Kankaankudonnalla on pitkät perinteet, sillä jo keskiajalla riitti Turun seudulla kudottua pellavaa myyntiin asti. Lähes jokaisessa talossa oli kangaspuut, joten kotiteollisuus oli laajaa sekä kaupungeissa että maaseudulla. Kankaita kutoivat pääasiassa naiset, mutta myöhemmin siitä tuli myös miesten käsityöala. Kankaankudonta kukoisti etenkin 1600-luvulla, jolloin kenraalikuvernööri Pietari Brahen aikana alan yrittäjiä tuettiin monin tavoin.

Vuonna 1739 annettiin käsityöammatteja ja teollisuuslaitoksia koskeva asetus eli niin sanottu hallijärjestys. Hallioikeus valvoi ammatinharjoittajia tarkkaillen etenkin tuotteiden laatua ja hintoja. Kerran kuukaudessa se tarkasti lisäksi kaikki työpajat, niiden koneet ja työkalut. Hallioikeuksien alaisiksi tulivat teollisuutta harjoittavat tehtailijat, mutta myös joitakin aikaisemmin ammattikuntien alaisuudessa olleita käsityöaloja, kuten pellavanja verankudonta.

Kilpailun vapauduttua vuonna 1751 Turkuun syntyi nopeassa tahdissa useita hallioikeuden alaisia kutomoita, joista mikään ei kuitenkaan kasvanut kovin suureksi. Eräs näistä kutomoyrittäjistä oli Salosta kotoisin ollut Samuel Björklund, jonka yritys oli toiminnassa vuosina 1778–1798.

Lapsuudenkoti

Samuel Björklund syntyi Salon Hakastaron (Hakostaron) Kankareen rusthollissa 12. elokuuta 1752; vanhemmat olivat kuutin perämies Benjamin Bircklenius (1700–1755) ja Brita Henrikintytär (1714–1770). Samuelille ei isän sukunimi kelvannut, vaan hän otti nimen Björklund. Samuel oli vain kolmivuotias isänsä kuollessa. Perhe, johon kuului Samuelin lisäksi neljä muuta lasta, asui edelleen Kankareella, joka oli äidin lapsuudenkoti.

Bircklenius-suku on lähtöisin Nummen Hyvelän Pirkkulan ratsutilalta. Sukunimi on peräisin Uskelan kirkkopitäjän Salon kappalaisena vuodesta 1675 toimineelta Sigfrid Birkleniukselta (k. 1691). Samuel varttui äitinsä syntymäkodissa ja äitinsä suvun ”helmoissa”, joten se lienee ollut hänelle isän sukua läheisempi.

Hakastaron Kankare on vanha ratsutila, vuodesta 1701 Halikon komppanian rustholli numero 92, joka on toiminut historiansa aikana kestikievarinakin. Vajaan puolen kilometrin päässä talosta kulki historiallinen Kuninkaantie, joten paikka oli kievaritoiminnalle otollinen. Kankareen vieressä sijaitsee Hakastaron keskiaikainen pienehkö linnavuori (kuva 1), jonka valleja oli vielä 1700-luvulla jäljellä paljon nykyistä enemmän.

Suvun kantaisä on ratsutilallinen, kirkonisäntä Jakob Michelinpoika (k. 1694), joka viljeli Kankareen tilaa vuodesta 1655. Hänen puolisonsa oli Agnes (k. 1675). Heidän poikansa Paul Salovius (1652–1702) oli Perttelin kappalainen, joka kuoli tapaturmaisesti pudottuaan hevosen selästä paluumatkalla Salon Piritan markkinoilta. Hänen puolisonsa oli Brita Gylling (1660–1739). Heidän tyttärensä Anna Salovia (1697–1757) piti miehensä Henrik Jöraninpojan (1682–1753) kanssa Kankareen kestikievaria. He olivat Brita Henrikintyttären vanhemmat ja Samuel Björklundin isovanhemmat.

Kisällinä Bremerin tehtaassa

Samuel Björklund asui Hakastaron Kankareella noin vuoteen 1766, jolloin hän lähti opiskelemaan kankurin ammattia todennäköisesti Tukholmaan. Turun kutojien v. 1637 perustetun ammattikunnan matrikkelista opiskelupaikkakunta olisi ehkä varmuudella selvinnyt, mutta se ei ole säilynyt.

