Suomalaisen maalaissuvun tutkimus on usein myös tilahistorian tutkimusta. Olihan entisaikoina tavallista, että maatilat periytyivät joko edellisen isännän vanhimmalle pojalle tai tämän puuttuessa tyttärelle, jolloin saattoi parhaimmillaan muodostua meidän päiviimme saakka jatkunut usean sukupolven isäntäketju.

Maanomistus asiakirjoissa

Tilahistorian keskeisintä lähdeaineistoa ovat erilaiset maanmittaus- ja omistusoikeusasiakirjat sekä veroluettelot, kuten maakirjat. Sukututkijat lukevat veroluetteloita tavallisesti vasta kirkonkirjoja edeltävään aikaan edettyään. Silloinkin oikotienä esivanhempien pariin toimii usein Suomen asutuksen yleisluettelo (SAY), joka nykykäsialalla kirjoitettuna avautuu ainakin aloittelijalle huomattavasti vaivattomammin kuin alkuperäiset voudin- ja läänintilien niteet.

Koko valtava voudin- ja läänintilien aineisto, siis myös vanhimmat maakirjat, on nykyisin käytettävissä Arkistolaitoksen digitaaliarkistossa (http://digi.narc.fi/digi/). Mikäli veroluetteloista haluaa henkilönimien lisäksi tavoittaa myös niiden olennaisimman tietosisällön, on syytä perehtyä kameraalihistoriaan eli entisaikojen verotuskäytäntöihin eikä vanhan maatalouden tuntemuskaan ole pahitteeksi, sillä luontaistalouden aikana verotus pohjautui lähes yksinomaan siihen, millaista tuottoa talonpojat maastaan, karjastaan ja kalavesistä saivat.

Nimistö maakirjoissa

Maakirjoissa mainittuihin henkilönimiin on syytä suhtautua hyvin kriittisesti. Koska kruunua ei juuri kiinnostanut se, kuka tilan verot maksoi, pantiin isännän nimi kirjoihin vain tilan yksilöimiseksi, ja tätä tietoa kopioitiin sen jälkeen kirjasta toiseen. Ei siis ole harvinaista, että maakirjassa isännäksi mainittu vietti tosi asiassa jo vaarinpäiviä tai saattoi olla jopa edesmennyt. Mikäli haluaa tietää tilan oikean isännän nimen, on tutkittava saman ajan kymmenysluetteloita tai henkikirjoja.

Talonnimet ilmestyvät maakirjoihin verraten myöhään: Pohjanmaalla 1670-luvulla, Varsinais-Suomessa v. 1696, Uudellamaalla ja Hämeessä v. 1701, mutta Savossa vasta autonomian aikana. Tilojen numerot – samat, jotka näkyivät vielä 2000-luvun alussa käytettyjen rekisterinumeroiden alkuosissa – alettiin merkitä maakirjoihin vasta isonvihan jälkeen: Pohjanmaalla v. 1725 ja Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla ja Hämeessä v. 1730.

Maanluonto (omistus / hallinta)

1700-luvulla maakirjoihin alettiin merkitä tilan maanluonto. Maanluonto kuvaa sitä, kenellä oli tilan omistus- ja hallintaoikeus ja missä määrin tila oli velvollinen suorittamaan veroja ja muita rasitteita. Vielä 1600-luvun alussa tilan maanluonto saattoi vaihdella omistajanvaihdosten mukaan (esim. rälssitilasta perintötilaksi tai päinvastoin), mutta kuningas Kustaa III:n Yhdistys- ja Vakuuskirjasta (1789) lähtien maanluonto käsitettiin muuttumattomaksi tilan ominaisuudeksi. Maanluonnot menettivät merkityksensä maaveron lakattua (1924).

Alkuun suurin osa tiloista oli maanluonnoltaan perintö- eli verotiloja (skattehem). Perintötilat suorittivat kaikki rasitukset maksimaalisina, mutta olivat isäntiensä täydellisessä määräysvallassa. Ruotsin nousu Itämeren suurvallaksi 1500-1600-luvulla koitui talonpojille raskaaksi. Alati kiristyvä verotus, myös verivero eli väenotot, ja toistuvat katovuodet aiheuttivat sen, että jopa vauraassa Lounais-Suomessa yhä useammalla tilalla oli vaikeuksia suoriutua velvoitteistaan. Kun verorästejä oli kertynyt kolmelta vuodelta, otti kruunu tilan pantiksi, eli sen maanluonto vaihtui perintötilasta kruununtilaksi (kronohem). Vaikka tällä ei arjessa ollut suurta merkitystä (entinen isäntä sai toki jatkaa tehtävässään, mikäli oli vielä olemassa, ja kruununtilojen verot ja muut rasitteet olivat samat kuin perintötiloilla), näkyi maanluonnon ero isännänvaihdosten yhteydessä. Siinä missä perintötilallinen sai jotakuinkin vapaasti päättää seuraajastaan, ratkaisi läänin maaherra sen, kenelle kruununtilan asukasoikeus eli ns. immissio myönnettiin.

Rälssitilat (frälsehem) olivat alun perin maallisen rälssin eli aatelin omistamia ja siten kokonaan tai osittain veroista ja muista rasitteista vapautettuja. Rälssitiloista mahtavimpia olivat täysrälssitilat eli säterit, tavallisesti useasta talonpoikaistilasta yhdistetyt aatelisten asuinkartanot. Vaikka rälssimaan omistaminen tuli 1700-luvun mittaan mahdolliseksi myös muihin säätyihin kuuluville, mainitun Yhdistys- ja Vakuuskirjan (1789) myötä jopa talonpojille, säilyi säterien omistaminen vuoteen 1864 vain aatelisten yksinoikeutena. Mikäli aatelisherra ei halunnut viljellä omistamaansa rälssitilaa itse, hän saattoi vuokrata sen talonpojalle, jota siinä tapauksessa alettiin kutsua rälssilampuodiksi. Vuokrana oli usein esim. puolet tilan tuotosta, erilaisia päivätöitä tms.

