Kosken eli Eriksbergin kartano sijaitsee nykyisin Salon kaupunkiin kuuluvan Muurlan pitäjän pohjoisosassa tie nro 110:n ja Ylisjärveen laskevan Ruotsalanjoen välissä. Joessa oleva koski on antanut nimensä sekä kartanolle että sitä ympäröivälle kylälle. Lähiseudulla sijaitsee kaksi muuta samannimistä kartanoa, mikä saattaa olla syynä, että 1800-luvulla kartanoa alettiin kutsua silloisen omistajansa mukaan Eriksbergiksi. Nykyään molemmat nimet kulkevat rinnakkain.

Kartano sai alkunsa 1680-luvulla Hans Munckille (n. 1588–1635) vuonna 1609 läänitetystä ja toisesta vuonna 1615 lahjoitetusta tilasta. Tila oli ensin kruunun virkatalo ja sen jälkeen säteriratsutila, joka vuonna 1798 ostettiin perinnöksi majuri Erik Johan von Willebrandin (1761–1838) ollessa omistajana vuoteen 1837. Häntä seurasivat tytär Wendla (1811–1842) ja vävy valtioneuvos Evert Julius Bonsdorff (1810–1898) vuosina 1838–1898, näiden tytär Rosina Bonsdorff (1840–1926) vuosina 1899–1901 sekä toisen tyttären Vendlan (1839–1921) poika varatuomari Axel Edvard Wasastjerna (1866–1917) vuoteen 1917. Hänen kuoltuaan leski Agda (s. Donner, 1869–1944) ja ainoa lapsensa, professori Jarl Axel Wasastjerna (1896–1972) hoitivat kartanoa. Agda kuoli v. 1944, ja Jarl Wasastjerna omisti tilan kuolemaansa asti, minkä jälkeen se myytiin suvun ulkopuolisille.

Evert Julius Bonsdorff

Valtioneuvos Evert Julius Bonsdorff syntyi Turussa 1810, tuli ylioppilaaksi 1826, filosofian kandidaatiksi 1832, lääketieteen kandidaatiksi 1834 ja lisensiaatiksi 1836 sekä väitteli lääketieteen tohtoriksi 1840. Hän oli naimisissa Wendla Ottiliana von Willebrandin (1811–1842) kanssa, ja heille syntyi kolme lasta. Eriksbergin kartano siirtyi heidän omistukseensa Eric Johan von Willebrandin kuoltua v. 1838.

Bonsdorff opiskeli sekä Suomessa että ulkomailla. Hänestä tuli v. 1837 anatomian prosektori (professorin avustaja anatomiasalissa) ja v. 1846 hänet nimitettiin anatomian ja fysiologian professoriksi Helsingin yliopistoon. Siellä hän loi vertailevan anatomian tutkimukseen kansainvälisen tason koulukunnan ja perusti yliopistolle huomattavan anatomisen kokoelman. Hän alkoi v. 1839 koota laajaa luonnontieteellistä kokoelmaa Turun palossa menetetyn entisen kokoelman korvaamiseksi. Hän hankki mm. hienon kokoelman Suomen lintuja, niiden munia, kaksisiipisiä hyönteisiä sekä ihmisten ja eläinten luita. Bonsdorffia pidetään yhtenä Suomen 1800-luvun merkittävimmistä lääkäreistä, jonka ansiosta mm. oikeuslääketieteessä luovuttiin mielivaltaisesta kuolemaan johtavien ruumiinvammojen luokituksesta ja siirryttiin luonnollisempaan käsitykseen oikeuslääketieteen suhteesta lainsäädäntöön.

Bonsdorff oli virassaan vuoteen 1871 asti, jonka jälkeen hän asettui pysyvästi Muurlaan perehtyen maanviljelykseen niin, että julkaisi myös useita sitä koskevia kirjoituksia. Tieteen perustalle nojautuva maanviljelys kiinnosti häntä. Valtioneuvos Bonsdorff kuoli v. 1898, ja hänet on haudattu Muurlan kirkkomaahan. Tytär Rosina (1840–1926) emännöi kotikartanoa pari vuotta, jonka jälkeen se siirtyi tämän sisarenpojalle.

