus Olofinpoika (k. 1651). Hän oli todennäköisesti kotoisin Länsi-Götanmaalta ja saattoi olla Oxenstierna-suvun palveluksessa jo Ruotsissa. Rasmuksen puoliso (todennäköisesti jo 1627) oli Margareta Peterintytär (k.1651).

Sundholman vouti oli suuri herra, jota kunnioitettiin Kalannin lisäksi Uudessakaupungissa. Rasmus Olofinpoika tuli pääsääntöisesti hyvin toimeen uusikaupunkilaisten kanssa, joskin vuonna 1646 sattui pari selkkausta. Tuolloin Rasmus syytti useita Uudenkaupungin porvareita Sundholmassa sattuneista metsävarkauksista. Toisessa tapauksessa hän vaati eräältä laivaosuuskunnalta maksua heille vuokraamastaan aluksesta.

Rasmus Olofinpoika vapautettiin Uudessakaupungissa vuoden 1650 kontribuutioverosta sillä perusteella, että hän harjoitti kauppapurjehdusta pelkästään Sundholmasta käsin. Rasmus kuitenkin omisti Uudessakaupungissa talon, joka sijaitsi torin pohjoispuolella. Rasmuksen kuoleman jälkeen Sundholman omistaja, kreivi Johan Gabrielinpoika Oxenstierna (1615–1664) vaati tämän perillisiltä 234 taalaria 24 äyriä tilittämättä jääneitä rahoja.

Uudenkaupungin vanha kirkko ei vielä 1600-luvun puolivälissä ollut vanha, vaan hädin tuskin valmistunut. Kirkon rakentamisesta tehtiin päätös jo vuonna 1619, mutta se valmistui monien vaiheiden jälkeen vasta vuonna 1645. Kirkkoa kaunistaakseen kaupungin porvarit tekivät sille esine- ja rahalahjoituksia. Myös Rasmus Olofinpoika muisti kirkkoa monilla arvokkailla lahjoituksilla. Hän ilmeisesti suosi Uudenkaupungin kirkkoa, koska sinne oli Sundholmasta vesireittiä pitkin paremmat kulkuyhteydet kuin vaikeakulkuisten taipaleiden takana olevaan Kalannin kirkkoon. Rasmus Olofinpoika saattoi tukea Uudenkaupungin kirkkoa myös siksi, että siellä pidettiin juhlapyhinä ruotsinkielisiä jumalanpalveluksia.

Rasmus Olofinpoika ja hänen vaimonsa Margareta hukkuivat vuonna 1651 ollessaan seurueineen kotimatkalla Uudenkaupungin kirkosta jumalanpalveluksen jälkeen. Itse onnettomuudesta tiedetään sen verran, että se tapahtui jonakin vuoden 1651 sunnuntaina avoveden aikaan Uudenkaupungin edustalla, perimätiedon mukaan Vartiovuoren nokan lähellä. Ei ole tiedossa hukkuivatko kaikki mukana olleet, vai onnistuiko joku pelastautumaan.

Muistotaulu eli epitafimaalaus

Rasmus Olofinpoika ja hänen vaimonsa saivat viimeisen leposijansa Uudenkaupungin vanhasta kirkosta, jonka alttarin edessä lattialla heidän hautakivensä on yhä nähtävissä. Siinä on nimien lisäksi vuosiluku 1651. Korkean arvoasemansa ja arvatenkin myös kirkolle tekemiensä lahjoitusten ansiosta Rasmus vaimoineen sai näyttävän hautapaikan.

Lähellä hautakiveä on muistotaulu (öljyväri kankaalle, 105 x 150 cm), joka esittää kirkkovaatteisiin pukeutunutta seuruetta, viittä miestä ja kymmentä naista. Maalauksen alareunassa olevassa kentässä ovat kirjaimet R.O.S.M.P.D (= Rasmus OlofsSon Margareta PetersDotter), sekä vuosiluku Anno 1652. Sen mukaan taulu on siis onnettomuutta seuraavalta vuodelta. Taulun teettäjää tai tekijää ei tunneta. Muistotauluja kirkkoon lahjoittivat useimmiten vainajan lähisukulaiset, ja niin lienee tässäkin tapauksessa.

Tyypillinen muistotaulu esittää pappisperhettä, joka usein on kuvattu kokonaisuudessaan kuolleita perheenjäseniä myöten. Virkamiesten ja porvarien lahjoittamat muistotaulut ovat selkeänä vähemmistönä papistoon nähden, joten Rasmuksen, hänen vaimonsa ja muiden samassa merionnettomuudessa menehtyneiden henkilöiden muistotaulu on tässä suhteessa poikkeuksellinen ja merkittävä.

