Torpat ennen 1700-lukua

Jo vuonna 1557 koko Suomen alueella oli ”maanluonnoltaan” lähes sata torppaa. 1600-luvulle tultaessa niiden määrä aleni vähitellen. Nämä eivät kuitenkaan ole verrattavissa myöhempään torpparilaitosaikaan.

Perniön manttaaliluetteloissa v. 1622 mainitaan kuusi ns. sopimusniittyä. Näitä tiedetään olleen eri puolilla Etelä-Suomea. Ne olivat tavallaan myöhemmän torpparilaitoksen alkua – torppien ”esi-isiä”. Niittyjä mainitaan Hinkkabölessä (Hinkkalassa) ja Niksorissa (Niksaaressa), jotka kuuluivat tuolloin Hirvilahden kartanon alaisuuteen (Jägerhorn-suku). Lisäksi Kaukonbölen Karikangas, Kimpilä, Korvenvieri ja Vakkuri olivat Yliskylän kartanon (Lindved Claesson Sabelfana) neljä niittyä.

On huomattava, että vielä 1600-luvulla torppia ei saanut perustaa rälssi- tai ratsutiloille.

Mullistava murros 1700-luvulla ja miksi?

Ennen isojakoa metsämaat olivat kyläkuntien yhteismaita. Asumattomien ”ulkoalueitten” omistus oli siis hyvinkin järjestäytymätöntä. Nämä alueet olivat yhteiskäytössä karjoille, joita paimenet valvoivat. Elettiin edelleenkin hyvin erilaista aikaa aina 1700-luvun puoliväliin asti.

Samoin aiemmassa sarkajaossa oli viljelijöittäin kiertoa, joten paljolti kukaan ei oikeasti omistanut mitään. Näin toimintatavat ja -menetelmät eivät kehittyneet, joten elinoloissa ei tapahtunut paranemista. Oltiin yhtä mieltä siitä, että toimintatapoihin pitää tulla muutos.

Lisäksi kaiken taustalla oli jo 1680-luvulta alkaen yhteiskunnassa esille tullut työvoimapula. Perniössä tähän vaikuttivat myös useat ruukit, jotka imivät lähinnä miestyövoimaa ulkomailta tuotujen ammattimiesten avuksi ja oppilaiksi. Mutta sitten…

Isojako 1757–

Isojaossa käytiin ensin läpi kylien väliset rajat, jolloin muodostuivat ns. jakokunnat, ja sen jälkeen talojen rajat. Vesialueet jäivät yhteisiksi, niitä ei jaettu. Maan jaon perusteena oli manttaali, talojen veronmaksukykyä osoittava mitta. Oikeudenmukaisuuden vuoksi maat jyvitettiin, eli parempaa maata sai vähemmän ja huonompaa enemmän.

Isojako aloitettiin Pohjanmaalta ja ensimmäisenä Laihialta. Jakotoimitukset Pohjanmaalla sekä Lounais- ja Etelä-Suomessa saatiin suoritettua yleensä 1800-luvun alkupuolella, mutta esimerkiksi Kuusamossa vasta 1960-luvulla ja viimeisenä Jurmon saarella vuonna 1989.

Näin entisestä sarkajaosta saatiin tehtyä mahdollisimman tasapuolisesti kyläkunnan viljelijöiden ym. kesken uusi maa- ja metsäalueiden jako. Jokainen sai yhtenäiset laajemmat alueet hallintaansa. Jakotoimituksessa tarkastettiin kaikki luonnon elementit, pienistä kallionyppylöistä suo- ja laajempiin peltoalueisiin asti. Vesialueita jako ei koskenut.

Myös metsät, ulkopalstat ja yhteiset laidunmaat jaettiin taloille verotuskyvyn, -voiman eli manttaaliluvun mukaan. Näin tuli mahdollisuus myös uudisviljelykseen. Toimenpiteiden vaikutuksena oli vahva oletus, että torppien kasvu tulisi edulliseksi yhteiskunnalle. Torpparit lisäsivät viljelypinta-alaa, osaltaan ruokatuotantoa ja edistivät jopa avioliittoja kasvattaen väkilukua ja vakinaista asutusta.

Isojaon seurauksista

Isojako vaikutti myös torpparilaitoksen kasvuun, kun talot saattoivat nyt perustaa torppia saamilleen metsälohkoille. Torppien perustamista suosittiin, koska siten saatiin taloille ilmaista työvoimaa. Torpan vuokra maksettiin useimmiten päivätöinä. Torppien määrä kasvoi nopeasti – vuonna 1730 oli noin tuhat torppaa, mutta 1800-luvun alussa jo noin 25 000.

