Heikbergin kylän historiassa kuvastuu se yleinen kehitys, jonka Suomen koko maaseutu on käynyt läpi Ruotsinvallan ajoista EU:n vallan aikaan. Siinä näkyy Ruotsi-Suomen suurvaltaajat, tilojen perinnöksi ostot kruunulta, torppien synty ja itsenäistyminen, evakot, siirtolaisten asuttaminen samoin kuin teollistumisen myötä tapahtunut kaiken elinkeinotoiminnan vilkastuminen, väestön kasvu ja aikanaan sen muutto maaseudulta kaupunkeihin leveämmän leivän toivossa. Viimein EU näyttää niittaavan kylän kohtalon vapaa-ajan asunnoiksi ja eläkeläisten mökeiksi aiemmin niin voimakkaan ja suuren kylän elättäneen maanviljelyksen jäädessä pikemminkin harrastukseksi kuin elinkeinoksi.

Särkisalon synty

Suomen rannikko- ja saaristoseutujen tapaan särkisalolainen maaperä on nuorta, melko myöhään meren sylistä noussutta (kuva 1). Sen myötä asutuskin on levinnyt tänne huomattavasti myöhemmin kuin maan sisäosiin. Todisteita kivikautisesta asutuksesta ei paria kivitalttaa lukuun ottamatta ole löydetty, mutta ne toistakymmentä hautaröykkiötä, jotka tavataan Särkisalon kallioiden korkeimmilta kohdilta, kertovat pronssikauden ihmisten jo majailleen täällä. Pronssikaudella nämä olivat uloimpia kalliokumpuja saaristossa, vaikka ne nyt ovat kymmeniä metrejä merenpinnan yläpuolella. Kalastus ja metsästys ovat luonnollisesti olleet ensimmäisten ihmisten elinkeinoja, mutta maan kohoamisen myötä paljastuneet kallioiden väliset niityt ovat jossakin vaiheessa tarjonneet mahdollisuuden myös karjan pitämiseen. Nykyisen kiinteän asutuksen juuret johtanevat kuitenkin vain vajaan 1000 vuoden taakse. Rautakautisia arkeologisia löytöjä Särkisalosta on hyvin niukasti.

Heikbergin maatilat

Heikbergin kylän alue vapautui jäätiköstä n. 11 500 vuotta sitten, mutta se oli jääkauden aikaisen maan painumisen vuoksi meren peitossa. Maa alkoi kuitenkin välittömästi hakeutua normaaliin asemaansa, ja alkoi maankohoamisena tunnettu ilmiö, joka alkuvaiheessaan oli varsin nopeaa, jopa yli metrin sadassa vuodessa. Ensimmäisenä syntyi noin 5000 vuotta sitten kallioluoto Peltosen ahteen päälle. Sitä ennen oli kuitenkin jo olemassa pienet saaret Korkiamäellä ja Sannokan itäpuolella.

Merivaiheen aikana alkoi nykyisten peltojen synty – tosin meren pohjalle. Jokien tuomasta materiaalista kerrostui meren pohjalle savikerros. Aallot huuhtoivat rantoja ja niistä kulkeutui hienoin aines syvänteisiin jättäen jäljelle rantahiekkavallit, joissa nykyään on monia käyttökelpoisia hiekkakuoppia.

Kylän maisema alkoi muotoutua ajanlaskun alun aikoihin, joskin silloin vielä matala meren lahti peitti Heikbergin Lakjan alavimman osan. Tällöin Heikbergin mäki pisti niemenä suojaisen merenlahden pohjukkaan muodostaen mainion paikan ensimmäisten asukkaiden asettua asumaan. Makarlanjärvi oli vielä merenlahti, josta se kuroutui erilleen järveksi n. vuonna 300 jaa. Loputkin kylän tulevien peltojen alueesta vapautui merestä n. 900 jaa. mennessä, jolloin enää kapea merenlahti nykyisen Krapuojan kohdalla ylti Heikbergiin (kuva 1). Voidaan olettaa, että viimeistään vuoden 1000 tienoilla ensimmäiset asukkaat, keitä sitten lienevät olleetkin, olivat asettuneet Heikbergin mäelle asumaan tai ainakin pitivät siellä leirituliaan.

