Suomen maaseudulla elettiin 1800-luvun lopulle asti pitkälti luontoistaloudessa. Kotopeltojen, -metsien ja -navetan tuottaessa lähes kaiken tarvittavan rahaa ei juuri käytetty eikä kauppojakaan ollut. Olipa pitkälle menevää omavaraisuutta vanhastaan pidetty suorastaan kunnia-asiana. Niinpä arvokkainta, mitä vanhemmat tuohon aikaan saattoivat lapsilleen opettaa, olivat työteliäisyys ja taito valmistaa monenmoista omin käsin.

Kruunu ei kuitenkaan suhtautunut kädentaitoihin maaseudulla kovin suopeasti. Ajan talouspolitiikka, merkantilismi, edellytti kaupan ja käsityön keskittämistä kaupunkeihin paitsi valvontasyistä myös haitallisena pidetyn kilpailun ehkäisemiseksi. Tämän vuoksi käsityön harjoittaminen maaseudulla kiellettiin vuonna 1621. Koska valvonta ei kuitenkaan ollut aukotonta, säädöksiä uhmasi lukuisa joukko räätäleitä, suutareita, seppiä ja nahkureita. Rahvas kun turvautui ennemmin paikallisten ammattilaisten palveluihin kuin lähti vaivalloiselle ja kalliille matkalle kaupunkiporvareiden pakeille.

Pitäjänkäsityölaislaitos perustettiin

Vuonna 1680 annetulla asetuksella luotiin pitäjänkäsityöläislaitos. Kussakin pitäjässä sallittiin työskennellä yhden suutarin ja räätälin, myöhemmin myös eräiden muiden käsityöläisten. Mikäli sukututkija löytää tällaisen maininnan esi-isästään, voi hyvällä syyllä onnitella itseään! Paitsi että kyseinen henkilö oli omana aikanaan luultavasti varsin taitava, arvostettu ja hyvin toimeentuleva, hänestä on yleensä löydettävissä myös runsaasti tietoa.

Ennen kuin läänin maaherra (kuvernööri) saattoi nimittää pitäjänkäsityöläisen, oli rahvaan esitettävä käräjillä hakijasta suositukset: kuka, mistä ja miksi? Nämä tiedot rikastavat henkilökuvaa, mutta voivat olla myös edellytys tutkimuksen jatkumiselle, sillä liikkuvien käsityöläisten alkuperä saattaa muuten olla varsin visainen selvitettävä. Miten sitten löytää oikean tuomiokirjan? Yleensä asia on ollut paikallisen kihlakunnanoikeuden käräjillä (varsinaisasian pöytäkirja) noin pari vuotta aikaisemmin siitä, kun henkilön ammatiksi esimerkiksi rippi- tai henkikirjaan on merkitty 'pitäjänkäsityöläinen', vaikkapa 'sockneskräddare'. Maaherran päätös ja siihen mahdollisesti liittyvät asiakirjat puolestaan löytyvät melko lyhyen ajan päästä käräjäkäsittelystä (maakunta-arkistossa säilytettävästä lääninhallituksen arkistosta).

Oppipojasta kisälliksi

Vielä 1800-luvullakin käsityöläiseksi valmistuttiin tavalla, joka muistuttaa paljolti nykyistä oppisopimuskoulutusta. Useita vuosia kestänyt tie ammattiin
kulki oppipoika- ja kisällivaiheiden kautta jonkun vanhemman mestarin ohjauksessa ja hänen aputyövoimanaan työskennellen. Itsenäistä elinkeinonharjoitusta aloittaessaan valmis eli 'ulosoppinut' käsityöläinen otti yleensä komealta kalskahtavan sukunimen, kuten Ahlfors, Enlund tai Wiklund.

Räätäli Juho Evert Koskinen

Esimerkkinä siitä, miten käsityöammatti vanhaan hyvään aikaan hankittiin, on seuraavana isoisäni isoisän Juho Evert Koskisen (ent. Kask, 1865- 1935) tarina. Juho Evert, joka oli Kemiön Gästerbyn kartanon työmiehen poika, suuntautui räätälin ammattiin jo ennen rippikouluikää. Tähän vaikuttivat varmasti velipuolen esimerkki ja luontaiset taipumukset, mutta myös se, että näin leskiäidin taakka perheen monipäisen lapsikatraan elättämisessä hiukan helpottui. Juho Evert aloitti räätälinopinnot v. 1881 velipuolensa räätäli Frans Wiklundin ohjauksessa, mutta siirtyi jo seuraavana vuonna varsinaisen oppimestarinsa, räätäli Arvid Sandbergin verstaaseen Uskelan Alhaisiin. Ennen valmistumistaan hän ehti työskennellä myös Salossa räätäli Jaakko Lehtisen maineikkaassa liikkeessä. "Ulosoppinut" Juho Evertistä tuli vuonna 1885, 20-vuotiaana.

Elinkeinon harjoittaminen vapautui vasta v. 1868

Vielä runsas vuosisata sitten räätälit eli kraatarit ja suutarit työskentelivät talosta taloon kiertäen, kun taas vaikkapa sepät ja nahkurit toimivat verstaissaan. Käsityöläiset lukeutuivat tavallisimmin maalaiskylän itsellis- eli mökkiläisväestöön. Vuokramaalla olleet rakennukset saattoivat olla omat, mutta viljelysmaata oli yleensä vain perunamaan verran ja pihatossa ehkä yksi lehmä. Varsinainen toimeentulo saatiin perheenpään käsityöammatista. Usein ammatti periytyi isältä pojalle, joskin tietysti myös jonkinlaisia taipumuksia vaadittiin.

Säädellystä pitäjänkäsityöläisjärjestelmästä luovuttiin vasta vuonna 1868. Tuolloin annetun elinkeinoasetuksen mukaan jokainen hyvämaineinen Suomen kansalainen, joka itse hallitsi omaisuuttaan, sai harjoittaa kaupungissa tai maalla mitä tahansa kauppaa, teollisuutta tai käsityötä. Uudistus oli kauaskantoinen ja mahdollisti syrjäisen kehitysmaa- Suomen taloudellisen nousun ja teollistumisen. 1800-luvun lopulla ja seuraavan vuosisadan alussa maalaiskäsityöläiset asettuivat paikalleen. Työn luonne muuttui, kun avuksi tulivat koneet ja raaka-aineeksi esimerkiksi tehdasvalmisteiset kankaat. Samalla käsityöammatin harjoittajien lukumäärä alkoi jyrkästi vähetä.