Julius von Wright Kuopiosta Muurlaan

Eriksbergin omistajan ollessa virkatehtävissään Helsingissä tilan hoidosta vastasi erilaisilla nimikkeillä toimiva tilanhoitaja. Hän saattoi olla inspehtori, vouti taikka renkivouti. Vuosien 1850–1856 rippikirjasta osuu silmiin tilanhoitaja (förvaltare) Julius von Wrightin (1820–1885) nimi. Kuopiossa vuonna 1820 syntynyt mies oli muuttanut kirjansa synnyinpaikkakunnaltaan Muurlaan vuoden 1850 joulukuussa. Muuttaneiden luettelossa hänen tittelinsä oli ”Herr” (herra). Sukunimi herättää tietenkin kiinnostuksen Juliuksen syntyperästä. Hänen vanhempansa olivat Kuopion Haminalahden hovin omistajat majuri Henrik Magnus von Wright (1771–1850) ja Maria Elisabet Tuderus (1784–1846). Isä Henrik oli Alavudella haavoittunut Suomen sodan veteraani, joka invalidisoitui, mutta pystyi edelleen ampumaan ja opettamaan pojilleenkin metsästämistä. Perheeseen syntyi 15 lasta, joista yhdeksän eli aikuisikään asti. Juliuksen isoveljet Magnus (1805–1868) ja Wilhelm (1810–1887) sekä pikkuveli Ferdinand (1822–1906) tulivat tunnetuksi lintuaiheisista maalauksistaan. Paitsi taiteilijoita he olivat myös tieteentekijöitä ilman varsinaista luonnontieteiden akateemista koulutusta. Poikien metsästysharrastus oli luonnontuntemuksen taustalla. Saalistetut linnut dokumentoitiin piirtämällä ja maalaamalla. Lintujen lisäksi mukaan tulivat muut eläimet, kasvit ja maisemat. Veljekset opettelivat myös täyttämään lintuja jo lapsena.

Magnus von Wright

Vanhin veli Magnus lähti v. 1826 opiskelemaan taidetta Tukholmaan, josta hän siirtyi Kuopion kautta Helsinkiin v. 1831 saatuaan toimen kartanpiirtäjänä maanmittauskonttorissa. Lisätuloja hankkiakseen hän tekstasi sukutauluja ja piirsi vaakunoita Ritarihuoneella sekä toimi kuvaamataidon opettajana useissa kouluissa. Hän julkaisi v. 1838 kuvaamataidon oppikirjan.

Vuonna 1845 Magnus nimitettiin Helsingin yliopiston eläinmuseon ensimmäiseksi konservaattoriksi. Hän julkaisi v. 1848 artikkelin Helsingin seudun linnustosta, alansa ensimmäisen Suomessa. Magnus von Wrightin avulla professori Evert Julius Bonsdorff sai runsaasti lintuja luonnontieteelliseen kokoelmaansa. Magnuksen täyttämiä lintuja voi edelleen ihailla Luonnontieteellisessä museossa Helsingissä. Yksi näistä on merikotka, jonka Bonsdorff toimitti sinne Uskelasta (mahdollisesti Muurlasta) v. 1848.

Magnus piirsi myös opetus- ja tutkimuskäyttöä varten kuvia ihmisten sairausoireista ja epämuodostumista. Bonsdorffin tieteelliset artikkelit saivat kuvituksikseen Magnuksen piirtämät tarkat kuvat hermojen ja verisuonten sijainnista nisäkkäiden, lintujen ja kalojen elimistöissä. Vastapainona hän maalasi maisematauluja ja kasveja, mm. upeita maalauksia ruukkukasveista. Hän osallistui usealla piirustuksella merkkiteokseen ”Finland framställdt i teckningar” (julkaistu 1845–1852), jossa on myös hänen piirroksensa Perttelin Juvankosken paperitehtaasta. Akvarellit vaihtuivat öljymaalauksiin 1840-luvun lopulla silmiä rasittavan lintujen maalaamisen tilalle. V. 1857 hän opiskeli maalaustekniikkaa Düsseldorfissa, minkä jälkeen hän maalasi parhaat maisemamaalauksensa. Kansanpukujen dokumentointia varten hän teki kuvitusmatkan Karjalankannaksen kuntiin. Avioliitosta Christina Sofia Sallménin (1813–1874) kanssa syntyi yhdeksän lasta.

Magnus von Wright ja Muurla

E. J. Bonsforffin kautta Magnukselle löytyi side Muurlaan. Hän piti säännöllisesti päiväkirjaa ja oli merkinnyt lähteneensä toukokuun alussa 1844 matkaan yhdessä Bonsdorffin, neiti Aminoffin ja laamanni Sallménin kanssa. He lähtivät Helsingistä puoli viiden aikaan aamulla, yöpyivät Finnsin kestikievarissa Espoossa, minkä jälkeen reitit erosivat. Magnus lähti Sallménin kanssa Turun suuntaan ”isoa tietä pitkin” (Suuri Rantatie), kun taas Bonsdorff neiteineen lähti samaan suuntaan ”keskimmäistä tietä” myöten (Ylinen Uudenmaantie eli ns. Järvistentie). Matka oli pitkä ja tie mutkainen, joten miehet saapuivat Enoch Wilhelm Sallménin (1796–1868) omistamaan Pullolan kartanoon (nykyisin Vähä-Pullola) Muurlaan vasta kello kolmen maissa seuraavana yönä. Sallmén oli Magnuksen Sofi-vaimon isän pikkuserkku.