Muistotaulussa ristin molemmin puolin olevat mies ja nainen ovat todennäköisesti taulun päähenkilöt Rasmus ja Margareta. Hieman muita edempänä "lähinnä kameraa" seisova mies pitkävartisine saappaineen saattaa olla taulun lahjoittaja. Yleensä muistotaulujen teettäjä kuvattiin etualalle tai muulla tavoin poikkeavasti. Taulun aiheesta johtuen on kuitenkin epävarmaa, onko lahjoittajaa ollenkaan kuvattu muistotauluun. Mikäli onnettomuus todella vaati (kuten arvellaan) viisitoista uhria, kyseessä oli suuri katastrofi.

Muiden muistotauluun kuvattujen henkilöllisyys on hämärän peitossa, mutta voisi kuvitella heidän olleen Sundholman palvelusväkeä ja/tai kartanon lähitienoon asukkaita. Oliko vouti Rasmus lähtenyt huonossa säässä merimatkalle Uuteenkaupunkiin vai yllättikö äkkiä puhjennut ukkosmyrsky kirkkomatkalaiset? Viimeksi mainittuun vaihtoehtoon voisivat viitata taulussa seurueen yllä olevat synkät mustat pilvet. Tutkijoiden (mm. Tuhkanen) mukaan taulun aiheena on Luukkaan evankeliumin kuvaus Golgatalta: "Ja oli jo noin kuudes hetki. Niin yli kaiken maan tuli pimeys, jota kesti hamaan yhdeksänteen hetkeen. sillä aurinko oli pimentynyt." (Luuk. 23: 44-45).

Muistotaulut olivat etenkin 1600- ja 1700-luvuilla kirkoissa tavallinen näky, mutta aikojen saatossa remonttien ja muutostöiden yhteydessä niitä on poistettu. Sen jälkeen ne ovat usein joutuneet kadoksiin tai tuhoutuneet kosteissa säilytyspaikoissaan. Rasmuksen ja hänen vaimonsa muistotaulu on välttänyt tämän kohtalon ja riippuu yhä kirkon seinällä vieläpä oikeaoppisesti hautakiven läheisyyteen sijoitettuna.

Rasmus Olofinpojan hautakivestä käytiin oikeutta vuonna 1697 eli 46 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Turun Raastuvanoikeuden kirjurin Johan Brunneruksen (k. n. 1695) leski Hebla Kempe vaati 20.9.1697 Uudenkaupungin Raastuvanoikeudessa hyvitystä miesvainajansa äidinisän Rasmus Olofinpojan hautakivestä, joka nyt oli siirtynyt haudan mukana kirkkoherra Jakob Eichmanin
haltuun. Oikeus ei voinut kuitenkaan puuttua asiaan, sillä Kirkkoraati oli antanut kirkkoherralle immission hautaan. Siinä yhteydessä
hautakiven arvoksi oli laskettu 24 kuparitaalaria. Tähän päätökseen Hebla Kempen ja hänen perillistensä oli tyytyminen.

Rasmuksen ja Margaretan lapsia:

1) Olof Rasmuksenpoika (Olaus Erasmi) Sund. Ylioppilas Turussa vuonna 1652, länsigötanmaalaisen osakunnan jäsen. Vaiheet muilta osin tuntemattomat. Olof oli vielä vuonna 1656 "nuori ja alaikäinen", joten hän syntyi todennäköisesti 1630-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.

2) N.N. Rasmuksentytär. Puoliso (jo 1657) Zachris Mårteninpoika (Zacharias Martini) Melplander, myöhemmin Kullenberg s. n. 1633, k. toukokuussa 1686 Medelplanassa Ruotsissa. Vanh. Medelplanan kirkkoherra Mårten Gyltebackius ja Elin Torstenintytär. Ylioppilas Turussa 1651, länsigötanmaalaisen osakunnan jäsen. Sundholman vouti 1657–1658. Vihittiin papiksi vuonna 1658. Skånen ratsuväkirykmentin saarnaaja 1659–1660 ja Skaran tuomiokirkon taloudenhoitaja vuosina 1661–1669. Medelplanan kirkkoherra (isänsä seuraaja) vuodesta 1669 kuolemaansa asti.

3) Margareta Rasmuksentytär. k. n. 1667 Kalanti. Puoliso Sipi Pertunpoika (Sigfridus Bart-holdi) Brunnerus, s. n. 1608 Mynämäki, k. 1668 Kalanti. Isä Mynämäen Lempiskallion ratsutilallinen 1608–1631 Perttu Klemenpoika. Ylioppilas Uppsalassa 2.6.1629. Piikkiön vt. kirkkoherra vuonna 1633, Turun suomalaisen seurakunnan kappalainen 1634–1659, Kalannin kirkkoherra vuodesta 1659 kuolemaansa asti. Mynämäen Lempiskallion ratsutilan haltija vuodesta 1634.