Mistä kiinnostus aiheeseen

Kesken hoitotyönsä kuppari ryntäsi säikkynä ulos Saarimäen torpan savusaunasta, pihalla 11-vuotias Fanni (1907–1992) pelästyneenä. Kova pamaus oli kuulunut Salon suunnalta. Vetäytyessään 11.4.1918 Salosta punaiset olivat räjäyttäneet rautatiesillan Salossa.

Tätini Fanni Lehmuskoski oli syntynyt Lopen Haition Saarimäen torpassa, kuten isäni Kalevi (1918–1999), sisarusparven kuopus. Isäni syntyessä perhe oli jo torpasta luopumassa ja rakentamassa uutta alkua Mäenalaan. Isälläni ei torpasta muistikuvia ollut, mutta Fanni oli lapsuutensa tässä torpassa kasvanut ja muisteli mielellään niitä aikoja. Ylläoleva tarina oli yksi monista.

Fanni avioitui myöhemmin Perälän torpassa syntyneen Eino Lehmuskosken (1902–1973) kanssa, ja he muuttivat Viiromäki-nimiselle Perälästä lohkotulle pientilalle. Myös Viiromäki, kuten Saarimäki ja Perälä, oli Veitakkalan torppia. Fanni asui Viiromäessä lähes elämänsä loppuun asti, ja hänen luonaan vieraillessani ilmapiiri oli otollinen muistella torppariaikoja.

Vanhoilla päivillään hän piirsi serkulleni, nykyiselle Viiromäen isännälle Raimolle kartan, jossa hahmotteli naapuristossa lapsuudessaan olleita torppia. Fannin kertomukset, tämä kartta ja myös omat juureni tällä alueella ovat saaneet minut innostumaan ja selvittämään alueen torppia ja niiden historiaa.

Maisemahistoriaa

Hiidentie on Salon keskustasta entisen Uskelan ja Perttelin kautta Somerolle johtava historiallinen tie, jota on pidetty keskiaikaisena – jopa rautakautisena. Tie yhtyy Somerolla Turusta tulevaan ja kohti Hämeenlinnaa kulkevaan Hämeen Härkätiehen.

Kulultaan Salosta Hiidentie noudattaa Uskelanjoen luoteisrantaa. Tämä osuus – nykyiseltä nimeltään Vanha Perttelintie – on myös alkuperäisimmässä asussa säilynyt tieosuus. Tämän tien varrelle rakennettiin Uskelan emäkirkko 1200-luvun alussa. Tarina kertoo, että laivalla tuli pyhä mies Isokylän kohdalle saarnaamaan, ja siksi paikalle rakennettiin kirkko. Kun Salon keskustasta lähtee kulkemaan tätä tietä, saapuu vajaan neljän kilometrin päästä emäkirkon hautausmaalle.

Maamerkkinä on kellotapuli vuodelta 1749. Kirkko jouduttiin purkamaan jouluaattona 1825 sattuneen maanvyörymän vuoksi. Tästä viisastuneena uusi, arkkitehti Carl Ludvig Engelin suunnittelema Uskelan kirkko rakennettiin jo vankalle mäelle. Jokitörmä ja savipohja vaihtuivat kalliopohjaksi. Kirkko valmistui vuonna 1832. Kellotapuli ja hautausmaa kuitenkin säilyivät, ja sen mullasta tai savesta tuli myös viimeinen leposija useille vanhoille Veitakkalan kartanosta elantonsa saaneille torppareille. Kartano sijaitsee hautausmaasta pari kilometriä pohjoiseen, myös entisen Hiidentien varrella.

Veitakkalan naapurissa, vajaa kilometri kartanosta Pertteliin päin, Hiidentien varrella oli myös Haitio-niminen rälssitila, joka kuului Loppi (Lope) -nimiseen maakirjakylään. Haition 1800-luvulla omistaneesta Lundström-suvusta tuli myös Veitakkalan kartanon omistajia. Haition tullessa osaksi Veitakkalan kartanoa myös Haition torppia alettiin kutsua Veitakkalan torpiksi.