Parin päivän päästä Magnus jatkoi matkaa yhdeksän kilometriä Muurlan kirkonkylän läpi Eriksbergin kartanoon, jossa viipyi kolme päivää. Hän näki Muurlassa kevään ensimmäiset haara- ja räystäspääskyt, kottaraisenpoikaset ja sinisorsan. Matkan aikana hän vuokrasi perheelleen asunnon kesäksi läheisestä Järvin kylästä, ”vain 800 kyynärän päästä” Eriksbergistä (vajaat 500 metriä).

Järvin kylämäessä sijaitsevat Mannin, Mölkkärin ja Tapanin talot, joista Manni toimi kestikievarina. Joko sen tai naapuritalojen huoneisiin Sofi ja Magnus saapuivat neljän lapsensa kanssa 6. kesäkuuta 1844 ja viipyivät syyskuun loppupuolelle saakka. Magnus mainitsee heinäkuun lopulla juoneensa teetä kestikievarin puutarhassa tuttavansa kanssa. Matka Helsingistä Muurlaan kesti 31 tuntia sisältäen yöpymisen Torholan kestikievarissa (Vihdin Nummelassa).

Päiväkirjassaan Magnus luettelee kaikki linnut, joita hän kesän aikana havaitsi, ja mainitsee, mitä kohdetta hän milloinkin oli piirtänyt. Toukokuussa lueteltuja ovat sinisorsa, haapana, tavi, tiltaltti, punarinta, viherpeippo, keltavästäräkki, metsäkirvinen, käenpiika, teeri, pajulintu ja haarapääsky. Kesäkuussa hänen tielleen osuivat käki, kuovi, kottarainen, sinisorsa, hanhi ja tavi. Jollain kalliolla hän oli mielellään työskennellyt ja välillä ampunut lintuja (närhi, tavi), joista ainakin osaa käytti malleinaan. Yhtä talonisännän pyydystämää sinisorsan poikasta hän koetti pitää hengissä ja piirtää sitä eri asennoissa. Sorsa kuitenkin kuoli, mutta siitä huolimatta Magnus käytti sitä mallinaan useita päiviä, kunnes kuollut lintu alkoi haistaliikaa. Kovasti häntä harmitti, kun oli nähnyt viisi kappaletta Suomessa harvinaisia pähkinähakkeja, eikä hänellä sattunut olemaan asetta mukana. Linnut olivat niin lähellä, että niitä olisi voinut ampua käsiaseella.

Magnus mainitsee piirtäneensä Kosken kartanon järven suunnasta sekä Kosken myllyn padon ja rännin. Jälkipolville on säilynyt piirros pienestä hirsimökistä. Magnus oli ilmeisesti kiivennyt Linnamäelle tallentaessaan näkymän ”hyvin korkealta mäeltä”. Kuvaan tuli etualalle kallioita ja puita, joiden välistä näkyy tasamaata kylineen ja peltoineen. Samalla matkalla hän löysi 30 kypsää ahomansikkaa, joista tuntui nauttivan, samoin myöhemmin mustikoista ja vadelmista.

Heinäkuussa hän löysi kaurapellosta munia, joiden arveli olevan viklon munia, mutta niistä piirrettyjen kuvien perusteella kuuluivat töyhtöhyypälle. Piirroksiin päätyivät myös kuusi, mänty, hevoskastanja, raita, tuomi, leppä, kurjenkello, kanerva ja puolukka sekä vesikasvit isolumme, isoulpukka, järviruoko ja keltakurjenmiekka. Yksi perhonenkin sattui reitille: isoapollo.

Magnus vieraili säännöllisesti naapurissa Eriksbergissä, yksin tai perheen kanssa, ja sieltä tehtiin vastavierailuja. Myös (Vähä-)Pullolassa käytiin. Kerrankin alkoi kesken vierailun sataa niin kovin, että heidän oli jäätävä yöksi Pullolaan. Paikallisia ihmisiä ei juuri mainittu, ei edes muiden lähikartanoiden väkeä, paitsi juhannuksena, jolloin tiellä kulki juopuneita ja meluavia talonpoikia. Hän mainitsee Edelfeldtin poikenneen kylässä matkalla Helsinkiin. Tämän on täytynyt olla arkkitehti Carl Albert Edelfelt, taidemaalari Albertin isä. Jo mainitulla Juvankosken paperitehtaalla Perttelissä Magnus kävi piirtämässä ampuen samalla matkalla räkättirastaan. Perheellä oli käytössä soutuvene, jolla he pääsivät soutelemaan Ylisjärvelle. Käsistään kätevänä Magnus veisti kesän aikana molemmille vanhemmille tytöilleen savolaismallisen ¾ kyynärän kokoisen työreen.

