Tultaessa Halikon hautausmaalle sen itäisestä eli Vaskiontien puoleisesta portista kiinnittyy huomio käytävän vasemmalla puolella seisovaan jyhkeään mustaan hautapaateen, jonka nyt jo hieman sammaloituneeseen pintaan on kultaisilla fraktuurakirjaimilla kaiverrettu kolme nimeä: A. V. Canth (1864–1918), O. B. Canth (1896–1918) ja Bertha Canth (1869–1963). Kuka oli tämä agronomi A.V. Canth, jonka traaginen kuolema talvella 1918 kuohutti mieliä paitsi kotipaikkakunnalla myös laajemmalti?

Nuori A. V. Björkqvist kasvattina

August Vilhelm Björkqvist syntyi Halikon Mustamäessä 19. helmikuuta 1864. Hänen äitinsä Johanna (Hanna) Vilhelmiina Björkqvist (s. Halikossa 23.12.1844) oli Halikon Mustamäen Magnusbergin torpan tytär. Magnusberg lienee sijainnut Maorlanmäellä, joka tunnettiin myös nimellä Magnusberg. Nykyisin kyseisellä mäennyppylällä sijaitsee Kreivinmäen ulkomuseoalue. Hanna Björkqvist oli 1860-luvun alkupuolella palvellut piikana ensin Halikon Laitolan Ylöstalossa ja sitten Alakydön Kealassa, mistä hän mainitun aviottoman lapsensa syntymän aikoihin palasi takaisin lapsuuskotiinsa. Vuodesta 1866 Hanna Björkqvist palveli Halikon Lempilässä, mistä hän muutti vuonna 1880 Kaarinaan.

Yksinäisenä palkollisena itseään elättänyt Hanna ei näytä pystyneen huolehtimaan pojastaan, vaan hänen oli annettava tämä Lempilän vuokraajan Pehr Magnus Blomqvistin (s. 1836, k. 1886) ja tämän sisaren Maria Serafinan (s. 1827, k. 1896) kasvatiksi. Blomqvistit olivat kumpikin naimattomia eikä heillä ollut omia lapsia. Ilmeisesti kasvattivanhempien vaikutusta oli, että August Vilhelmistä tuli ruotsinkielinen ja hänet pantiin opintielle. 1870-luvun puolivälissä poika aloitti opinnot Turun Ruotsalaisessa klassillisessa lyseossa (nyk. Turun katedraalikoulu) ja alkoi samoihin aikoihin käyttää sukunimeä Canth.

A. V. Canth, agronomi ja tilanhoitaja

Vuonna 1879 Blomqvistit muuttivat Halikosta Kaarinaan Pehr Magnus Blomqvistin samana vuonna ostamalle Littoisten Pompon tilalle. Viimeistään tämä lienee ohjannut myös perheen kasvattipojan jatkamaan lyseon jälkeen opintoja maatalousalalla. August Vilhelm opiskeli ylimääräisenä oppilaana Tammelan Mustialassa ja valmistui sieltä kesällä 1886 agronomiksi. Mustialan maatalousopiston tavoitteena oli kouluttaa karjan- ja maitotalouden hoitajia, lampureita sekä työnjohtajia Suomen kartanoille ja suurtiloille, joiden kautta maatalouden uusimpien virtausten arveltiin välittyvän myös pienemmille tiloille. Opinnot jakaantuivat sekä teoreettiseen että käytännölliseen osaan, joskin oppilaitoksen alkuvuosina pääpaino oli nimenomaan jälkimmäisessä. Mustialasta valmistuneita agronomeja kutsuttiin mustialiiteiksi.

Kasvatti-isän kuoltua August Vilhelmistä tuli (1889) Pompon isäntä. Hän kuitenkin luopui tilasta jo vuonna 1891 ryhdyttyään muutamaa vuotta aiemmin Kalvolan Kankaisten kartanon tilanhoitajaksi. Palveltuaan Värtsilän tehtaalla Tohmajärvellä (1895–1897), Nastolan Koiskalassa (1897–1900) ja Pohjan pitäjän Brödtorpissa (1900–1908) Canth siirtyi maaliskuun alussa 1908 Halikon Joensuun (Åminne) kartanon tilanhoitajaksi. Samalla hän palasi monen vuoden jälkeen takaisin synnyinseudulleen.