Heikberg mainitaan historiallisissa lähteissä ensimmäisen kerran 1500-luvulla. Kustaa Vaasan maakirjan mukaan kylässä oli vuonna 1540 kaksi samankokoista 1½ savun taloa. Talojen isäntinä olivat Oleff Jönsson ja Jöns Mattsson.

Vanhoissa tuomiokirjoissa mainitaan Oleff j Heijkberg ja Jöns j Heijkberg lautamiehinä jo ennen vuotta 1540. Näitä aikaisemmista asukkaista ei ole löytynyt tietoja. Heikberg maksoi ruokalisäveronsa voina, joten on päätelty, että se olisi saanut vakituiset uudisasukkaansa aikaisintaan 1200-luvun lopulla, mutta todennäköisimmin kuitenkin vasta 1300-luvun puolella.

Molemmat talot suorittivat ratsupalvelusta jo 1500-luvulla. Vuonna 1553 ratsumiehinä mainitaan isäntä Oleff Jönsson itse sekä toisen talon isännän Jöns Mattssonin poika Anders. Oleffin talo, joka maanluonnoltaan oli perintötila, säilytti myöhemminkin itsenäisyytensä. Sen sijaan toinen taloista joutui ennen pitkää läänityksen kohteeksi. Se lahjoitettiin rälssiksi v. 1571 ”Etelä-Suomen vouti” Göran Olofsson Galtille (itse asiassa Jöran Olofsson till Hirvlax), joka omisti useita tiloja Hirvilahdessa ja muualla Särkisalossa (taulukko 1).

Rälssin omistajan maita viljeli lampuoti. Erikoisen huono aika Heikbergin lampuodilla oli 1574–1580, jolloin veroluettelossa ensin mainitaan, ettei lampuodilla ollut, mitä kylvää peltoonsa, ja seuraavina vuosina, ettei ollut mitään otettavaa veronmaksuksi. Lopuksi kahtena vuotena todetaan, että talo oli autio, eikä kukaan asunut siellä. Sen jälkeen ajat taas paranivat, verojakin maksettiin, ja samat lampuodit asuivat tilalla pitempään. Mutta vuonna 1633 Anders Simonssonin kohdalla on merkintä ”on otettu mitä on saatu”. Rälssin päättyessä reduktioon v. 1683 tilaa viljeli lampuotina Henrik Henriksson, joka jatkoi tilan viljelyä aina vuoteen 1699 saakka. Rälssin päättymisen jälkeen molemmat talot velvoitettiin yhdessä varustamaan ratsukko.

Kylän maatalous on ollut kaikesta huolimatta varsin kehittynyttä jo 1500-luvulla. Vuonna 1586 Perniön seudulla olleista 19 puromyllystä oli kaksi Särkisalossa, toinen niistä oli Heikbergissä. Eipä toisaalta soveliaita purojakaan pitäjässä ole juuri muita kuin Krapuoja, jonka varrella se toinenkin särkisalolainen mylly Taamarlassa sijaitsi. Kylän viljelty maa-ala on muuttunut aikojen kuluessa niityistä ja hakamaista viljellyksi pelloksi, mutta jo 1700-luvulta lähtien se on ollut suunnilleen nykyisellään (taulukko 2).

Maataloudessa karjanhoidolla oli tuolloin suuri merkitys. Vuonna 1571 kotieläinten kokonaismäärä Heikbergin kylässä oli 26 ja v. 1635 eläimiä oli 15. Määrät ovat suurimpia pitäjän muihin kyliin verrattuna ja niiden talolukuun suhteutettuna.

Matintalo ja Kustaantalo

Vaikka kylässä oli kaksi erillistä itsenäistä taloa, niistä on käytetty yhteistä nimeä Heikberg tai erikseen ½ Heikberg. Isojakoasiakirjoissa on Heikberg A ja Heikberg B. Rippikirjassa talot erotellaan ensiksi isännän mukaan – Matintalo, Kustaantalo, Antintalo jne. 1830-luvulla tulee rippikirjoissa käyttöön Gammelgård ja Nygård. Päärakennuksen sijainnin mukaan käytetään myöhemmin myös nimiä Västergård ja Östergård. Molempien talojen talouskeskukset olivat vierekkäin samalla Heikbergin mäellä, Gammelgård/Västergård mäen päällä ja Nygård/Östergård sen itäpuolella alarinteessä. Nämä päärakennusten paikat ovat tänäkin päivänä asuinrakennusten paikkoina.