Turusta emme Samuelia pitkällisenkään etsiskelyn jälkeen löytäneet ennen vuotta 1776, jolloin hän oli kankurinkisällinä Bremerin kutomossa tulomerkinnällä ”Tukholmasta 26.7. 1776”. Bremerin tehtaan johdossa ylimestarina 1770-luvun loppupuolella oli Matts Egman, joka perusti sittemmin oman kutomon Turkuun. Kankurinkisällit olivat korkealla tehtaan hierarkiassa, sillä he tulivat heti ylimestarin ja tämän apulaisen jälkeen.

Turun kutomoiden joukossa Bremerin kutomo oli suuryritys. Sen oli perustanut kauppias ja raatimies Esaias Wechter (1701–1776) vuonna 1738. Kutomo eli verkamanufaktuuri sijaitsi Eteläkorttelin tonteilla 600 ja 601 Kuningattaren jokikadun ja Ison kuningattarenkadun välillä sijaitsevassa talossa, jonka rakennukset levittäytyivät koko korttelin alueelle. Wechterin kutomo sai pääosan työntekijöistään Turkuun samana vuonna perustetusta kehruuhuoneesta, joka oli rikoksista tuomittujen naisten rangaistuslaitos. Wechter myi tehtaansa 80 000 kuparitaalarilla vuonna 1770 tukkukauppias Josef Bremerille (1743– 1814), jonka omistuksessa tehdas oli vuoteen 1794.

Wechterin aikana tehtaassa oli parhaimmillaan kudottu viisillä kangaspuilla, Bremerin aikana olivat käytössä kolmet kangaspuut. Työntekijöitä Wechterillä oli enimmillään 90, kehruuhuoneen naiset mukaan lukien. Vuoden 1751 jälkeen kehruuhuoneen työläiset eivät enää kehränneet yksinomaan Wechterille, minkä jälkeen tehtaan työntekijöiden määrä alkoi hiljalleen laskea; 1770-luvulla heitä oli keskimäärin 25. Vuosikymmenen loppupuolella Bremerin tehtaassa kudottiin 2735 kyynärää verkaa ja 400 kyynärää boijia (karkeaa villakangasta) vuodessa. Tulos ei ollut kovin hyvä, eikä Bremer päässyt sillä osalliseksi tuottoisimmista sotilashankinnoista. Armeija oli verkatehtaiden suurin asiakas.

Kutomoyrittäjäksi

Samuel Björklund oli Bremerin tehtaan palveluksessa noin kaksi vuotta, vuoteen 1778. Mainittuna vuonna hän perusti oman kutomon, jossa valmistettiin verkaa ensin yksillä, sitten kaksilla kangaspuilla. Alussa töitä riitti oppipojalle ja neljälle kehrääjälle, myöhemmin työntekijöitä oli kahdeksan. Pienet yritykset kutoivat kankaita pääasiassa tilauksesta, eivätkä yltäneet suuriin tuotantolukuihin. Näissä kutomoissa pelkästään kudottiin. Värjäämistä ja veran keritsemistä varten kaupungissa oli omat käsityöläiset.

Björklundin kutomon ensimmäisestä sijaintipaikasta ei ole varmuutta, mutta on mahdollista, että se sijaitsi alusta alkaen Hämeen poikkikadun varrella, Itäkorttelin numerossa 36 ”Vähä-Kehräjä”. Björklund osti sittemmin kyseisen talon ja asui siinä perheineen vuoteen 1800 asti. Talon omisti kuitenkin vielä 1780-luvun alussa kankurimestari Henrik Swahn, jonka kutomo oli sijainnut samassa osoitteessa. Ilmeisesti Björklund vuokrasi kutomon tilat, koneet ja muut tarvittavat työkalut Swahnilta tämän lopetettua toimintansa.

Vähä-Kehräjä oli kookkaalla tontilla sijainnut tilava talo. Asuinrakennuksessa oli kaksi kerrosta, joista alakerrassa sijaitsivat sali ja kaksi kamaria; yläkerrassa oli kaksi kamaria. Eri rakennuksessa oli keittiö ja sen yhteydessä myös kamari. Tontilla sijaitsevista talousrakennuksista mainitaan muun muassa kaksikerroksinen varastoaitta, uusi vaja, panimo ja navetta. Vähä-Kehräjä oli palovakuutettu 500 riikintaalarista bancorahaa. Taloon tehdyn tarkastuksen yhteydessä sen todettiin sijaitsevan soisella paikalla. Hämeen poikkikatu oli entistä Mätäjärven korttelia, mikä selittää tontin vetisen maaperän.