Veitakkalan kartano

Veitakkalan kartanon historia ulottuu 1400-luvulle. Kyse on siis pitkästä ajanjaksosta, ja myös omistajien kirjo on ollut laaja – aatelisia, kirkonmiehiä, sotilaita, tuomareita – listasta löytyy jopa merikapteeni. Kartanosta tuli säteri 1600-luvun alussa, kun kaksi vanhaa rälssitilaa, Olli ja Tuomola yhdistettiin. Säterivapaus, eli verovapaus aatelisille ilman vastapalveluksi vaadittua ratsupalvelusta, oli saatu vuonna 1653. Tämä 1600-luku oli Hornien aikaa Veitakkalassa.

Kartanoon liitettiin 1800-luvulla useita naapurustossa sijaitsevia rälssitiloja – ensin Dikars, sitten Mäenala, Hankala ja Lopen Haitio. Tätä aikaa Veitakkalassa voi kutsua Lundströmien ajaksi. Kolmannet merkittävät omistajat olivat sitten Rosenbergit, jotka tulivat Veitakkalaan v. 1892. He olivat omistajina vuoteen 1935, ja heidän aikanaan myös torpparius Veitakkalan kartanossa päättyi.

Veitakkalan isännistä

Lundströmien aika Lopella ja Veitakkalassa oli torppariuden kasvun aikaa. Suku asui ja vaikutti Lopella ja Veitakkalassa.

Vuorimestari Carl Lundström (1762–1842) pääsi ylioppilaaksi Uppsalassa v. 1776, tuli Suomeen Taalainmaalta ja avioitui Uskelassa v. 1792 Anna Waszin (1771–1842) kanssa. Annan isä oli Teijon ruukin johtaja Erik Wasz (1725–1784), joka perheineen asui vuodesta 1776 omistamassaan Haitiossa. Myös Carl ja Anna asuivat Haitiolla, ja perheeseen syntyi kymmenen lasta. Heidät on myös haudattu emäkirkolle. Heidän poikansa, kauppias ja konsuli Karl Jacob Lundström (1800–1873) tuli Veitakkalan omistajaksi v. 1844. Kartanoon kuuluivat isältä peritty Lopen Haition rälssitila, 1800-luvun alussa kartanoon liitetty Dikars-niminen rälssitila (jonka vapaaherra Kustaa Horn oli saanut lahjoitukseksi v. 1653 ja joka oli toiminut päätilan lampuotitilana 1680-luvusta asti), Hankalan yksinäistila (joka on 1820-luvulta toiminut myös päätilan lampuotitilana), Mäenalan yksinäistila ja Kaukvuoren Liipolan augmenttitalo.

Tällöin kartano lienee ollut suurimmillaan – kuten myös torppareiden määrä Veitakkalan kartanossa. Komea satapäiselle karjalle rakennettu kivinavetta oli valmistunut v. 1872 ja puinen tallirakennus myös 1870-luvulla, eli mittavia investointeja oli Lundströmien aikana tehty. Suvun viimeinen omistaja Carl Robert (1837–1899) oli 1870-luvun loppuvuosina perustanut alustalaistensa lapsille Veitakkalan ensimmäisen koulun lähelle kartanoa.

Rosenbergit tulivat Veitakkalan omistajiksi vuonna 1892. Heidän aikanaan torpparius myös päättyi. Mainittakoon tässä agronomi Alarik Rosenberg (1868–1938), joka isännöi kartanoa vuosina 1908–1935. Tuona aikana rakennettiin v. 1915 uusi kansakoulu – myös Veitakkalan kartanon maille ns. Töykkösten mäelle, Töykkösen torpan naapuriin. Täällä ehtivät usean torpparin lapset aloittaa koulutiensä. Vuonna 1919 kartanonherra Alarik Rosenberg lahjoitti Veitakkalan maista tontin Mäenalan kansakoululle, joka valmistui v. 1922. Täällä jatkoivat Mäenalaan siirtyneiden torpparien lapset koulunkäyntiään – nyt tilallisten lapsina. Vaikka omistajat kiristivätkin torppareiden työvelvoitteita, löytyi kuitenkin tukea lasten sivistämiseen, ainakin Veitakkalassa.