Suurvaltakauden raunioittamaa valtiontaloutta kohentaakseen alkoi maallinen esivalta 1700-luvun alkupuolella myydä kruununtiloja takaisin perintötiloiksi. Tällainen perinnöksiosto oli mahdollista vuosina 1723–1763, 1765–1773 ja pysyvästi vuodesta 1789. Saadakseen tilalleen perintöoikeudet takaisin talonpojan oli pulitettava ensi alkuun peräti kuuden, myöhemmin kolmen vuoden verojen suuruinen lunastushinta. Ruotsin vallan aikana (–1809) perintökirjat myönsi kamarikollegio Tukholmassa (asiakirjat nykyisin Ruotsin valtionarkistossa), autonomian aikana (1809–1917) Suomen senaatin kamaritoimituskunta (asiakirjat Kansallisarkistossa Helsingissä).

Ruotulaitos

1600-luvun lopulla Ruotsissa otettiin käyttöön veropalkka- eli määräjakoislaitos (indelningsverk). Siinä kunkin tilan verot osoitettiin ennalta tietyn virkamiehen palkan maksamiseen. Vihatuista väenotoista luovuttiin ja siirryttiin palkka-armeijaan (ruotujakolaitos). Käytännössä tämä toteutettiin muodostamalla 2–4 tilan ruotuja, joiden tuli ylläpitää sotamiestä ja antaa tälle torppa asuttavaksi. Varakkaimmista tiloista, joista monet jo vuosikymmeniä olivat varustaneet kuninkaalle miehen ja hevosen (ryttarehem), tehtiin ratsutiloja eli rustholleja. Mikäli rustholli ei omin voimin kyennyt suoriutumaan velvollisuudestaan, määrättiin sille riittävä määrä aputiloja eli augmentteja. Osasta kruununtiloja muodostettiin upseereille virkataloja eli puustelleja. Ruotujakolaitokseen siirryttiin ensimmäisenä Varsinais-Suomessa (v. 1694) ja viimeisenä Pohjanmaalla (v. 1733). Järjestelmä lakkautettiin Venäjän-vallan alettua (1809), minkä jälkeen ruodut ja rusthollit joutuivat varustustehtävänsä sijaan maksamaan ns. vakanssiveroa, jota kannettiin vuoteen 1889.

Esimerkkinä maakirja v. 1875

1800-luvulla maakirjoja laadittiin enää 10-15 vuoden välein, viimeisen kerran v. 1905. Myös uusimmat maakirjat, jotka kuuluvat Maanmittaushallituksen arkistoon, on nykyisin digitoitu. Esimerkkimme on Turun ja Porin läänin vuoden 1875 maakirjan (46:1) osan III (Halikon kihlakunta) aukeamalta 1, joka käsittelee mm. Halikon pitäjän Ammakon kylän neljää kantatilaa (http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=7368).

Klikkaamalla kuvaa saat sen uuteen ikkunaan suurempana.

Ammakon kylässä oli 1800-luvun lopulla kaikkiaan viisi taloa: Tomsi (n:o 1), Esko (n:o 2), Poukari (n:o 3), Paju (n:o 4) ja Riiko (n:o 5), joka näkyy vasta maakirjaniteen seuraavalla aukeamalla. Kylännimi Ammakko lienee ikivanha, ehkä peräisin jo rautakaudelta tai viimeistään keskiajalta.

Kylän kantatiloista ainakin kolme näyttää saaneen nimensä 1500-luvun puolivälin isännistä: Tomsi luultavasti Thomas Claessonista, Poukari Påval Henderssonista ja Esko Eskell Perssonista. Henkilönimet saattavat olla myös Paju (Paijo/Paiju)- ja Riiko-nimien taustalla. Halikonjokilaakson vauraudesta kertoo se, että Ammakon tiloista peräti kolme oli Henkirakuunarykmentin rustholleja. Halikon rippikirjan (1871–1881) mukaan Tomsi oli jo 1870-luvulla naapuritalo Pajun ja Riiko Eskon omistuksessa.

Tarkasteltavan maakirja-aukeaman neljässä vasemmanpuoleisessa sarakkeessa ilmaistaan kunkin tilan maakirjanumero, tilaluku (hemmantal) sekä veroluvut vanhoina (oförmedlade) ja uusina (nu gällande) manttaaleina. Manttaali oli ikivanha veroyksikkö, joka alkuun merkitsi nimensä mukaisesti mieslukua, mutta joka jo 1600-luvun lopulla jähmettyi tilan maaomaisuutta ja tuotantokykyä kuvaavaksi veroluvuksi (ns. uusi manttaali). Jähmettymisensä jälkeen manttaaliluku muuttui vain tiloja halottaessa tai yhdistettäessä. Manttaaliluvun mukaan suoritettiin paitsi maavero myös useat muut tilalle määrätyt maksut ja rasitukset.

Tilan nimen jälkeen seuraavat kolme lukua ilmaisevat tilan maaveron suuruuden veroruplina, jota vuodesta 1840 oli käytetty verolukuna (määrättyinä, kannettuina, lopuksi yhteismäärä). Vero suoritettiin osaksi rahana, osaksi erilaisina luonnontuotteina eli parseleina. Maakirjan huomautussarakkeesta on saatavissa mielenkiintoista tietoa tilojen maanluonnosta, roolista ruotujakolaitoksessa sekä perinnöksiostoista.