Canthin kerrotaan olleen ’innokas ja taitava maanviljelijä’, joka ’iloisella, reippaalla ja suoralla’ luonteellaan saavutti helposti sekä läheistensä että alaistensa luottamuksen. Päivätyönsä ohella Canth vaikutti eri paikkakunnilla monissa luottamustoimissa, kuten Halikossa Pajulan kansakoulun johtokunnassa ja muissa kunnallisissa tehtävissä. Hän oli myös aktiivinen yhdistysihminen, mm. Suomen talousseuran, Sydvästra Finlands jordbrukarklubbin ja Suomen taideyhdistyksen jäsen sekä toimi vuosia Suomen matkailijayhdistyksen asiamiehenä. Työn ja luottamustoimien vastapainoksi Canthin kerrotaan harrastaneen antiikkiesineiden keräilyä ja postimerkkeilyä.

A. V. Canthin perhe

August Canth avioitui 31.8.1889 Bertha Josefina Koskisen (s. Hämeenlinnassa 22.7.1869, vanhemmat puuseppämestari Johan Jakob Koskinen ja tämän puoliso Amanda Josefina) kanssa. Liitosta syntyivät lapset August Valdemar (s. 26.10.1890 Kaarina, k. 3.8.1941), Arnold Bernhard (s. 7.5.1892 Kalvola, k. 14.3.1975), Bertha Aline (s. 22.12.1893 Kalvola, k. 9.4.1984 Helsinki), Olof Bertil (s. 27.6.1896 Värtsilä, k. 9.2.1918 Iitti) ja Kurt Åke (s. 7.7.1900 Nastola, k. 3.7.1961).

Ajan suomenruotsalaisperheille ominaiseen tapaan Canthien lapset pantiin opintielle. August Valdemarista eli Valluksesta tuli metsänhoitaja ja Arnoldista hammaslääkäri. Olof Bertil, joka jo nuorukaisena oli kiinnostunut luonnosta ja harrasti mm. linnunmunien ja hyönteisten keräilyä, kävi ensin pari luokkaa Turun suomalaista reaalilyseota, siirtyi sitten Salon yhteiskouluun ja jatkoi sen jälkeen Kurkijoen maamiesopistossa, mistä valmistuttuaan työskenteli isänsä tavoin tilanhoitajana, ensin Kalvolassa ja syksystä 1917 Karhulassa. Myös perheen kuopus Åke hakeutui maatalousalalle. Kurkijoen maamiesopiston käytyään hän päätyi Hackman & Co:n tilanhoitajaksi Sorsakoskelle. Tytär Bertha Aline kävi Turun kauppaopiston ja avioitui vuonna 1918 asianajaja Olavi Hongan (ent. Bremer, s. 1894, k. 1988) kanssa. Olavi Hongasta tuli myöhemmin oikeuskansleri, mutta parhaiten hänet muistetaan ehdokkuudestaan vuoden 1962 presidentinvaaleissa.

 

Tilanne kärjistyy vuonna 1917

Syksyllä 1917 yhteiskunnallinen tilanne Suomessa alkoi kiristyä, mikä johti kansan jakautumiseen kahtia ja aseistautumiseen. Työväen radikalisoitumisen ja sen perustamien kaartien vastavoimaksi alkoivat myös porvarit eri puolilla Suomea järjestäytyä. Elokuun lopulla 1917 kokoontui joukko tilanteesta huolestuneita halikkolaisia Saarimäen koululle, jossa yhteistuumin perustettiin suojeluskunta ”kansalaisten henkilökohtaisen vapauden, työrauhan, ruumiillisen koskemattomuuden ja omaisuuden loukkaamattomuuden” turvaamiseksi. Yksi Saarimäen koululla mukana olleista oli tilanhoitaja Canth, joka myös valittiin vastaperustetun suojeluskunnan johtokuntaan.

Joensuun kartano joutui syksyllä 1917 toistuvasti sekä paikkakunnalla oleskelevan venäläisen sotaväen että paikallisten punakaartilaisten huomion kohteeksi. Marraskuun suurlakon aikaan penkoi joukko kaartilaisia kartanossa ja tarkasti varmuuden vuoksi jopa Halikon kirkossa sijaitsevan Armfelt-suvun hautaholvin. Vaikka epäiltyjä asekätköjä ei löytynyt, oli päivänselvää, että viimeistään tässä vaiheessa kartanon etua määrätietoisesti puolustanut tilanhoitaja ajautui vakavaan välirikkoon vallankumouksellisten kanssa, jopa näiden silmätikuksi. Väkivallan pelossa kreivi Carl Alexander Armfelt katsoi parhaimmaksi jättää kartanon ja lähti Helsinkiin turvallisempaan olinpaikkaan.