Elokuun lopulla Magnus lähti käymään synnyinkodissaan Kuopiossa muun perheen ilmeisesti jäädessä Muurlaan. Hän palasi syyskuun puolivälissä ja kirjoitti heti tuloaamuna ampuneensa koiraspyyn ja seuraavana aamuna kaksi sinisorsaa yhdellä laukauksella. Hän ei tehnyt päiväkirjamerkintöjä kahteen viikkoon syys-lokakuun vaihteessa, jolloin perhe palasi Helsinkiin. Ensimmäisissä merkinnöissä sen jälkeen hän kertoo täyttäneensä toisen ammutuista sinisorsista. Sitä ennen linnun nokka, pää ja kaula oli tallennettu paperille.

Wilhelm von Wright

Teknisesti lahjakkain piirtäjäveli oli Wilhelm, joka Magnus-veljensä kutsusta muutti Tukholmaan v. 1828 ja auttoi tätä Ruotsin lintukuvaston ”Svenska foglar” valmistamisessa. Hän kuvitti muun muassa kolmen vuoden ajan metsästäjäliiton lehteä. Kuvitustöistä hän ei aluksi saanut riittävää toimeentuloa, vaan työskenteli lisäksi kirjurina Tukholman tullikamarissa. Wilhelm sai Ruotsin kansalaisuuden v. 1834, ja seuraavana vuonna hänet valittiin Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian tieteelliseksi kuvittajaksi. Vuonna 1838 hän sai kamarijunkkarin arvon, ja hänet kutsuttiin myöhemmin Ruotsin taideakatemian jäseneksi. V. 1832 Wilhelm teki tutkimusmatkan Jäämerelle saakka tehden havaintoja lintujen levinneisyydestä. Hän teki myös selvityksen Bohuslänin saariston linnustosta ja toimi ko. maakunnan kalastuksentarkastajana. Merkittävä työ oli 60 väritaulua sisältävä sarja Skandinavian kaloista. Halvaantuminen v. 1856 ja sitä seurannut hermosärky tekivät Wilhelmin kuitenkin lähes työkyvyttömäksi ja varattomaksi. Avioliitto Maria Margareta Bildtin (1816–1884) kanssa oli lapseton.

Ferdinand von Wright

Nuorin veli Ferdinand von Wright oli yksi ensimmäisistä suomalaistaiteilijoista, joka ansaitsi elantonsa maalaustaiteella ilman muuta ammattia. Hänen taiteellinen lahjakkuutensa oli ilmennyt jo pikkupoikana. Isoveljien myötä linnut ja luonto olivat hänenkin kiinnostuksen kohteensa. Ferdinand lähti 15-vuotiaana Wilhelmin perässä Ruotsiin auttaen veljeään kuvitustöissä ja tehden omiakin kuvituksiaan. Myöhemmin hän oli jonkin aikaa veljensä viransijaisena Ruotsin tiedeakatemian kuvittajana, minkä jälkeen hän suoritti lisäopintoja Turussa. Magnus-veljen kanssa hän teki lintu- ja kasvitieteellisen matkan Pohjanmaalle ja Aavasaksalle v. 1856.

Ferdinand opiskeli maalaamista v. 1858 Saksassa, josta siirtyi vuodeksi sairaan veljensä luo Ruotsiin. Lyhyen Helsingin jakson jälkeen hän palasi Kuopioon ja jäi asumaan kotikartanonsa pihapiiriin rakentamaansa huvilaan, jossa maalasi maisemia ja lintuaiheita. Tunnetuin työ lienee ”Taistelevat metsot” vuodelta 1886. Ferdinand oli naimaton. Hänkin sairasteli viimeiset elinvuotensa, mutta pystyi silti maalaamaan. Hän kirjoitti myös lintuhavainnoistaan eri lehtiin.

Julius von Wright

Veljessarjan paras ampuja oli Julius (1820-1895). Hänen erinomaisesta ampumataidostaan on säilynyt monia tarinoita. Maalausten malleiksi haluttiin tuoreita, vasta-ammuttuja lintuja. Julius pystyi ampumaan linnulta pään pois niin, ettei vahingoittanut vartaloa. Jo 18-vuotiaana hän kulki Suomen ja Venäjän rajanselvityskomission mukana konservaattorina ja riistan hankkijana. Vuonna 1840 hän liittyi suomalaiseen merijalkaväkeen (1. finska sjöekipaget), josta erosi vajaan kahden vuoden kuluttua palellutettuaan jalkansa. 1840-luvulla hän oleili eri paikkakunnilla, mm. veljensä Magnuksen luona, seurusteli naisväen kanssa ja kihlautuikin kuitenkaan päätymättä avioliittoon.