Perheen perustaminen

Samuel Björklund vihittiin Kiskossa 14. lokakuuta 1777 avioliittoon piika Karin Johanintyttären kanssa, joka oli syntynyt Kiskon Tieksmäen rusthollissa 21. marraskuuta 1755. Hänen vanhempansa olivat Tieksmäen rusthollin poika Johan Jöraninpoik (1715– 1774) ja Maria Carlintytär (1724– 1810). Karin esiintyy asiakirjoissa useimmiten sukunimellä Hagelberg, mutta joskus myös Texberg, Dexberg tai Uggelberg. Kaikki sukunimet liittyvät Tieksmäen rusthollista lähtöisin oleviin henkilöihin tai sukuhaaroihin.

Samuel Björklundin ja Karin Johanintyttären esikoispoika Carl Gustaf syntyi Turussa 31. elokuuta 1776, eli toista vuotta ennen kuin pari avioitui virallisesti. Turun suomalaisen seurakunnan kastekirjassa Karin on kuitenkin ”vaimo”, eikä lapsen aviottomasta syntyperästä ole mainintaa. Yleensä papit tuohon aikaan olivat näissä asioissa erittäin tarkkoja.

Pari onnistui todennäköisesti huijaamaan kastepappia kertomalla, että heidät on vihitty Kiskossa, missä he puolestaan salasivat vihkipapilta lapsen olemassaolon. Näin he välttivät ikävät merkinnät ”qp” ja ”oä” puhumattakaan salavuoteussakoista ja ripityksistä. Kysymyksiä herättää kuitenkin se, että Samuel palasi Tukholmasta Turkuun heinäkuussa 1776, kun lapsi syntyi jo seuraavassa kuussa, samoin kuin ristiäisten ja häiden väliin jäävä runsas vuosi. Karin asui edelleen Tieksmäellä, muuttomerkintä Turkuun oli 23.11.1777.

Vävy pantiin asialle hoitamaan ilmoitus lehteen, kun Tieksmäen rusthollissa 22. syyskuuta 1794 aikaisin aamulla kävi varkaita. Koko talonväki oli lähtenyt riihenpuintiin varkaan iskiessä. Talosta hävisi rasia, jonka sisältö oli arvokas: 100 kpl kokonaisia riikintaalareita ja kolikoita noin 27 riikintaalarin arvosta. Lisäksi hävisi seteleitä sekä bancoettä ”riikinrahassa”, joiden arvoa ei pystytty määrittämään. Varas vei myös kultadukaatin, kullatun hopeapikarin, hopeisen ruokalusikan, kultasormuksen kaiverruksella M.U.B. ja useita erilaisia vanhoja kolikoita. Ilmoituksen lopussa vedottiin ihmisten omaantuntoon varkaan kiinni saamiseksi ja luvassa oli myös tuntuva palkkio.

Viimeistään vuodesta 1777 lähtien Björklundin perhe asui Luostarikorttelin numerossa 326 ”Saunala”, josta he vuonna 1779 muuttivat saman korttelin numeroon 334 ”Brennare/ Nordsten”. Vuonna 1780 he asuivat Eteläkorttelin numerossa 581 ”Sarju”. Sieltä he todennäköisesti vuonna 1781 tai 1782 muuttivat Itäkorttelin numeroon 36 ”Vähä-Kehräjä”, jonka Samuel Björklund noihin aikoihin osti kankurimestari Henrik Swahnilta.

Perheeseen syntyi Turussa (suomalainen seurakunta) kahdeksan lasta, joista neljä eli aikuiseksi (Taulukko 1).

Viimeiset vaiheet

Samuel Björklundin hakeutuessa kankurinoppiin 1760-luvulla kankaankudonta oli vielä kannattava ala, mutta alkoi taantua 1770-luvulta lähtien. Ammattikutojien määrä laski tasaisesti vuosisadan loppua kohti. Syyksi on arveltu etenkin raakaaineena käytetyn langan korkeaa hintaa. Lisäksi puuvillasta tuli vähitellen vakavasti otettava kilpailija muille kangaslaaduille, koska raakapuuvillan saannin paraneminen ja kudonnan koneellistuminen laskivat puuvillatuotteiden hintaa. Muitakin syitä varmasti oli.