Reduktion aikaan perintötilaa isännöi Lars Andersson sekä vuodesta 1688 lähtien tämän poika Per Larsson. Vuonna 1700 molemmat tilat siirtyivät Perin veljen Erik Larssonin hallintaan vuoteen 1730 asti, jolloin Erik Larssonin ja Brita Erikintyttären pojat Matts (s. 1687) ja Gustav (s. 1706) jatkoivat tilojen haltijoina. Rälssitilan isäntänä jatkoi lampuoti Henrik Henriksson v. 1684–1700.

Vuonna 1808 Heikbergin Gammelgård/Västergårdin isäntäväeksi tulivat Anders Andersson Engblom (1783–1832) isänsä jälkeen ja Lisa Henriksdotter Forsström (1783–1853). Andersin äitipuolen Marian pojat ensimmäisestä avioliitosta olivat jo löytäneet paikkansa – Carl (1775–) perheineen asui Heikbergin Kaskelan torppaa ja Johan (1778–1849) Perniön Aitolahden Haakan torppaa. Isännäksi tultuaan Anders otti sukunimekseen Engblom. Andersilla ja Lisalla ei ollut omia lapsia, mutta he ottivat kasvatikseen em. Aitolahden torpparin Johan Anderssonin pojan Carlin. Johan Johansson ja Anders Anderssonhan olivat velipuolia, joten Carlin tulo Heikbergiin kasvatiksi oli aika luonnollista. Ja Carl otti sukunimekseen myös Engblom.

Carl Johanssonille (1810–) kirjoitettiin taloon lahjakirja v. 1831. Carlin sisarpuolet Eva (1789–, puoliso Anders Andersson Taamarlasta, 1784–1856) ja Maria (1792–, puoliso lautamies Johan Selén Kemiön Makilasta) ja varsinkaan heidän puolisonsa eivät lahjakirjaa kuitenkaan hyväksyneet. Käräjillä 1832 he vaativat Anders Engblomia muuttamaan lahjakirjaa siten, että Carl velvoitettaisiin maksamaan molemmille sisarille 200 riikintaalaria ja isä Andersille 1000 riikintaalaria. Lahjan vastaanottaminen kävi nyt paljon epäedullisemmaksi. Carl ja hänen vaimonsa Carolina Ahlgren (1812–) pitivät kuitenkin taloa viitisentoista vuotta. Carl Engblom myi Gammelgårdin vuonna 1847 Nygårdin isännälle Carl Gustav Johansson Lindholmille (1812–1887). Tällöin Heikberg oli jälleen käytännössä yhtenä tilana.

Nuoren isännän tielle kasaantui kuitenkin vaikeuksia. Nuori vaimo ja kaksivuotias ainoa lapsi kuolivat v. 1868. Niihin aikoihin sattuneet suuret katovuodet aiheuttivat lisää vaikeuksia, ja lisäksi vielä taloa rasittivat edelleen myös melkoiset velat Gammelgårdin ostamisen jäljiltä. Niinpä Carl Victor Lindholm (1842–1903) myi talon Kemiön Träskbölen Adolf Karenille (1841–1904) vuonna 1874 ja muutti Uskelaan. Karen ei kuitenkaan tilaa pitkään pitänyt, vaan myi sen jo v. 1880. Karen oli ollut isäntänä jo useassa talossa, mutta hän ei ilmeisesti ollut löytänyt mieleistään. Talon osti Karenilta Perniön Osalan rusthollarin poika Frans Adolf Forsström (1844–1882). Forsström ja Sofia Wilhelmina Friberg (1850–1939) ehtivät olla naimisissa vain pari vuotta kun isäntä kuoli jonkin vaikean sairauden murtamana. Heidän avioliittonsa jäi lapsettomaksi, ja Sofia solmi v. 1884 uuden avioliiton Krailan pojan Karl Johan Sandellin (1850–1928) kanssa.