Samalla vuosikymmenellä Julius von Wright laati luettelon Savon linnuista. Hän on päivännyt veljelleen Magnukselle lähettämänsä lintuluettelon 7.12.1948. Listalla on 151 lintua, jotka on nimetty niiden latinalaisilla nimillä. Jokaisesta kerrotaan, milloin se saapuu muuttomatkaltaan ja milloin lähtee vai onko se paikkalintu. Luettelo syntyi siis samana vuonna kuin Magnuksen vastaava työ Helsingin seudulta. Vuonna 1857 Julius julkaisi Kuopion seudun linnustosta kirjan, joka pohjautui aiempaan luetteloon, mutta jossa myös kuvasi omilla havainnoillaan, missä ja milloin eri lajit esiintyivät ja pesivät.

Näiden luetteloiden teon välissä Julius siis asui Muurlassa. Muuttaneiden luettelossa hänen nimensä on vuoden 1850 joulukuussa, mutta hän muutti Eriksbergiin jo edellisenä keväänä. Magnus-veljen päiväkirjojen mukaan Julius tuli Kuopiosta Helsinkiin huhtikuussa tuoden mukanaan kolme Ferdinandin maalaamaa taulua. Seuraavan parin viikon aikana he vierailivat useasti E. J. Bonsdorffin luona ja kävivät yhdessä myös lintujahdissa Magnuksen täyttäessä jälkeenpäin ammutut linnut.

Toukokuun alussa Bonsdorff matkusti Muurlaan, ja Julius seurasi viikon kuluttua yhdessä rouva Augusta Rehbinderin (1818–1867, s. von Baranoff, Otto Rehbinderin, 1797–1873, toinen vaimo) ja muun seurueen kanssa. Juliuksen työtehtävistä Eriksbergissä ei ole tietoa, mutta ainakin metsästysharrastus jatkui. Magnus on kirjannut Juliuksen lähettäneen hänelle täytettäväksi mäyränpoikasen, lehtokertun, tundrahanhen, pajusirkun ja hanhia. Samoin on kirjattu Juliuksen tekemiä lintujen kevätmuuttohavaintoja, mm. kiuru ja kurkia maaliskuussa 1854.

Kaikki sisarukset olivat säännöllisessä kirjeenvaihdossa, ja Julius kävi välillä Helsingissä ja Kuopiossa. Magnuksen ja Ferdinandin piti matkustaa vierailulle Juliuksen luo Muurlaan marraskuun alussa 1852. He joutuivat kuitenkin kääntymään takaisin jo kolmannen virstantolpan kohdalla, koska maantiellä oli kuiva lumi sekoittunut hiekan kanssa niin, että reki karahti kiinni joka askeleella. Miehiä harmitti, koska olisi ollut muutoin hieno sää matkan tekoon.

Jouluna tuli kuitenkin iloinen yllätys, kun Julius saapui 22. päivä päivällisaikaan Uskelasta ja toinen veli Fredrik (1811–1854) vähän ennen puolta yötä Venäjältä. Neljä veljestä sai yhdessä viettää joulun ja uudenvuoden. Julius lähti paluumatkalle 5. tammikuuta hevoskärryillä (chaise) ja Fredrik perässä 14. tammikuuta rekikyydillä Muurlan kautta Turkuun. Magnus ja Ferdinand tekivät uuden yrityksen vasta keväällä 1853. He yöpyivät Nummelan kestikievarissa ja saapuivat Eriksbergiin 16. huhtikuuta, jolloin oli vielä täysi talvi, vain joissain jokipaikoissa pieniä aukkoja. Matkalla he näkivät useita mustavariksia ja pulmusia. Seuraavana päivänä vierailtiin Sallménin luona Pullolassa. Miehet toivat sisälle Juliuksen asuntoon kesyjä villihanhia. Ferdinand maalasi lintujen nokkia ja otti niistä erilaisia mittoja. Molemmat maalasivat mallinaan ovenpielen ja seinän väliin työnnetyt sulkakynät. Magnus mainitsee myös, että huoneen seinät olivat kankaan peittämät. Paluumatkalle miehet lähtivät 20. huhtikuuta. Magnus kävi Muurlassa uudelleen saman vuoden syyskuussa.