1700-luvun alkupuolella mm. Perniössä oli noin 50 torppaa. On mainittava, että pitäjän kirkkoherrana v. 1751–1799 ollut Anders Gadolin oli erityisen aktiivinen torppa-asiassa. Hän toi aina asiaa esille yleisissä pitäjänkokouksissa, ja kirkonmies perustikin Pappilan kaksi ensimmäistä torppaa, Lehtimäen (Kolinki) ja Korvenvieren (Korjärven ”Korkja”). Noin sata vuotta myöhemmin laajassa pitäjässä oli kaikkiaan noin 200 torppaa.

1800-luvun puolivälissä torppien perustaminen kiihtyi edelleen. 1840-luvun alussa verotusluetteloissa oli 170, ja viisi vuotta myöhemmin 270 torppaa! Vuosisadan puolivälissä torppien määrä oli jo yli 300. Lopulta pitäjässä oli enää vain muutama kylä, jossa ei ollut lainkaan torppia.

Torppien lisääntymisen myötä mm. Perniössä muodostui torpparitihentymiä, esimerkkeinä mm. Hämeenkylän (Metsänojan) Torpparikulma, (nyk. Savikulman alue), Ali-Melkkilän/Melkkilän alueella Torpparkulma sekä Haarlan kylän Torpanpakka. Kaikki ovat jääneet myöhempiin karttoihin muistuttamaan menneistä. Onkin huomattava, että kartanotalous kasvoi valtavasti torpparilaitoksen myötä.

Suomessa oli itsenäisyyden ajan alkaessa noin 120 000 torppaa. Perniössä väkiluku oli kasvanut 2½-kertaiseksi sadassaviidessäkymmenessä vuodessa.

Kaikenlaisia torppia

Torppia oli erityyppisiä, paikasta ja isäntätilastaan riippuen. Näitä olivat esim. maatorppa (se ”perinteinen”), metsätorppa, ruukintorppa ja kalatorppa. Lisäksi olivat jyvätorpparit ja muut kansankerrokset.

Maatorpat

Torppaan kuului maa-alueiden lisäksi asuinrakennus, talli ja navetta. Yleensä oli myös riihi ja rehulato. Torppareiden asema yhteiskunnassa oli turvaton, he olivat ilman lainsuojaa. Yleisesti sopimukset isäntätalon kanssa olivat suullisia. Syntyi eripuraa monista asioista vuodenkierron aikana. Kun esim. isäntä vaihtui talossa (isä–poika tai uusi omistajasuku), saattoivat talon torppien vastuut ja ns. veropäivät muuttua äkkiä hyvinkin raskaiksi.

Esimerkkinä sopimuksista mainittakoon Perniön Ylikulman alueen piirin vuokralautakunnan torpista: Alueella oli 84 torppaa ja 88 mäkitupaa. Näistä suullinen sopimus oli sadalla ja vain 72:lla oli kirjallinen sopimus. Vähitellen yleistyivät ns. välikirjat eli torpan kontrahdit, joiden mukaan pyrittiin toimimaan (kuva 3).

Torpparin alituisena pelkona oli häätö. Hyvä syy häätöön saattoi olla syyllistyminen rikokseen, torpparin tottelemattomuus tai vastaava syy. Suuremmilla tiloilla torpparien asema oli luonnollisesti heikoin. Tila saattoi pärjätä ilmankin tiettyä yksittäistä torppariaan – varsinkin, jos torpparin toiminta ei tyydyttänyt. Suurtilojen torpissa ns. verojen monipuolisuus oli hankalaa torppariperheelle. Tila halusi kaiken mahdollisen irti torppareistaan.

Velvollisuuksista lyhyesti

Veropäiviä oli yhdestä kolmeen päivään viikossa riippuen talon ja torpan koosta. Torppari eli omassa ruoassaan. Olipa eräissä torpissa viisi, jopa kuusikin työpäivää viikossa, jolloin torpasta oli useimmiten aikuinen poika talon töissä. Talvisin jatkettiin pimeän tullen puhdetöitä torpan tuvassa. Tehtiin rekiä, koreja, työkaluja, länkiä, lusikoita, vesi- ja piimäkuppeja jne. Tikkuvalossa toimittiin, kunnes tuli öljylamppu tai sähkövalo.

Työpäivän pituus alkoi 1900-luvun alkaessa aamuviideltä, jolloin piti olla renkituvassa. Riihityöt aloitettiin jo aamuneljältä. Työt lopetettiin illalla kello 20. Aamiaistunti oli noin kello 8–9 välillä, päivällistunti kello 14–15 välillä. Työaika oli näin 13–14 tuntia!

