Olen Kaija Salminen (o.s. Hukkanen), parikymmentä vuotta sitten perheen mukana Saloon "joutunut" keski-ikäinen kauppaopettaja ja kahden opiskelijapojan äiti. Kotikaupunkinani pidän Kouvolaa, jossa olen käynyt kouluni ja jossa 83-vuotias äitini edelleen viettää menevän mummin elä mää. Juuriltani olen karjalais-savolainen, höystettynä ripauksella venäläisyyttä ja virolaisuutta. Olen tuntenut jo vuosien ajan lievää suurempaa kiinnostusta sukuni vaiheitten selvittämiseen, mutta lopullisen sysäyksen antoi isänisäni Oskari Hukkasen Saimi-sisaren omaelämäkerrallinen kirjoitus "Muistelmia viipurilaisen Sanni-tytön lapsuudenpäiviltä ja vapaussodan ajoilta", jonka sain luettavakseni pari kolme vuotta sitten. Saimi-täti (eli tarinan Sanni) oli sujuvakynäinen harrastajakirjoittaja, ja tämä 60-sivuinen kirjoitus antoi todella elävän kuvan vuosisadan vaihteen elämästä sekä vapaussodan tapahtumista ja tunnelmista Viipurissa. Kirjoituksessa kerrottiin myös Viipurin ulkopuolella asuneesta Wilhelmiina - eli Tynin mummosta, jonka salaisuutta ihmettelin vanhan tätini Maija Hukkasen kanssa: Wilhelmiina oli kirjoituksen mukaan sisarusten Oskari ja Saimi Hukkasen äidin eli Maria Mansikan äiti, mutta miksi häntä sanottiin Tynin mummoksi eikä esim. Mansikan mummoksi? Oliko hän sukua lainkaan? Ja miksi Maija-tätini omistaman perheraamatun välissä oli Wilhelmiina Tynnisen (o.s. Lindqvist) kuolinilmoitus? Mitä yhteistä oli Saimi-tädin kertomalla Tynin mummolla ja kuolinilmoituksen Wilhelmiina Tynnisellä?

Ei muuta kuin sukututkimuskurssille Halikon kansalaisopistoon ja aloittamaan salapoliisin työ . Tutustumismatka Turun maakunta-arkistoon tuotti heti tulosta, ja pikkuhiljaa alkoi muotoutua kuva Hukkasen suvun jäsenistä Viipurissa ja isoisäni äidin Mansikka-suvun vaiheista Viipurin maalaiskunnan Kelkkalan kylässä . Wilhelmiina Tynninen pysyi pitkään piilossa, kunnes eräänä päivänä sotkuisia rippikirjoja tutkiessani silmät olivat pudota päästäni: siinä se on! Wilhelmiina Lindqvistin nimi oli ilmaantunut Taavetti Mansikan nimen yhteyteen, ja myöhemmin löytyivät Maria ja muut lapset Viipurin maalaiskunnan lastenkirjoista. Selvisi myös, että Taavetti-isä oli kuollut melko varhain, ja Wilhelmiina jäänyt leskeksi. Asia oli siltä osin selvä: Wilhelmiina oli sittemmin mennyt uusiin naimisiin Tynnisen kanssa, mutta jostakin syystä entistä Mansikka-nimeä ei ollut merkitty kuolinilmoitukseen. Tynin mummo oli varmaankin lyhennys Tynnisestä. On vielä tutkimatta, kuka tämä uusi mies Tynninen oli, mutta eiköhän sekin vielä selviä.

Hukkasen suvun vaiheiden selvitys on vienyt minut sittemmin Viipurista syvälle Rantasalmen historiaan. Hukkasia on asunut siellä sadoittain. Arvokasta apua olen saanut Teppo Karppiselta, jonka tutkimukset ovat sivunneet myös Hukkasen sukua. Hänen avullaan pääsin tutkimuksissani 100 vuotta taaksepäin kertaheitolla. Hyvänä "puhemiehenä" tässä asiassa sekä muutenkin tiedonvälittäjänä on ollut kirjastonhoitaja Tuula Virsu. Molemmille suuret kiitokset avusta, samoin virkeästi toimivalle Salon Seudun Sukututkimusyhdistykselle, jonka jäseneksi liityin vähän toista vuotta sitten.