Vuoteen 1854 liittyy merkittävä tapahtuma. Krimin sotaa eli itämaista sotaa käytiin 1853–1856. Osana sitä oli Itämerellä Oolannin sota, jolloin myös Helsingin edustalla olevaa Viaporin linnoitusta eli Suomenlinnaa pommitettiin. Sodan uhatessa professori E. J. Bonsdorff huolestui keräämänsä luonnontieteellisen kokoelman kohtalosta. Magnus von Wright alkoi kahden puusepän apupojan kanssa pakata kokoelmia suuriin arkkuihin Anatomisessa museossa. Hjelt (Otto?) avusti useiden lääketieteen opiskelijoiden kanssa pakkaamaan lintujen luurankoja. Täytetyt linnut kiinnitettiin ruuvaamalla ne laatikoiden pohjiin ja tukemalla ne sivuilta laatikoiden läpi kulkevilla poikkipuilla. Yli 600 lintua pakattiin kahdeksaan isoon laatikkoon. Työtä tehtiin viikon ajan joka päivä. Magnus pakkasi myös oman 58 lintua käsittävän kotikokoelmansa, joka koostui hänen ja Ferdinandin taulujen malleina käyttämistä linnuista tai siihen tarkoitukseen suunnitelluista.

Magnuksen mukaan linnut vietiin Hämeenkylän kartanoon (Helsingin pitäjään, nyk. Vantaalle). Kotipitäjäni Muurla -kirjan mukaan Bonsdorffin kokoelmat kuljetettiin Helsingistä Muurlaan Eriksbergin kartanon takamaille Haimanmännistön heinäsuojaan (linnuntietä n. 6 km kartanosta kaakkoon), jossa ne saivat olla tallessa toistakymmentä vuotta. Ehkä täytetyt linnut vietiin Hämeenkylään ja muu kokoelma Muurlaan. Voisi kuvitella Julius von Wrightin olleen esineistöä vastassa ja valvomassa niiden sijoittamista. Matka Helsingistä Muurlaan oli tuolloin hyvin vaivalloinen mutkaisia ja mäkisiä maanteitä pitkin.

Muurlan seuraavaan rippikirjaan vuosilta 1857–1862 Julius von Wrightiä ei ollut enää merkitty Kosken kartanon kohdalle vaan seurakunnan ulkopuolella asuvien joukkoon. Vuoden 1862 alussa förvalttari von Wrightin oli kirjattu muuttaneen Pieksämäelle. Magnus merkitsi Juliuksen käyneen Helsingissä maaliskuussa v. 1855 työneuvottelussa paroni Kothenin (Gustaf von Kothen?) kanssa. On tiedossa, että hän oli vuodesta 1855 vuoteen 1859 yliasemestarina Suomen asevoimissa, joten Eriksbergin förvalttarin ura kesti viisi vuotta. Vuonna 1860 Julius toimi lääninkanslistina Kuopion lääninhallituksessa. Heinäkuussa 1862 hänet vihittiin Pieksämäellä avioliittoon Paulina Vilhelmina Lindebergin (1836–1872) kanssa, joten siinä vaiheessa oli syytäkin siirtää kirjat virallisesti pois Muurlasta.

Pieksämäelle hänen kirjansa eivät kuitenkaan siirtyneet, vaan muuttomerkintä löytyy Leppävirralta, josta Julius oli Magnus-veljensä avulla saanut työpaikan Konnuksen ja Taipaleen (nyk. Varkaudessa) kanavien kanavankaitsijana (uppsyningsman) ja kasöörinä. Taipaleen kanava oli rakennettu v. 1835–1840, mutta se kävi ahtaaksi Saimaan kanavan valmistuttua 1856. Uuden kanavan rakentaminen alkoi v. 1867 suurten nälkävuosien aikaan. Tieto työmahdollisuuksista kanavalla ja viljana maksettavasta palkasta levisi laajalle, ja väkeä tulikin Pohjanmaata myöten. Tammikuussa 1868 töissä oli 600 miestä, joista monilla oli perhe mukana. Alkeelliset asuin- ja työolosuhteet johtivat lavantautiepidemiaan, jonka seurauksena huhti-toukokuussa 1868 jouduttiin hautaamaan 281 henkeä. Uusi kanava avattiin syksyllä 1871.

Olosuhteet eivät olleet otolliset Juliuksenkaan uralle. Perheeseen syntyi viisi lasta, mutta nuorimman heistä ollessa vasta vuoden ikäinen Juliuksen vaimo Paulina kuoli v. 1872. Epäonni jatkui: vuoden kuluttua vaimonsa kuolemasta Julius jäi kiinni laivoilta perittyjen sulutusmaksujen kavaltamisesta. Omat ja valtion rahat menivät sekaisin huolimattoman kirjanpidon seurauksena. Hän menetti virkansa vuonna 1874. Koska hänellä ei ollut varaa maksaa kavaltamiaan rahoja, hän kärsi kolmen vuoden vankeustuomion Kuopion lääninvankilassa. Lapset joutuivat vanhempiensa sisarusten kasvatettaviksi. Loppuelämänsä Julius elätti itsensä kauniin ja selkeän käsialansa ansiosta puhtaaksikirjoitustöillä. Käsistään kätevän miehen tekemiä huonekaluja on edelleen suvun hallussa. Julius kuoli v. 1884 Kuopiossa ja on haudattu Kuopion vanhalle hautausmaalle. Hänen lapsensa menestyivät isäänsä paremmin. Heistä tuli kauppaneuvos, everstiluutnantti ja maanmittareita sekä seuraavissa sukupolvissa mm. tehtailijoita ja eri alojen professoreita.