Vuosien 1778–1798 välisenä aikana Turussa toimi 3–4 kutomoa, joissa oli yhteensä 44–70 työntekijää ja kangaspuita 6–9. Veran tuotantomäärissä oli kyseisenä aikana runsaasti heittoja. 1770-luvun lopulla Turussa tuotettiin verkaa 4132 kyynärää ja boijia 657 kyynärää vuodessa. 1780-luvulla tuotantomäärät putosivat huomattavasti vuosituotannon ollessa hädin tuskin 1200 kyynärää verkaa ja 90 kyynärää boijia. 1790luvun puolivälissä tuotanto piristyi ja vuosisadan lopulla vuosituotanto kipusikin peräti 5605 kyynärään verkaa ja 209 kyynärään boijia. Sen jälkeen tuotanto jälleen taantui lähes 1780-luvun tasolle.

Samuel Björklundin osalta liiketoimet päättyivät pakkohuutokauppaan 18. heinäkuuta 1799 kruunun saatavien vuoksi, joita oli maksamatta usean vuoden ajalta. Kutomon toiminta oli loppunut jo edellisenä vuonna, joskin vielä kesäkuussa 1799 Björklund ilmoitti lehdessä ottavansa edelleen vastaan kudontatöitä. Vähä-Kehräjässä oli pidetty huutokauppa aiemminkin, 28. helmikuuta 1794. Myynnissä oli tuolloin talon irtainta omaisuutta, kuten kuparia, tinaa, rautatavaroita sekä liinaja pitovaatteita.

Samuel Björklundin liiketoimien kokema tyly kohtalo ei ollut poikkeuksellinen, vaan monet hänen kilpailijoistaan tekivät myös konkurssin tai lopettivat toimintansa kannattamattomana. Ainoastaan Bremerin tehtaan entisen ylimestarin Matts Egmanin pienkutomo sinnitteli Ruotsin vallan loppuun saakka.

Huutokaupan jälkeen Björklundin perhe muutti pois Vähä-Kehräjästä. Rippikirjassa on Samuelin kohdalla muuttomerkintä ”21.3.1800 Sääksmäki”. Muuton syy saattoi olla työperäinen. Samuel Björklund kuitenkin palasi pian takaisin Turkuun, missä hän kuoli keuhkotautiin 15. joulukuuta 1802. Perukirjasta ilmenee, että perheen elämä oli loppuaikoina niukkaa. Velkoja oli melkoisesti, eikä perintöä jäänyt jaettavaksi saati riideltäväksi asti.

Karin Hagelberg eli muutaman vuoden miestään kauemmin, hän kuoli kuumeeseen ja haudattiin Turussa 21. huhtikuuta 1808 (kuolinpäivä puuttuu). Karin asui viimeksi nuorimman poikansa Carl Adolfin kanssa Itäkorttelin numerossa 90 ”Vähä-Trani”.

Carl Gustaf Björklund

Björklundin perheen lapsista vanhin oli Carl Gustaf (s. 31.8.1776 Turussa, k. 9.3.1835 Maaningalla). Hän kirjoittautui Turun akatemiaan 10.6.1794 ja vihittiin papiksi Porvoon hiippakunnassa 1.5.1802. Hän toimi pappina useissa seurakunnissa, muun muassa Tuuloksessa, ennen kuin hänestä tuli Maaningan kappalainen vuonna 1816.

Carl Gustaf Björklund oli herännäishenkinen pappi, eikä ehkä sen vuoksi tullut ollenkaan toimeen maaninkalaisten kanssa. Hän ajautui jatkuvasti riitoihin ja tappeluihin seurakuntalaisten kanssa ja oli lopulta ”maankuulun riitapukarin” maineessa. Hänet tuomittiin Vaasan hovioikeuden päätöksellä 7.11.1832 viraltapantavaksi ja suuriin sakkoihin riidoista ja tappeluista etenkin suntion kanssa sekä väärennöksestä. Vuonna 1833 Björklund tuomittiin menettämään kunniansa (päätös vahvistettiin vuonna 1834), ja samassa yhteydessä hän menetti oikeutensa toimia papin tehtävissä.

Puoliso 4.7.1802 Fredrika Vilhelmina Sass (s. 5.4.1784 Hauho, k. 25.1.1858 Maaninka), jonka vanhemmat olivat luutnantti, Tuuloksen Juttilan Kommilan kartanon omistaja Otto Fredrik Sass (1749–1822, Ruotsin ritarihuoneen aatelissuku numero 382 ja Suomen vastaavasti 32) ja Ebba Maria Borgenström (1763–1829). Avioliitosta syntyi 12 lasta.

