Halikkolaisen maalaistalon lapsena olen kasvanut - ja elän edelleen - ympäristässä, jossa monet naapurit olivat sukulaisia. Naapuritalo oli isäni äidin koti, ja isäni isän äiti oli kotoisin toisesta naapurista.

Moni serkuistani ja pikkuserkuistani asuu edelleen paikkakunnalla. Myös kauempana asuvat sukulaiset tiedettiin. Isälläni oli tapana luetella Sauvoon ja Paimioon muuttaneet tätinsä näin: "Siuri Martta, Haarakallio Pertta ja Huso Aakusta". Tärkeää oli se, että talon entiset tyttäret olivat "kunnollisen" kokoisten talojen emäntinä.

Lisäksi oli käsite "jotakin sukua", minkä nyt olen täsmentänyt tarkoittaneen esim. vanhempieni pikkuserkkuja. Kun kuulun sekä isäni että äitini puolelta Piintilän sukuun, osasta oli saatavissa tarkkaa tietoakin jo vuonna 1966 julkaistusta sukukirjasta. Suvun kantaisän oli kirjoittaja Aulis Oja löytänyt 1500-luvulta Halikon Antolasta. Kuten aiempi käytäntä oli, selvitys koski vain mieslinjaa.

Omasta Randellin suvusta (1906 Rannikko) sain 80-luvun alussa käsiini tutkimuksen, jossa oli selvitetty kaikki esivanhemmat 1751-1764 syntyneisiin asti, edellinen polvi lähes kokonaan ja muutama linja 1600-luvulle asti. Isälinjani kantaisäksi löytyi Jöran Thomasson, joka oli ottanut asuttavakseen Perttelin Tattulan Tolkin autiona olleen tilan. Kiinnostukseni vanhoihin "papereihin" heräsi, kun 15-vuotiaan kielitaidolla yritin saada selkoa 1860-luvun käräjäpöytäkirjoista. Isoisäni isovanhemmat olivat nimittäin kuolleet lavantautiin 1869, ja pesän alaikäisten lasten holhoojat pyysivät lupaa talon myyntiin. Myös isojakoasiakirjoja sain katsella. Ja ihan niitä oikeita kirkonkirjojakin olen päässyt tutkimaan, kun jollakin opiskeluajan joululomalla oli sopivaa aikaa.

Muistikuvat elävöittävät mukavasti mikrofilmien ja -korttien katsomista.

Suvussani ei ole tapana puhua vanhoista asioista. Yhtenä poikkeuksena on ollut äitini isän vanhemmat, jotka nuorena avioparina ostivat vuonna 1860 Muurlan Harjulan "kartanon", hävisivät sitten sen ja joutuivat saman talon torppaan. Tarina kertoo ylpeästä naisesta, jolla "kirkkosilkit kahisivat ja oli piika kantamassa virsikirjaa" - ja takausveloista. Sittemmin oman elämäni pohdinnoissa olen ymmärtänyt, että tämä kohtalo on vaikuttanut vielä sata vuotta myöhemmin jälkeläisten elämänarvoihin.

Kuten keskiaukeamalla olevasta, v. 1914 syntyneen isäni esipolvikaaviosta näkyy, esivanhempani ovat salonseutulaisten (Paimio mukaanlukien) maalaistalojen lapsia. Poikkeuksena on äidinäitini torpparisuku, jonka varhaisimmat esipolvet ovat talollisia, seppiä, ruukin työntekijäitä tai sotilaita. Kun talolliset asuivat koko ikänsä paikallaan, muuttivat kerran tai kaksi, torpparien muuttojen seuraaminen on ollut haasteellista.

Olen myös "itseni kanssa" moneen kertaan sukua. Näitä 1700-luvun yhteyksien lähtäpaikkoja ovat muun muassa Halikon Kihinen ja Kuusjoen Kraatarlan Kulta. Uusin löytä on se, että myös isäni vanhemmat olivat kaukaista sukua keskenään. Kun siis isäni isoisän isoisä muutti vuonna 1821 Uskelan Haukkalasta Halikon Kalkkilaan, hänellä oli pikkuserkut ainakin kahdessa lähitalossa.

Vielä tiiviimpi vyyhti syntyy sitten siitä, että vanhempani ovat pikkuserkkuja ja että samassa linjassa on pari sukupolvea aiemmin myös pikkuserkusliitto. Kaaviosta löytyy siten äitinikin esipolvia. Talonsa Harjulan hävisivät nimittäin Piintilän poika ja Muntolan tytär, joista edellisen isänisän sisar oli Eva (s. 1783) ja jälkimmäisen veli Henrik Herman (s. 1843).

Kun runsas vuosi sitten paneuduin "tosissani" sukututkimukseen, pääsin siis melko suoraan penkomaan lisätietoja. Niiden hankkimisessa on ollut valtava apu sekä HisKistä että Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen http://www.sukuhistoria.fi/SSHY-sivustosta. Kun uudemmat tiedot taas ovat kätevästi Salon kirjaston tiloissa ja Turun maakuntaarkistokin puolen tunnin ajomatkan päässä, tilanteeni on ihanteellinen. Turusta olen löytänyt myös mieheni suvun esipolvia Lammilta ja Siuntiosta. Ja arkiston perukirjakortisto olisi todella antoisa, kunhan vain ehtisi -

Sukututkimuksessa minua kiehtovat nimenomaan entisajan verkostot, joiden ylläpitämisessä avioliitot ovat olleet olennainen asia. Talollisten lasten mahdollisuudet tavata sopivia kumppaneita rajoittuivat naapureihin ja juhlatilaisuuksiin, minkä seuraukset voi selvästi nähdä samojen kylien välisenä "avioliittojatkumona" jopa 1700-luvun alusta alkaen. Aivan oudolle seudulle ei nuoren emännän tarvinnut siis muuttaa; joku tuttu siellä näyttää aina ennestään olleen.

Sukuaan tutkiva huomaa ennen pitkää, että aineistoa kertyy paljon. Jonkinlainen rajaus siis pitää tehdä, ja ajatukseni on, että teen toisaalta lähdekritiikin kestävää selvitystä, mutta toisaalta kerään tietoja ihan omaksi ilokseni. Kokonaisuuden hallinnan kannalta lienee hyvä selvittää esivanhemmat edellisellä tavalla, ja sisarukset sitten tilanteen mukaan.

Kaavioni rusthollareiden määrää ei pidä ihmetellä, sillä esim. Halikossa oli 35 rusthollia - tai lähes kaksin verroin, sillä useimmat olivat jaettuja. Kaikki kotini entisajan lähimmät naapurit olivat rusthollareita. Henkilöiden nimiä en ole muuttanut, mutta kylien ja talojen nimet ovat suomenkielisessä nykyasussaan. Yhden poikkeuksen olen tehnyt: Kuusjoen Kraatarla olkoon Kraatarla. Yllätys oli, että sieltä löytyi monta esipolvitaloa: Junttila, Jama, Kulta ja Kauha!