Tässä toisessa avioliitossa Sofialle syntyi kaksi lasta. Peräkkäisten talokauppojen seurauksena tilaa rasittava velka oli noussut jo lähes sen myyntiarvon suuruiseksi. Karl Johan oli jo kokenut, miten isältä oli Krailan talo mennyt vararikkoon, joten Sandellit yrittivät Heikbergissä pitää talouden tiukasti kurissa. Karl Johan oli tunnettu nuukuudestaan. Vieläkin kuulee silloin tällöin toistettavan hänen sanontaansa ’Eilä se just söi, sano Heipper hevostas’. Karl Johan piti taloa vuoteen 1919, jolloin hänen poikansa Karl Albert (1885–1958) sai isännyyden. Albert Sandellin tultua isännäksi Heikbergin kaksi tilaa virallisesti yhdistettiin yhdeksi tilaksi.

Perinnöksi ostot

Ns. itsenäistenkin talonpoikien omistusoikeus taloon oli ollut riippuvainen veronmaksukyvystä. Jos verot jäivät kolmelta vuodelta maksamatta, talo palautettiin kruunulle. Läänitysten peruuttamisten jälkeen myös vanhojen ns. perintötilojen katsottiin olevan kruunun omaisuutta. 1700-luvun lopulla kävi perinnöksi osto mahdolliseksi. Anders Eriksson käytti tätä oikeutta jo v. 1791 ja osti Heikbergin Gammelgård-Västergårdin ”itselleen, vaimolleen ja perillisilleen ikuisiksi ajoiksi”. Samaan toimenpiteeseen päätyi Johan Lindholm Nygård-Östergårdin osalta vuonna 1806.

Käsityöläiset

Heikbergin perintötilan omistajana 1500-luvun jälkipuoliskolla olleen Thomas Marcussonin mainitaan olleen seppä. Heikbergissä oli paja, jossa tehtiin sepäntaitoa vaativia töitä naapureillekin. Pitäjänräätälinä toimi 1730-luvulla Matti Aabrahaminpoika, joka asui Heikbergissä. Hän oli aiemmin ollut Hirvilahden torpparina. Särkisalossa oli 1700-luvulla ja vielä 1800-luvun alkupuoliskolla yleensä vain yksi pitäjänsuutari, joka ajoittain koettiin liian vähäiseksi määräksi. 1850-luvulla otettiin kuitenkin samanaikaisesti kaksi uutta pitäjänsuutaria: Karl Nylund (1820–1903) Förbystä ja Anders Helander (1826–1898), joka asui Heikbergissä entisessä Kankareen rakuunantorpassa 1869–1873. Hänellä oli mukana apulaisena suutarin oppipoika Gustaf Mauritz Lindqvist, s. 1856 Perniössä.

Torpanpakan kyläyhteisön muodostuminen

Heikbergin kylä alkoi oikeastaan muodostua vasta 1800-luvulla (kuva 2). Isäntäväki ja palveluskunta asuivat tilakeskusten asunnoissa. Ainoastaan rakuuna asui omassa Kankareen torpassaan 1600-luvulta lähtien erillään päärakennuksista. Rakuunan torppaan kuului muutama hehtaari peltoa ja pieni metsäpalsta, joten sitä voidaan pitää aitona torppana. Ruotujakolaitoksen loputtua Kankareen torppa jäi tavalliseksi torpaksi, jonka asukkaat tekivät taksvärkkipäiviä taloon. Kankareen naapuriin rakentui Kaskelan torppa 1790-luvulla. Kaskelassa asui 1800-luvun lopulle asti isännän veli ja myöhemmin hänen poikansa. Kaskelassa ei ollut mainittavassa määrin omia peltoja, joten pikemminkin se oli mäkitupa. Vuonna 1987 Kaskela myytiin uusille omistajille.

1800-luvun puolenvälin jälkeen syntyi Kankareen ja Kaskelan ympäristöön jyvätorpparien asumuksista varsin tiivis kyläyhteisö, jota ruvettiin nimittämään Torpanpakaksi tai Torpparpakaksi. Näiden pellot olivat metsän reunassa olleita kivisiä rinteitä talon varsinaisten peltojen ollessa tasaisia ja hyvälaatuisia savimaita.