Ebba Catharina Björklund

Vanhempiensa ainoa aikuiseksi elänyt tytär oli Ebba Catharina (s. 27.9.1789 Turku, k. 21.12.1860 Akaa). Hän asui viimeistään vuodesta 1807 veljensä Carl Gustaf Björklundin perheessä Tuuloksen pappilassa. Ebba toimi sittemmin taloudenhoitajana muun muassa kirkkoherra Johan Utterin luona Lempäälässä ja Orivedellä.

Puoliso 27.12.1827 vänrikki, sittemmin tilanhoitaja Claes Adam Gabriel von Qvanten (s. 1.9.1801 Alavus, k. 21.6.1860 Akaa), vanhemmat luutnantti, Kuhmalahden (myöh. Sahalahden) Haapasaaren Noksioisten säterin omistaja Claes Henrik von Qvanten (1766–1833, Ruotsin ritarihuoneen aatelissuku numero 506, Suomen vastaavasti 41) ja Anna Beata Kaskas (1766– 1833). Avioliitto oli lapseton.

Ebba Catharina ei vanhentunut samaa tahtia kuin muut kuolevaiset mikäli kirkonkirjoihin on uskominen. Seurakuntamuuttojen yhteydessä hänen onnistui vähitellen vähentää oikeasta iästään peräti kahdeksan vuotta niin, että vielä hänen kuoliniäkseenkin ilmoitetaan 63 vuotta, vaikka hän todellisuudessa oli 71-vuotias. Mitenkähän lienee, tiesikö Claes von Qvanten vaimonsa oikean iän? Vaimo oli 12 vuotta miestään vanhempi.

Von Qvantenin pariskunta muutti paljon pysytellen kuitenkin Hämeessä. Vuosina 1842–1845 von Qvanten omisti Akaan Toijalan Skottilan (nykyisin Kottila) talon, jonka jälkeen pari asui Viialassa, kunnes muutti takaisin vuokralle Skottilaan viimeisten elinvuosiensa ajaksi; molemmat kuolivat Skottilassa.

Ebba Catharinan perukirjassa kiinnittyy huomio saatavien suureen määrään. Ilmeisesti Claes von Qvanten oli ainakin tuttavaja sukulaispiireissä tunnettu rahanlainaaja, sillä kaikki velkakirjat oli tehty hänen elinaikanaan. Ebban perukirja kertoo hyvin toimeen tulleen, joskaan ei rikkaan henkilön jäämistöstä. Koruja oli vähän: perukirjassa mainitaan vain kaksi sileää kultasormusta sekä kultainen kellonavain karneolikivellä ja ilmeisesti siihen liittyvä kultainen kaulaketju. Muusta omaisuudesta voisi mainita 24 kirjaa sekä yhden lypsävän lehmän. Pesän arvo oli 1727 hopearuplaa 88 kopeekkaa. Vähennyksiä oli vain 124 hopearuplaa 76 kopeekkaa, joten veljien lapsille jäi perittävääkin.

Carl Adolf Björklund

Nuorin Björklundin perheen aikuisikään selvinneistä lapsista oli Carl Adolf (s. 20.10.1792 Turku, k. 26.1. 1843 Hamina). Haminan rippikirjoissa hänen syntymävuotensa on virheellisesti 1793, samoin hautakivessäkin (kuva 5).

Carl Adolf Björklund oli ammatiltaan sorvarimestari. Hän asui Haminassa vuodesta 1818 alkaen, ensin Viipurin esikaupunki -nimisessä kaupunginosassa, myöhemmin Haminan keskustan numeroissa 34 ja 36. Carl Adolf Björklund toimi rakennuksista ja palotoimesta vastaavana raatimiehenä Haminassa vuodesta 1826 kuolemaansa asti.

Puoliso 15.4.1819 Lovisa Forsmdan (s. 1.2.1800 Virolahti, k. 4.2.1875 Hamina), jonka vanhemmat olivat varanimismies, siltavouti Niklas Forsman (n. 1769 – 1840) ja Ulrika Hammarståhl. (n. 1770 – 1833). Lapsia syntyi yhteensä 13, joista 7 kuoli nuorena.