Olen ollut Salon Seudun Sukututkijoiden yhdistyksen jäsen kymmenkunta vuotta ja kuluvan vuoden alusta yhdistyksen taloudenhoitaja. Sukututkimus on ollut tuttua minulle aiemminkin siinä mielessä, että perheessä ja suvussa on jo entuudestaan harrastettu tutkimusta. Sen myötä olen myös osallistunut sukukokouksiin ja tutustunut moniin mielenkiintoisiin ihmisiin ja tapahtumiin.

Päivätyöni tein elintarviketeollisuuden raaka-ainehankintojen parissa ajankohtana, jolloin laki velvoitti työnantajani käyttämään ensisijaisesti kotimaisia raaka-aineita. Niinpä marjakasvien viljelytekniikan kehittäminen, lajikevalinnat ja neuvonta olivat keskeinen osa työkenttääni. Nostaessasi Elysée-lasin sukujuhlissasi olen tervehdyksessäsi yhä mukana.

Oman aktiivisen sukututkimukseni aloitin vasta jäätyäni pois työelämästä. Tuula Virsu antoi minulle, kuten monelle muullekin vasta-alkajalle, hyvät eväät. Osallistuin alkajaisiksi sukututkimuksen tarjolla oleville kursseille. Ilman niitä ja atk-pohjaisia sukututkimusohjelmia olisi intoni varmaan pian sammunut. Aloittaessani oli englanninkielinen Brother's Keeper suositelluin sukututkimusohjelma. Hankin sen ensi töikseni käyttööni. Kun sitten ajattelin, että esittelen löydöksiäni sukulaisilleni, joista vallankin vanhemmat polvet ovat täysin suomenkielisiä, vaihdoin ohjelman Luhtasaaren Sukujuttuihin, johon olen ollut varsin tyytyväinen.

Isäni esivanhemmat

Alkajaisiksi keskityin isäni esivanhempiin, jotka ovat olleet pääosin Hämeestä: Pälkäneeltä, Hauholta ja Sääksmäeltä. Juuret tukevasti alueen maataloudessa, kirjo ratsutilallisista piikoihin ja renkeihin. Mielenkiintoisia mausteita löytyy toki muualtakin sävyttämään sukua. Jo ensimmäisenä vuonna sain kokea, mikä tekee sukututkimuksesta mielenkiintoisen ja haasteellisen. Aloittelijalle oli riemuvoitto, kun kelatessani tutkijakammion hämäryydessä vanhoja epäselviä filmirullia löysin isoisäni isoäidin isoisän pälkäneläisten vanhempien, Simon Göranssonin ja Maria Henricsdotterin, vihkimisen kirjauksen vuodelta 1743. Merkinnän, jonka puhtaaksikirjoittajat olivat aikoinaan ohittaneet, ehkä liian epäselvänä. - Se vastoinkäyminen tuli sitten heti perään. Puoli vuosisataa myöhemmin vaikuttanut äskeisen pariskunnan pojantyttären aviomies Peter Alm uhkasi jäädä ilman vanhempia, vaikka oli yksiselitteisesti Pälkäneellä syntynyt. Ongelma ratkesi aikanaan. Nuori Peter oli lähtenyt merisotilaaksi Suomenlinnaan, palasi sitten vuosia myöhemmin kotipaikkakunnalleen sukunimen saaneena ja kirjattiin rippikirjoihin seitsemän vuotta nuortuneena.

Äitini esivanhemmat

Äitini sukua on tutkittu jokin verran jo aikaisemmin. Siihen olen perehtynyt vasta aivan viime aikoina. Vanhimmat jäljet vievät äitini äidin juuret 1600-luvulle Kallion sukuun Siikaisiin, josta yksi esi-isä muutti Isojoelle Etelä-Pohjanmaalle. Sieltä on sukuni pohjalaisuus peräisin. äitini isän suku, Sillanpää, polveutuu kankaanpääläisistä talollisista. - Yksittäisenä erityispiirteenä totesin varsin pian pohjalaisten ja satakuntalaisten perheiden suuren lapsiluvun hämäläisiin verrattuna.

Historia sinänsä on mielenkiintoista, mutta sukututkijalle tapahtumat ovat paljon henkilökohtaisempia, todempia. Kun Suuren Pohjan sodan Kostianvirran taistelun aikana venäläiset purkivat usean kylän talot lauttojen rakentamista varten, he hävittivät myös minun esivanhempieni kodit ja kotikylän. Minne asukkaat pakenivat? Varmaankin niihin samoihin takametsiin, jonne paettiin taas parisataa vuotta myöhemmin, sisällissodan, kapinan aikaan, paikkakunnalla käytyjen kiivaiden taisteluiden jaloista. - Kun Suomen sodan aikaan perheen kaikki lapset kuolivat, he olivat minun esivanhempieni lapsia. Vasta sodan jälkeen syntynyt nuorimmainen, kaimani, jäi henkiin. Nämä ja muut vastaavat esiin tulevat tiedot koskettavat. Tämähän on toki tuttua kaikille sukututkijoille.

Hämeessä oltiin varsin kitsaita sukunimien käytön suhteen, verrattuna esimerkiksi Pohjanmaahan, Satakuntaan ja Itä-Suomeen. Taloilla oli nimet, mutta ne kirjattiin sukunimiksi vasta 1800-luvun loppupuolella. Niinpä oman sukunimeni, joka on Aho, otti käyttöön vasta isoisäni 1800-luvun lopussa.

Arvokas muistitieto siirtyy seuraaville sukupolville

Sukututkimuksen parhaimpia anteja ovat sukukokoukset, joihin suvun nuorimmatkin kokoontuvat kuulemaan, mistä ovat peräisin. Ajan myötä kasvaa mahdollisesti myös uusia suvun tutkijoita.

Menneisiin sukupolviin tutustumisen ohessa on mielessäni kypsynyt uusia ajatuksia. Viimeisen sadan vuoden aikana on maatalous ja tapa elää kokenut valtaisan mullistuksen. Unohtaa ei sovi myöskään ajanjaksoon mahtuvia kahta maailmansotaa ja niiden vaikutusta. Omalla ikäpolvellani on omien kokemustensa lisäksi muistissaan vielä isovanhemmiltamme saatuja tietoja ja kuultuja tarinoita, jotka liittyvät meidän sukuumme. Eikö kaikki tämä ole arvokasta tietoa jo viidenkymmenen vuoden kuluttua?