Kriisistä sodaksi vuonna 1918

Tammikuun lopulla 1918 kriisi kärjistyi sodaksi. Koko Etelä-Suomi kuului työväen hallitsemaan ns. punaiseen Suomeen, jonka sisälle jäi kuitenkin kaksi valkoista saareketta. Niistä toinen toimi Siuntiossa Suitian ja Gårdskullan kartanoissa, ja sen riveissä palveli ryhmänjohtajana ylioppilas Arnold Canth. Toinen Canthin perheen pojista, Olof Bertil, kuului sodan alkaessa Karhulan suojeluskuntaan. Helmikuun alussa Olof Canth oli pyrkimässä punaisesta Suomesta valkoisten rintamalle, kun hän joutui matkalla kaartilaisten yllättämäksi ja ammuttiin yhdessä kahden toverinsa kanssa Iitin Perheniemessä 9.2.1918. Myös perheen nuorimmainen, vasta 17-vuotias yhteiskoululainen Åke Canth lähti helmikuun alussa 1918 tovereineen Kuusjoen ja Kosken kautta Vampulaan ja päätyi lopulta Satakunnan rintamalle, jossa joutui mukaan myös taisteluihin.

Salon seudun valkoisten värväystoimintaa organisoi Salon suojeluskunnan päällikkö kapteeni Volmar Calamnius (1866–1947). Calamnius, joka oli kirjailija Ilmari Kiannon veli, työskenteli Salon yhteiskoulun voimistelun ja venäjän kielen opettajana. Saatuaan tiedon sodan syttymisestä – muistitiedon mukaan kesken oppitunnin – oli Calamnius siitä paikasta jättänyt koulutyön ja lähtenyt isänmaallista velvollisuutta täyttämään. Vielä samana iltana, 28.1.1918, kokoontui hänen johdollaan Salaisten kartanoon viiden miehen ryhmä, jota kolmella hevosella lähdettiin kuljettamaan kohti valkoisten rintamaa. Yksi kyytihevosista oli Joensuun kartanosta, ja sitä ajoi tilanhoitaja Canth. Canthin kerrotaan myös itse halunneen rintamalle, mutta kreivin poissaolo pakotti hänet pysymään kartanossa.

Kohtalokas kyyditys

Edellä mainitut ”vastavallankumoukselliset valkokaartilaisvehkeilyt” olivat syynä siihen, että Canth haastettiin helmikuun puolivälissä 1918 Halikon vallankumousoikeuteen. Siellä hänet riittävän näytön puuttuessa vapautettiin, mutta pahin oli vielä edessä. 18.2.1918 ilmestyi kolme pistimin aseistautunutta kaartilaista Canthin kotiin mukanaan Halikon punakaartin päällikön Volmar Bothin allekirjoittama määräys:

”Herra Canth, olkaa hyvä ja seuratkaa näitä miehiä. Varustautukaa matkaan pitemmälle. Varatkaa hyvä hevonen, riittävän tilava reki. Kyytimiestä ei tarvita, hevonen odottaa Hämeessä siksi, kun me sen tuomme takaisin. Huom! Heiniä ja kauroja rekeen kolmen päivän varalle. V. Booth Halikon Toijalan työväenyhdistyksen sinetti.”

Canth pakotettiin miesten matkaan ja hänet vietiin punakaartin päämajaan Halikon kirkolle. Siellä omaiset saivat hänet vielä tavata, mutta pian tämän jälkeen Volmar Both ja hänen adjutanttinsa Arvid Lintula lähtivät kuljettamaan vankia Vaskion kautta kohti ”Hämettä”. Tarkoituksena oli kyyditä Canth punaisten esikuntaan Marttilaan, mutta suunnitelmaan tuli syystä tai toisesta muutos. Marttilan Haapasuon Kantinmäellä Canth käskettiin pois reestä, vietiin syrjemmälle metsätieltä ja surmattiin raa’asti kahdella selkäpuolelta lyödyllä pistimen iskulla. Both adjutantteineen palasi tämän jälkeen Halikkoon. Hevonen tyhjine rekineen ilmestyi takaisin Joensuun kartanoon parin päivän kuluttua.

Hautajaiset sodan päätyttyä

Ohikulkijat löysivät Canthin ryöstetyn ruumiin jo seuraavana päivänä, mutta omaisille tästä saatiin tieto vasta viikon kuluttua. Hautajaiset oli mahdollista järjestää vasta sodan päätyttyä. Isä ja poika Canth siunattiin 23.5.1918 runsaslukuisen saattoväen läsnä ollessa perhehautaan Halikon kirkkomaalla. Turun Sanomat (24.5.1918) uutisoi:

”Eilen klo 5 i.p. kätkettiin Halikon hautausmaalla yhteiseen hautaan punakaartilaisten murhaamat tilanhoitaja August Vilhelm Canth ja hänen poikansa Olof Bertil Canth. Ruumiinsiunauksen toimitti Halikon kirkkoherra Gustaf Rosendahl, puhuen samalla lämpimästi vainajan muistolle Matt. 8:23 johdosta. Seppeleitä laskettiin haudalle suuri joukko. Halikon kunnan seppeleen laski kuntakokouksen esimies K. G. Achrenius, Pajulan koulun johtokunnan seppeleen kirkkoherra Rosendahl, Joensuun kartanon omistajan kreivi Armfeltin seppeleen kihlakunnantuomari J. V. Flemming. Vielä laskivat seppeleitä iäkäs kreivitär Mariana Armfelt sekä lukuisat ystävät ja omaiset, niin että haudalle kertyi useita kymmeniä kukkalaitteita. Salon sekakuoro lauloi haudalla useita lauluja ja lopuksi viritettiin yhteisesti ’Sun haltuus rakas Isäni’”.