Jarl Axel Wasastjerna

Professori ja vuorineuvos Jarl Axel Wasastjerna (1896–1972) oli Suomen johtava fyysikko maailmansotien välisenä aikana ja melko täsmälleen samanaikainen kuin kaksi Suomen tieteen historian suurta nimeä, biokemisti ja Nobel-palkittu A. I. Virtanen (1895–1873 ) ja matemaatikko Rolf Nevanlinna (1895–1980). Wasastjerna syntyi Helsingissä, jossa hän myös asui koko ikänsä, mutta Eriksberg oli toinen asuinpaikka. Vanhemmat olivat asianajaja Axel Edvard Wasastjerna ja Agda Matilda Donner . Jarl oli pariskunnan ainoa lapsi. Vanhemmat ostivat v. 1902 isän suvulta Eriksbergin, jonka pinta pinta-ala tuolloin oli runsaat 600 hehtaaria. Perhe muutti sinne hankinnan yhteydessä (kirkonkirjojen mukaan), mutta palasi takaisin Helsinkiin v. 1906. Tilan aika Wasastjernan suvun omistuksessa osuu suunnilleen samaan aikaan Jarl Wasastjernan eliniän kanssa. Siellä hän yleensä asui kesäisin ja juhlapyhinä. Sen tärkeydestä kertoo myös se, että hänen vanhin lapsensa ja äitinsä Agda kuolivat Muurlassa.

Perhe, jossa Jarl Wasastjerna kasvoi, oli erityisen ansiokas ja varakas Suomen olosuhteissa. Axel Wasastjernan isoisästä, Evert Julius Bonsdorffista kerrottiin edellä. Axelin veli Ivar Ossian 18681868–1941) toimi Pohjoismaiden Yhdyspankin toimitusjohtajana 1919–1935, ja heidän isänsä serkku, Gustaf August Wasastjerna (1823 1823–1905), oli ollut mukana perustamassa Tammerfors Linne- och Jernmanufaktur Ab:tä, josta myöhemmin tuli Suomen metallialan suurimpia yrityksiä, Oy Tampella Ab.

Donnerien suku menestyi aiemmin kaupan ja merenkulun alalla. Otto Donner (1835–1909) loi uusia polkuja akateemisen ja poliittisen toimintansa kautta. Hän oli sannskriitin ja vertailevan kielitieteen professori Helsingin yliopistossa ja toimi myös senaattorina. Kahdesta avioliitosta hänellä oli yhteensä viisi poikaa ja kaksi tytärtä, jotka elivät täysi-ikäisiksi. Yksi tytär oli Jarl Wasastjernan äiti Agda, joka oli kiinnostunut hyväntekeväisyydestä ja kulttuurista. Pojista taas Karl (Kai) Donner (1888–1935) oli menestynyt kielitieteilijä, poliittinen aktivisti ja myös professorien Kai Oton (1922–1995, eläintiede) ja Joakimin (1926–, geologia) sekä kirjailija ja kulttuuri kulttuuripersoona Jörn Donnerin (1933–2020) isä.

Jarl Wasastjernan kannalta tärkein sukulainen oli Otto Donnerin toinen poika, siis Wasastjernan setä, teollisuusmies Ossian Donner (1866 1866–1957), joka oli aloittanut tehdastoiminnan tekstiilialalla v. 1891 Hänen Hyvinkäälle perustamansa tehtaat kehittyivät myöhemmin Oy Yhdistyneet Villatehtaat – De Förenade Yllefabrikerna Ab:ksi, joka oli aikanaan yksi maan suurimmista teollisuusyrityksistä. Nykyään Yhdistyneet Villatehtaat on lopettanut toimintansa, mutta sen vanhat tehdasrakennukset ovat edelleen merkittävä osa Hyvinkään keskusta-aluetta.