Melko varhaisessa vaiheessa totesin, ettei tätä työtä kannata tehdä pelkästään käsi-pelillä, ja hankin Sukujutut-tietokoneohjelman. Tällä hetkellä rekisterissäni on lähes 700 nimeä, ja lisää tulee koko ajan. Väliaikatulosteita olen näyttänyt sukulaisilleni, ja on ollut hauska todeta, kuinka kiinnostuneita kaikki ovat olleet. Eräs tätini piti suuret 80-vuotisjuhlat pelkästään sen vuoksi, että suvun vanhat metusalemit voisivat muistella yhdessä menneitä, jopa monen vuosikymmenen tauon jälkeen, ja minä saisin samalla arvokasta tietoa tutkimuksiini. Mielenkiintoiseksi työn tekee myös se, että monet ovat kaivaneet kätköistään ikivanhoja valokuvia, joita olivat ehtineet saada mukaan sodan jaloista Viipurista ja Ensosta. Olen niitä nyt skannannut ja tallentanut ohjelmaani. Mukana ovat myös Wilhelmiina Mansikka-Tynnisen ja hänen tyttärensä Maria Mansikan kuvat yli sadan vuoden takaa. Tällä tavalla Wilhelmiina ja muut vanhat esiäidit ja - isät ovat tulleet ikäänkuin tutuiksi aikojen takaa.

Kirkonkirjojen ohella olen alkanut perehtyä myös maallisiin asiakirjoihin. Lokakuussa Mikkelin maakunta-arkistossa käydessäni pyysin kokeeksi nähtäväkseni perukirjoja Viipurin maalaiskunnasta - ja sain eteeni pinon puoliksi hiiltyneitä papereita. En odottanut löytäväni mitään erityistä, mutta tukka melkein nousi pystyyn, kun näin edessäni Katariina Mansikan (o.s. Rapo) eli Wilhelmiinan anopin perukirjan vuodelta 1856: tuntui kuin olisin saanut lottovoiton! Eikä tämä perukirja ollut mikään mustunut paperi, vaan 8 sivua kauniilla käsialalla kirjoitettua tekstiä , josta sai todella monipuolisen kuvan Kelkkalan kylässä olleen tilan omaisuudesta, esineistöstä, saatavista ja veloista, viinanpolttopannuineen päivineen. Nyt alan selvittää, mitä Mansikan tilalle tapahtui siinä vaiheessa kun Viipurin itäiset esikaupungit alkoivat levitä kyseisille maa-alueille.

Sukututkimus on saanut minut selvästikin "koukkuun". Tuntuu jo siltä, että ansiotyö häiritsee pahasti harrastusta. Työkiireiden vuoksi en ole koko syksynä voinut paneutua kuin muutaman kerran tähän aiheeseen. Osasyynä on myös se, että asun tavallaan väärällä paikkakunnalla. Mitään tarvitsemiani asiakirjoja ei ole käytettävissä täällä Salossa. Käynti Turun maakunta-arkistossakin vie matkoineen monta tuntia, Mikkelin maakunta-arkistosta puhumattakaan. Mikrofilmejä voi tietenkin kaukolainata, mutta välillä on vaikea tietää, mitä filmejä kannattaisi tilata, eikä kaikkea ole mikrofilmattu. Mutta eiköhän se siitä! Paljon hyödyllistä tietoa olen saanut Suomen Sukututkimusyhdistyksen nettisivuilta. Suku-postituslistalle liittymisen seurauksena olen löytänyt jopa kaukaisen sukulaisen, joka asuu nykyisin Kiinassa. Meillä on yhteinen esi-isä 1700-luvun Rantasalmella! Suurimmat ongelmat taitavat olla vielä edessäpäin: isäni äidinisä oli Jooseppi Silla, joka tuli Virosta Viipuriin sotaväkeen, ja jota en ole edes yrittänyt tutkia. Äidinäidin isä oli taas Käkisalmessa asunut ortodoksi, perimätiedon mukaan "porvarin poika Pietarista", joten hänen taustojensa selvittämiseksi pitänee opetella myös vanhaa kirkkoslaavia tai ainakin venäjää.

Muistuu lopuksi vielä mieleen, että aikanaan, Kouvolan tyttölyseota käydessäni ihmettelin, miten rehtorimme Ester Kähönen viitsikin viettää kaiket lomansa Valtionarkistossa tutkimassa pölyisiä asiakirjoja kirjaansa "Vanha Äyräpää" varten. Nyt en enää ihmettele!