Selvitystyön tuloksia

Torpparilaitoksesta Suomessa voidaan puhua 1700-luvun puolivälistä lähtien. Torppien perustaminen oli ollut luvallista jo aiemmin rälssimaille sekä vuodesta 1697 alkaen myös ratsutiloille. Järjestelmä alkoi laajeta vasta talonpoikien saadessa 10.9.1743 oikeuden ilman lisäveroa perustaa torppia mailleen. Ajanjakso 1700-luvun loppupuolelta Suomen itsenäistymisen alkuun ja torpparilain voimaantuloon v. 1918 kesti siis noin 150 vuotta. Kartanotorppien ensisijainen tarkoitus oli turvata kartanoille riittävä työvoima.

Millaista se torppareiden elämä sitten on ollut? Kirkonkirjoja tutkimalla selviävät faktat, torpan elinkaari, perheet, vaihtuvuus, lapsiluku, syntymät ja kuolemat. Jos torppari eli säällistä elämää, ei hänestä juuri tietoa löydy. Torpparit taisivat tulla kiinnostaviksi vasta Väinö Linnan kirjoissa. Toisaalta näiden kirjojen antama kuva, että kansalaissota olisi ollut torpparien sota, ei perustu tosiasioihin, mutta muuten kirjat kyllä oman käsitykseni mukaan kuvaavat hyvin torpparien elämää ja silloista ilmapiiriä 1900-luvun alkupuolella.

Torpan saanti oli askel eteenpäin elämässä. Se mahdollisti perheen elämän rakentamisen paikassa, jossa voitiin elää useiden sukupolvienkin ajan. Oli iso ero verrattuna renkeihin ja piikoihin, joiden pestuupaikat vaihtuivat useasti. Paljon tietysti riippui omistajista. Jos torpparien elämä oli rankkaa kasvavine vaatimuksineen taksvärkkityöstä, ei aina kartanoelämäkään ollut helppoa. Veitakkalan kartano ajautui lyhyessä ajassa konkurssien myötä kahdesti (v. 1885 ja 1892) pakkohuutokauppaan. Sanomalehti Auran ilmoitus poiki tiedon torppien määrästä: 25 kappaletta. Tämä tarjosi rajat omalle selvitystyölleni. Päätin selvittää nämä torpat ja niiden historiaa.

Ensimmäisiä torppareita näillä em. kantatiloilla löytyi kirkonkirjoista 1700-luvun puolivälistä, ja vanhimmat torpparit olivat syntyneet 1700-luvun alussa (taulukko 1). Yli sata vuotta samalla suvulla olleita torppia oli kuusi – Uusiketola, Saaroja, Töykkönen, Saarimäki, Ketola ja Palorinne. Näistä kolme viimeistä olivat samalla suvulla alusta loppuun. Löysin yhteensä 29 torppaa. Neljän 1700-luvun torpan (Ojala, Niemenselkä, Pensamäki ja Pinaro) elinkaari oli päättynyt jo ennen 1800-luvun puoltaväliä.