Aputyöpäiviä saattoi olla parikymmentäkin vuodenkierrossa. Yleensä ne olivat naisten ”ekstrapäiviä”, ja näitä olivat kelvollisia tekemään myös rippikouluikäiset.

Taloille eivät aina riittäneet sovitut työpäivät, naisten päivät ja juhtien (hevosten – ehkä häränkin) käyttö talon hyväksi. Lisäksi taloon oli toimitettava munia, kananpoikia, tuhkaa, heinäseipäitä, halkoja, voita, marjoja, kehrättäviä villoja, pellavia jne. Edellä luetellut vaateet eivät välttämättä koskeneet yhtä torppaa vaan yhteisesti kaikkia talon torppareita.

Perunan viljelyyn liittyi myös melko raskas työ. Keväällä jyvätorpparin oli istutettava myös talon perunat maan koosta riippumatta. Syksyllä tämän oli myös nostettava sato ylös talon kellariin.

Savikokkareiden pienentäminen kuului myös jyvätorpparin toimenkuvaan. Ne lävistettiin sepän takomalla piikillä tai pienennettiin puunrungosta tehdyllä lovitetulla jyrällä. Käytössä olivat myös ”kokkarnuijat”.

Torpan aitojen kunnossapito oli myös tärkeä osa torpan töissä. Toisaalta rehua, lantaa ja multaa ei torpasta saanut myydä.

Erityinen vaade liittyi myös vaatetukseen. 1800-luvun alussa ”koreilua” eli silkkikankaisia pukuja ei saanut olla torpparin vaimolla. Jos käsistään taitavat torpanemännät osasivat neuloa ja kutoa, he saattoivat talon emäntien mielestä ikään kuin kilpailla vaatteillaan. Sotilastorpan miehellä saattoi olla mahdollista tuoda arvokastakin tavaraa kotiin tullessaan, jolloin vaimolla oli mahdollisuus saada koreaakin vaatetta päällensä. Päätettiin, että torpparin tuli maksaa silkkikankaasta tehdyistä vaatteista veroa. 1800-luvulla lienee ollut vaiheita, jolloin ahkerat maatorpparipariskunnatkin aikuistuneitten lastensa kanssa pärjäsivätkin hyvin. Yleistä tämä ei ollut, mutta saattoi luoda kateutta isäntäväessä.

Torpparien tuli elää siveellistä elämää, käydä kirkossa, olla läsnä säännöllisesti lukusilla ja käydä koulua mahdollisuuksiensa mukaan. Tässä kohdin ruukin alaisuudessa elävät olivat tavallaan etuoikeutetussa asemassa. Usein ruukinpatruunat puolisoineen halusivat kouluttaa myös työväkensä tai torppareittensa lapset.

Verot ja velat torpparin oli maksettava. Torppari sai nauttia torppansa tulot niin kauan kun hän täytti velvollisuutensa.

Mikäli torppari irtisanottiin, piti sen olla hyväksyttävässä kunnossa, ja kylvettynä piti olla 20 kappaa rukiita. Lisäksi tuli korjata kaikki torpan rehut ja jättää ne torppaan.

Pyhäinmiestenpäivän aikaan käsiteltiin taksvärkkipöytäkirja, jonka perusteella voitiin todeta olevan uuden kontrahdin aika.

Tultaessa 1900-luvun puolelle torpan velvoitteet muutettiin rahaksi. Erään vaiheen esimerkkinä oli: kolme miestyöpäivää viikossa ympäri vuoden ja 21 naisten- ja 16 hevostyöpäivää kesällä. Nämä muutettiin rahaveroksi, joka merkitsi 436 markan vuotuista tuloa vuonna 1908. Vuokranantaja maksoi torpan vaimolle hänen työstään 75 penniä päiväpalkkaa.

Eräitä etuja/oikeuksia

Torpparilla oli käytössään kolmesta kymmeneen hehtaaria viljeltävää maata. Tosin juuri Perniössä oli runsaat sata yli kymmenen hehtaarin torppaa.

Ns. ”säätykierrossa nousu” avioliiton kautta oli helpompaa. Torppari pystyi ryhtymään myös vuokraviljelijäksi eli lampuodiksi.

Torppari sai kykyjensä mukaan tehdä omaa liiketoimintaa. Hevonen oli tässä oiva apu, sen avulla pystyi suorittamaan mm. kuljetustöitä. Torpan emäntä tietysti sai pientä ansiota käsitöistään, jos perheen taloudenhoidon lisäksi siihen ehti.