Jarl Wasastjerna valmistui ylioppilaaksi v. 1914, ensimmäisen maailmansodan syttymisvuonna, mutta vuoteen 1917 asti Suomessa oli suhteellisen rauhallista, ja Wasastjerna luki yliopistossa fysiikkaa ja kemiaa. Hän valmistui v. 1918. Wasastjernan sisällissodan kokemuksista ei ole tietoa, mutta ilmeisesti hän pääsi vähällä. Isä Axel Wasastjerna kuitenkin kuoli infektioon v. 1917. Vuosi 1918 oli Wasastjernalle kaikin puolin monivaiheinen, koska hän meni naimisiin samanikäisen Sigrid Suzanne Lindbergin (1896–1963) kanssa. Suzanne Lindberg oli Jarl Johan Lindbergin (1921–2008), myöhemmin Helsingin yliopiston kemian professorin sisarpuoli. Nuorelle parille syntyi tytär Helene Louise vuonna 1920 ja poika Frederick (1924-1981). Helene kuoli Eriksbergissä tuberkuloosiin v. 1940. Wasastjernan avioliitto ei kestänyt kauan, ja pari erosi v. 1925. Lapset jäivät äidin luo. Jarl avioitui uudelleen v. 1926 Signe Maria (Maja) Hydénin (1901 1901–1975) kanssa. Hän oli eronnut jääkäriupseeri Viktor A. Sundmanista (1895 1895–1960), joka myöhemmin eteni kenraaliksi. Avioeron kynnys oli tuolloin korkea, mutta eri lähteissä on pieniä vihjauksia siitä, että Wasastjerna ei noudattanut konservatiivisia ihanteita yksityiselämässään. Toinen avioliitto kesti kuitenkin elämän loppuun saakka, ja parille syntyivät tyttäret Birgit (1927–2001), Greta (1932–) ja Ulla Catharina (1945-).

Kaiken äsken mainitun ohella, 1920-luvun alussa Wasastjerna oli hämmästyttävän energinen luodessaan tiedemiehen uraa fysiikassa. Hän teki useita ulkomaan matkoja Euroopan johtaviin yliopistoihin ja toi fysiikan uusia ajatuksia Suomeen. Wasastjernasta tuli v. 1926 vain 29-vuotiaana fysiikan professori. 1930-luvun aikana Wasastjernan julkinen asema ja maine nousivat tasaisesti, mikä näkyy lehdistön artikkeleissa sekä useissa 1930–40-luvuilla saaduissa kunnianosoituksissa ja luottamustehtävissä.

Eriksbergin tilan käytännön hoidosta vastasivat tuolloin tilanhoitajat. Maatalouden koneistaminen alkoi Axel Wasastjernan aikana ennen maailmansotaa. Kartanossa viljeltiin perinteisesti tavanomaisia viljalajikkeita, mutta Salon sokeritehtaan aloituksen jälkeen v. 1918 sokerijuurikkaasta tuli tärkeä viljelyskasvi. Talossa asui vuonna 1920 henkikirjoituksen mukaan työnjohtaja, 2 renkiä, 5 piikaa, 10 muonamiestä perheineen, 4 torpparia perheineen sekä yksi muu työmies. Vuonna 1939 kartanossa oli traktori, kuorma-auto ja henkilöauto.

Sodan aikana, vuosina 1940–1943, Wasastjerna oli Suomen suurlähettiläs Ruotsissa. Vuonna 1946 hän teki hyvin poikkeuksellisen siirron eroamalla professorin virastaan ja jättämällä kokonaan akateemisen elämän taakseen hieman yli 50-vuotiaana. Hän ryhtyi hoitamaan useita hallitustehtäviä suuremmissa yrityksissä sekä merkittävissä elinkeinoelämään liittyvissä yhdistyksissä. Wasastjernalla oli jo sukutaustastaan johtuen tehtävän hoitoa varten valmiiksi toimivat henkilösuhteet. Aluksi tärkein tehtä tehtävä oli kokopäivätyö Yhdistyneen Villatehtaiden toimitusjohtajana, jossa hän toimi vuosina 1948–1954. Wasastjerna nimitettiin vuorineuvokseksi v. 1957.

Virasta eroamiseen oli varmasti muitakin syitä, mutta aikalaisten mukaan uhka menettää Eriksbergin kartanon maat v. 1945 voimaan tulleen maanhankintalain johdosta saattoi myös olla yksi tekijä. Siirtymällä itse nimelliseksi maanviljelijäksi hän selvisi sillä, että luovutti siirtolaisille muutaman pienen tilan, lähinnä muonamiehen torppia, ja myi suoralla kaupalla Pajarin ulkotilan Kanneljärveltä tulleelle perheelle. Tilan kokonaispinta-ala pieneni noin 270 hehtaariin. Tilan hoidosta vastasi edelleen työnjohtaja, kunnes Jarl Wasastjernan Birgit-tytär ja miehensä Gunnar Weckström ottivat sen hoitoonsa 1950-luvun alussa. Jarl Wasastjernan kuoltua Eriksberg myytiin v. 1973. Saman sukuketjun omistajuus katkesi 175 vuoden jälkeen.