Sukunimien puuttuessa torppa sai nimensä useimmiten jostakin lähimaaston piirteestä. Rakuunoilla oli sukunimet, ja tällä nimellä heidän torppiaan myös kutsuttiin – esimerkkinä Haition Stålts ja Sten. Nimi saattoi kuitenkin ajan saatossa muuttua –esimerkiksi rakuuna Ståltsin torppa muuttui Heliniksi vävyn mukaan, sitten se oli Tolls uuden isännän myötä ja lopulta Tuomela nimiä suomennettaessa. Saron (Saaroja) torppa oli samalla suvulla pitkään, ja nimikin säilyi sellaisena kirkonkirjoissa. Kansan suussa sitä kuitenkin kutsuttiin Niemelän torpaksi Frans Niemelän (1877–) tultua v. 1905 torppariksi. Myöhemmässä vaiheessa, kun sukunimiä otettiin käyttöön, torpan nimi saattoi tulla myös sukunimeksi, kuten omalle kohdalleni on sattunut. Töykkösen torppa on antanut nimensä myös tielle, Töykköstentie on osa entistä Narrinkorventietä.

Suurimmasta osasta Veitakkalan torppia ei löydy enää jälkeäkään, mutta muutama on kuitenkin säilynyt lähes entisellään. Näitä ovat lähekkäin vanhan Veitakkalan koulun ympäristössä olevat Töykkönen, Mäkilä ja Ahlman. Mäkilän torpassa vielä jopa asutaan. Santaojantien varrella sijaitsi aikanaan viisi torppaa järjestyksessä Paltta, Rintala, Palorinne, Santoja ja Hamari. Näiden paikalla on tuoreempaa asumusta, mutta ainakin vanhat paikalliset tunnistavat nämä torpan paikat. Samoin Perälässä ja Viiromäellä asutaan edelleen. Haanmäkikin Metsäpertussa on kesäpaikkana. Viimeisimmän torpan, Narrinkorven Hakalan tarina kesti vain hetken, mutta paikalle uskoakseni tuli Mäenalan isoin tila Hakala. Muiden torppien osalta jälkiä on jo vaikea löytää. Sata vuotta on tehnyt tehtävänsä. Vanhoista kartoista voi kuitenkin paikkoja selvittää. Kuvassa 1 on esitetty niiden torppien paikat, jotka uskon saaneeni selville.

Mitä Veitakkalan torpille tapahtui

Taulukkoon 1 olen kirjannut torpat sekä niiden ensimmäisen torpparipariskunnan ja viimeisen torpparin nimet heidän elinvuosineen. Vuonna 1917 Veitakkalan kartano näkemykseni mukaan alkoi osaltaan ratkoa torpparikysymystä ja tarjosi maata Mäenalasta. Osa torpista oli jo muuttunut mäkituviksi, viimeinen torppari kuollut, torppari muuttanut pois, tai sopimus oli ehkä päättynyt eikä sitä uudistettu. Lähes kaikissa torpissa kuitenkin vielä asuttiin, esimerkiksi leski ja lapsia. Työsuhde oli saattanut muuttua muonamieheksi, ja kartanossa käytiin töissä.

Mäenalaan lähdettiin kahdeksasta torpasta: Saarimäeltä, Tuomelasta, Ketolasta, Mäkilästä, Nummilasta, Saarojalta, Ylöstuvasta ja Alastuvasta. Muista torpista lähdettiin vasta v. 1917 jälkeen, mutta Alastuvasta jo v. 1906, jolloin viimeinen torppari Oskar Tienhaara (1848–1916) lähti Isokylään ja vanhin poika Oskari Anselmi Aaltonen (1873–1945) Mäenalan Narrinkorpeen. Hänestä tuli Kankareen palstatilallinen. Saarojalta Frans Niemelän suunta oli myös Mäenalaan. V. 1917 hän sai lainhuudon Takalan ja Tasalan tilaan, mutta jostain syystä hän päätyi kuitenkin jo v. 1920 isännöimään Isokylän Ketorannan lohkotilaa.

Korkojan viimeinen torppari oli Kaarle Aukusti Alanto (1875–), joka oli torpparina vielä v. 1917, mutta Halikon Karvalan Isotalossa isäntänä vuodesta 1919.