Mäkituvat

Paha-alhon muonamiehen torppa rakennettiin n. vuonna 1845. 1900-luvun alkupuolella torpan alueesta muodostettiin itsenäinen Ylhäisi-niminen tila. Sen omistajat ostivat 1940-luvulla lisämaata, joka muodostettiin Koivula-nimiseksi tilaksi. Käytännössä Ylhäisi ja Koivula ovat muodostaneet yhteisen tilan. Uusi päärakennus rakennettiin 1940-luvulla rintamamiestaloehtojen mukaisesti.

Pyölalhon Kankareen torppa rakennettiin jyvätorpparin asunnoksi v. 1870. Vuonna 1878 käytännössä samalle tontille tuli Walleniuksen mäkitupa. Molemmat sulautuivat yhteen, kun samalle tontille rakennettiin v. 1953 rintamamiestalo. Pyölalhon Kankareen ja Walleniuksen tonteista sekä Heikbergiltä ostetusta lisämaasta muodostettiin Pakkalan rintamamiestila.

Kotila oli vuodesta 1917 lähtien Heikbergin isäntärengin asunto ja myöhemmin itsenäisenä tilana. Vuonna 1947 Albert Sandell rakennutti omakotitalotyyppisen talon vuokrattavaksi. Tämä Koivikon tila myytiin yksityiselle omistajalle v. 1953. Rintamamiestalon ehdoilla rakennettiin Lehtikangas v. 1953.

Sodan jälkeen v. 1947 Heikbergistä lohkaistiin siirtolaisille kaksi tilaa, Kumpula ja Koivuranta. Nämä ovat olleet näihin päiviin asti alkuperäisten omistajien ja heidän perheenjäsentensä omistuksessa, viime ajat vapaa-ajan asuntoina. Koivuranta myytiin uusille omistajille kahdessa lohkossa vuoden 2022 lopulla.

Kylän asukasluku on ollut suurimmillaan 1900-luvun alkupuolella, jolloin se oli n. 50 henkeä (taulukko 3). Silloin perheet olivat suuria ja talossa tarvittiin runsaasti työntekijöitä. Sotien jälkeen asukasluku on laskenut ollen nykyisin vain 12 ja heistäkin huomattava osa eläkeläisiä. Lisäksi osa asunnoista on vapaa-ajan asuntoina.

Viimeaikaista kehitystä

Albert Sandell kehitti Heikbergiä 1930- ja 1940-luvulla karjatilana, jossa oli palkittu korkealaatuinen skkarja. Vuonna 1958 isäntä kuoli, ja ainoa tytär Eva (1936–2012) oli opiskelemassa yliopistossa, joten karjatilan jatkajaa ei ollut näköpiirissä. Tällöin karja myytiin, ja maat vuokrattiin naapurille viideksi vuodeksi.

Vuonna 1962 tapahtui sukupolvenvaihdos, kun vävyksi tullut maisteri Risto Salminen (1934–) ryhtyi isännöimään tilaa. Tuotantosuunta muutettiin viljatilaksi. Sekä isännällä että emännällä oli vakituinen työpaikka opettajina tilan ulkopuolella. Mielenkiintoinen piirre on, että 1960- ja 1970-luvuilla Heikbergissä asui useita isäntäväen sukulaisia viimeisiä vanhuusvuosiaan autellen voimiensa mukaan talon askareissa.

Suomen liityttyä EU:hun v. 1995 maatilojen tilanne muuttui totaalisesti. Heikbergkin oli 45 peltohehtaarin viljatilana auttamattomasti liian pieni taloudellisesti kannattavaksi maatilaksi. Enemmänkin maatalous oli isäntäväelle harrastus ja perinteen ylläpitoa.

Seuraava sukupolven vaihdos tapahtui v. 2010, jolloin DI Janne Salminen (1961–) ryhtyi isännöimään Heikbergiä. Hänellä on oma teollisuusautomaatioita suunnitteleva firma, jonka puitteissa työt ovat ympäri maapalloa. Hädin tuskin isäntä ehtii olla kotona kylvöaikaan ja syksyllä puintiaikaan. Maatalous on muuttunut entistä enemmän isännän harrastukseksi.