Canthin surmapaikkaa ympäröiviin mäntyihin kaiverrettiin tapahtuman muistoksi ristit. Niiden jäänteitä oli vielä muutama vuosi sitten nähtävissä. Vuonna 1997 Vapaussodan ja Itsenäisyyden Salon Seudun Perinneyhdistys ry (nykyisin Vapaussotien Salon Perinneyhdistys ry) paljasti paikalla myös muistokiven (kuva 2).

Syyllisten jäljittäminen

Sodan päätyttyä Aarno Canth alkoi jäljittää isänsä surmaajia. Hän löysi Volmar Bothin Hämeenlinnan vankileiriltä, missä tämä oli esiintynyt salanimellä Valdemar Braun. Oikean henkilöllisyyden paljastuttua Both oli tunnustanut osuutensa Canthin murhaan ja ilmiantanut myös muut teon suunnittelussa tai toteutuksessa mukana olleet. Bothin mukaan murhan pääarkkitehti oli 25-vuotias suutari Väinö Syrjälä, joka hätäaputöihin päädyttyään oli toiminut hetken Halikon vallankumousoikeuden syyttäjänä. Syrjälä tuomittiin Lappeenrannan valtiorikosoikeudessa kuolemanrangaistukseen, mutta tuomiota ei pantu täytäntöön, vaan hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen 1924. Volmar Both ja Arvid Lintula eivät milloinkaan joutuneet teosta edesvastuuseen. Both kuoli sairauteen Hämeenlinnan vankileirillä jo heinäkuussa 1918, ja Lahden vankileirillä viruneen Lintulan puolestaan kerrotaan ”kadonneen” ennen kuin syytettä häntä vastaan ehdittiin nostaa.

Lesken vapaaehtoistyö lottana

Bertha Canth antautui miehensä kuoltua täysipainoisesti maanpuolustustyöhön. Hän oli aktiivisesti mukana jo keväällä 1918, kun vapaaehtoiset naiset järjestivät Salossa muonitusta rintamalta palaaville valkoisille. Myöhemmin Bertha Canth toimi Salo-Uskelan lottien ja sittemmin koko Varsinais-Suomen lottapiirin muonituspäällikkönä. Lotta Canthin esikuntineen kerrotaan olleen aina valmiina palvelukseen. Hänen mukaansa alettiin jopa kutsua Salon sähkötehtaan ja Teijon tehtaiden valmistamia, 300–500 hengen muonittamiseen tarkoitettuja suuria kenttäkeittimiä, jotka yleisesti tunnettiin ”paksun Bertan” nimellä.

”Ja sitten, kun hän taas oli saanut suuret sotaharjoitukset esimerkiksi Perniön Kankkonummella tai Naantalissa onnellisesti muonitettua, hän huokaisi: ’No niin, hyvinhän taas kaikki meni, ja kaikki olivat tyytyväisiä ja eversti tuli oikein kädestä kiittämään’. Ja sitten hän heläytti iloisen, heleän naurunsa, jonka kaikki lotat Salossa oppivat tuntemaan”, muisteli myöhemmin hammaslääkäri Arna Inkari, itsekin Salon lottia.

Bertha Canth asui sotien välisenä aikana Salossa lastensa hänelle hankkimassa omakotitalossa Salmen rannalla (nyk. Röykkälänkatu 1), vastapäätä Salo-Uskelan suojeluskuntataloa (nyk. Sininen talo). Vielä sotavuosinakin hän, yli 70 ikävuodestaan huolimatta, halusi mukaan Isänmaata palvelemaan. Koska nuoremmat lottapolvet olivat kuitenkin jo tuolloin ottaneet vetovastuun muonitustöistä, saattoi ”Canthin täti” keskittyä tuntemattomille sotilaille lahjoitettavien sukkien, kintaiden ja kypäräsuojusten neulomiseen. Bertha Canth vietti viimeiset vuotensa Salossa Marianne Armfeltin yksityisessä vanhainkodissa. Hän kuoli 93-vuotiaana 17.1.1963.