Santojassa asui entinen torppari Kristian Weckman (s. 1850 Somerolla) perheineen. Torpparius näyttää päättyneen vuoteen 1897: perhe jatkoi edelleen asumista, lainhuuto pojille, v. 1920 Jalmarille (1881–1930) ja v. 1924 Karlille (1888–1942).

Perälässä viimeinen torppari oli Johan Evert Lehmuskoski (1862–1943, s. Perälässä), ja myös hänestä tuli lohkotilallinen, lainhuuto v. 1928.

Viiromäeltä viimeinen torppari Kaarle Mäkinen (1870–) muutti perheineen Pertteliin v. 1912.

Paltan viimeinen torppari oli Johan Evert Lehtinen (1883–), jonka perhe muutti Pertteliin v. 1908. Kirjoille (mäkitupaan) jäi vielä vanha torppari Karl Viktor Heikinpoika Paltta (1842–1913).

Töykköselle jäi asumaan vanha torppari Robert Ulrik Lehtonen (1855–1932, s. ja k. Töykkösellä), samoin Ahlmanille jäi viimeinen torppari Karl Vilhelm Salmela (1860–1945, k. Ahlmanilla).

Hakamäen torpparista Ulrik Oleniuksesta (1842–1926) tuli Haanmäen lohkotilallinen, lainhuuto v. 1923. Uudentuvan viimeinen torppari oli Kustaa Evert Blåberg (1852–1903, k. Uudessatuvassa). Perhe otti uuden sukunimen Sinivuori. Pojasta Kustaa Emilistä (1879–) tuli v. 1916 Lopen Uotin Ihamäen palstatilan omistaja, torppaan jäi asumaan leski Karoliina (1843–) ja tytär Ina (1883–).

Hamarin (Hammar) viimeinen torppari oli Frans Vilhelm Vuorinen (1874–1950), joka oli torpparina vielä v. 1917.

Mobergin viimeinen torppari Karl Henrik Lehtimäki (Alen) (1864–) asui 1917 torpassa edelleen perheineen, mutta muonamiehenä v. 1908 jälkeen.

Rintalan viimeinen torppari oli Juho Edvard Lehto (1884–), perhe muutti v. 1912 Angelniemelle.

Palorinteen viimeinen torppari oli Juho Evert Palorinta (1858–1909, k. Palorinteellä). Tilalle jäi asumaan leski Karolina (1850–) ja tyttäret Augusta (1885–) ja Olga(1889–). Isännän veli Karl Robert Palorinta (1866–) muutti torppaan v. 1909, asuivat torpassa vielä v. 1917.

Kujanpään viimeinen torppari oli Karl Vilhelm Ahola (Snar) (1858–1907, k. Kujanpäässä). Torpparin leski Edla Matilda Ahola (1862–1939) asui torpassa vielä v. 1917 lastensa Alman (1894–), Karlin (1896–1939) ja Artturin (1902–1985) kanssa.

Kelhän viimeinen torppari Juho Juslin (1849–) jäi v. 1911 leskeksi ja eli Kelhässä vielä v. 1917. Stenin viimeinen torppari Arvid Lehtinen (1855–) muutti v. 1912 perheineen Pertteliin.

Hakalan torpan tarina jäi yhden torpparin mittaiseksi: Karl Steffansson (1839–1901) vuosina 1881–1893.

Loppusanat

Tätä kirjoitusta viimeistellessäni sain puhelun eräältä vanhemmalta rouvashenkilöltä. Hän kertoi isoisänsä äidin syntyneen Saarojan torpassa ja kysyi siksi, tiedänkö tämän torpan sijaintia. Ilokseni saatoin kertoa, että olen käynyt Saarojan torpan paikalla. Kyseisestä torpasta ei enää ole mitään jäljellä, mutta maastosta voi havaita, missä torppa on sijainnut. Sovittiin, että sopivassa tilaisuudessa näytän hänelle torpan paikan. Mielelläni otan vastaan tällaisia puheluja. Samalla täydentyy torppien historia myös muistitiedoilla.