Yleisesti voi todeta, että Perniön pitäjän alueella talollisten ja torppareiden välit olivat hyvät. Joissakin tapauksissa elettiin rinnakkaiseloa erityisen hyvillä suhteilla. Siitä on muutamia näyttöjä kriisien aikaan.

Sotilastorpat

Perniössä oli v. 1700 runsaat 40 sotilastorppaa, joita ylläpiti noin 140 taloa. Sotilaat kuuluivat Turun jalkaväkirykmenttiin suuren Pohjan sodan alkuaikoina. Torpat oli numeroitu ja sen sotilaalla piti olla lähinnä ruotsinkielinen nimi. Erityistä oli se, että sotilaan nimi siirtyi usein sitä seuranneelle torpparille, vaikka tämä ei ollut lainkaan sukua tai juurta! Alkuperäinen järjestelmä lopetettiin Suomen sodan jälkeen v. 1809. Tähän ryhmään en puutu syvemmälti.

Kala-, metsä– ja ruukintorpat

Nämä ovat myös oma lukunsa, vaikka kaikilla oli tietyt perussopimukset luonteensa mukaisesti.

Ruukintorpista ei ole tehty selvityksiä Perniön pitäjän alueella – tai ei ole tiedossani. Toki ruukintorppia on ollut, vaikka hyvin paljon ruukintyöläisten asuttaminen perustui ns. työväenasuntoihin.

Metsätorppia on kerrottu olleen Perniössä ainakin yksi, Kuhmisten Palorinne. Torpan asiakirjoja ei ole tutkittu, missä määrin se poikkesi ”tavallisesta torpasta”. Onko nimitys tullut vain sijainnista ”keskellä metsää” tai sitten sen perustaminen on perustunut metsään – eikä niinkään viljeltäviin maa-aloihin? On myös perimätietoa, että paikka on ollut metsänvartijan asuntona.

Kalatorppia Perniössä ei liene ollut lukuun ottamatta ikivanhoja esimerkkejä, jotka aiemmin olivat esillä. Perniöstä irtautuneessa Särkisalossa niitä lienee ollut.

Jyvätorpparit

Nämä torpparit saivat palkkansa luonnontuotteina. Asunto oli talon rakentama ja ylläpitämä. Tähän torppaan kuului vähän perunamaata ja maata muuhun juurikasviljelyyn. Vuoden palkka oli viikkotyöpäivien lukumäärästä riippuen tavallisesti kolmisen tynnyriä rukiita, 30 leiviskää heiniä ja nelikollinen silakoita. Puita sai hakata itselleen talon metsistä isännän osoittamasta kohdasta. Talosta sai myös olkia yhden lehmän vuotuista tarvetta varten. Lehmän kesälaidun oli talon metsässä. Yleensä jyvätorppari sai koota heiniä pelto-ojista ja kedoilta. Jyvätorppari teki 3–5 työpäivää viikossa. Kesäisin vaimo ja lapset olivat talon töissä, ja talvella vaimo kehräsi ja kutoi.

Lisäksi perunannostoaikana torpparin tuli olla talon töissä. Kaiken tämän lisäksi vuodenkierrossa tehtiin vielä paljon muuta talon hyväksi. Niistä ei tässä kohdin enempää.

Mäkitupalaiset ym.

Tämän otsakkeen alla olevat eivät oikeastaan kuulu artikkelin aiheeseen. Mutta tarkasteltaessa tietyn harmaan tai punamullatun mökin taustaa, saattaa tulla yllätyksellistä tietoa: torppa ei olekaan torppa, tai mökki onkin ollut talonsa vahva torppa.

Mäkitupalaiset, muona- ja ruokarengit, piiat, muona- ja ruokapalvelijat ja päiväpalkkalaiset, vapaatyömiehet. Näitä riittää, ja monet ansaitsisivat oman kirjoitetun historiansa. Helppoa ei ollut esim. kolmen aviottoman lapsen piialla omassa elämässään!

Itsenäistyminen ja luopuminen

Sukututkimusta harrastaneet tietävät varsin hyvin, miten torppareiden elämä jatkui ja lopulta päättyi torppien itsenäistyessä hyvin lyhyen ajanjakson kuluessa, useimmiten itsenäisenä viljelystilallisena. Uusi vaihe itsenäisen Suomen historiassa alkoi 1920-luvun puolivälin jälkeen.

On myös esimerkkejä, miten jo entinen torppa tavallaan liudentui takaisin isäntätilaansa. Entiseen torppaan oli jäänyt perheestä ehkäpä lapseton yksineläjä, jolloin tehdyn sopimuksen mukaan kaikki palautui takaisin talolleen.