Vanhaan aikaan kyvykkäät pelimannit olivat kunnioitettuja henkilöitä. Kuuluisan soittajan saaminen hääjuhlaan nosti myös tilaisuuden arvokkuutta. Hyviä viulupelimanneja oli harvassa, siksi osa heistä saattoi olla soittomatkoilla yhtämittaisesti useita viikkoja kymmenien pitäjien alueella. Jopa kolmepäiväisissä hääjuhlissa soittajat joutuivat koville. Pelimannit saivat häätaloista ylläpidon ja pienen rahapalkan. Häätilaisuuksissa oli usein kaksi soittajaa – kaksi viulua tai viulu ja klarinetti.

Tyypillisesti taitavat pelimannit olivat erityisen musikaalisia ja opetelleet soittamista jo lapsesta lähtien. Heillä oli hyvä muisti, ja kappaleet opittiin toisilta pelimanneilta korvakuulolta. Soittajia tarvittiin myös erilaisissa juhlatilaisuuksissa sekä talkoo- ja nurkkatansseissa. Kansanpelimannit pitivät viulua ja klarinettia ainoina oikeina soittimina. Haitarin katsottiin tuottavan vain kovaa meteliä ilman kauneutta ja juhlallisuutta. Soittajien repertuaariin kuului joukko erilaisia kappaleita kuten katrilli, marssi. polkka, poloneesi, valssi, purpuri, menuetti ja franseesi. Pelimannit sovittivat kappaleet omaan taitoon sekä tyyliin sopiviksi, ja jotkut jopa sävelsivät uusia.

Kirjailija ja lehtimies Etti Joutsenen (alias Kaarlo Edvin Hellsberg 1886–1967) lähteissä mainittu kertomus häätilaisuudesta v.1892 Perttelin Romsilan Välilässä, Salon puolen murteella "Klaneti ravistumine", kuvaa erästä ajalle tyypillistä häätilaisuutta. Talon keskimmäinen tytär Edla Emilia Välilä (1864–1934) vihittiin kiikalalaisen Kaarle Heinosen e. Palenius (1861–1928) kanssa ja viulua soitti Kalle Hammar ja tilaisuudessa esiintyi myös klarinetinsoittaja "Morjens".

1800-luvun loppupuolella Salon lähialueella oli muutama kuuluisa viulupelimanni, joista ehkä tunnetuimmat mainitaan taulukossa 1.

Kansanperinteen kerääjät

Väinö Johannes Kallio (1887–1946) oli kiinnostunut historiasta, ja hän teki ylioppilasaikanaan kansanmusiikkia koskevan tiedonkeruumatkan Salon ympäristössä, jolloin hän tapasi myös kansanpelimanni Hammarin ja Himbergin ja kirjasi tietoja myös muista seudun soittajista. Ilman häntä tiedot taulukon viulupelimanneista olisivat hyvin olemattomat. Väinö vei myös ehdotuksen eteenpäin, jotta vielä elossa olevien viulunsoittajien musiikkikappaleet saataisiin kirjattua kiireesti kansanperinnearkistoon.

Väinö oli syntynyt Uskelassa, jossa vanhemmat Jaakko Vihtori Kallio (1860–1921) ja Johanna Charlotta Åkerroos (1861–1937) olivat Meritalossa kansakoulunopettajina. Väinöstä tuli Helsingin lyseon matematiikan lehtori. Hän oli myös historioitsija sekä kotiseututyön tekijä ja kirjoitti Halikon (1930) ja Salon historian kirjat (1940). Hän teki myös sukututkimusta ja julkaisi v. 1915 Honkajoelta kotoisin olevan isänsä sukua koskevan vihkosen.

Väinön veljestä Niilo Vihtori Kalliosta (1880–1968) tuli myös matematiikan opettaja ja kouluneuvos. Myös hän tutki paikallishistoriaa julkaisemalla Salon kauppalan historian ajalta 1887–1917 sekä kokoamalla "Halikon Hakoniskat" -kirjat.

Sokea viulunsoittaja "Himperi"

Frans Tuure Himberg syntyi 23.4.1847 Uskelan Karjaskylässä ja oli syntymästään asti sokea. Isä oli siltavouti Kalle Kustaa Himberg (1808–1867), joka oli kotoisin Perniön Mussaaren Vähätalosta. Äiti Maria Loviisa Tanelintytär (1810–1880) oli kotoisin Perniön Haaroisista.

Fransin ollessa vielä pieni lapsi Kalle Grönberg antoi hänelle viulunsoiton opetusta. Kalle oli ollut kymmenen vuotta kaartissa ja oli joutunut tuolloin soittamaan myös keisarille. Hän hauskuutti yleisöä soittamalla myös viulu selän takana. Kalle Grönbergiä pidettiin Salossa hyvänä pelimannina. Hän oli naimaton ja hänen väitetään hukkuneen juovuspäissään v. 1855 Uskelanjokeen.

Sokealla Fransilla oli hyvä muisti. Hän oppi musiikkikappaleet yhdellä kuulemisella ja muisti keneltä ja milloin oli kappaleet oppinut. Häneltä kirjattiin talteen 40 laulua sävelmineen ja soittokappaleita ainakin 25. Frans asui kotonaan aina leskeksi jääneen äitinsä kuolemaan asti. Tämän jälkeen hän oli ruotuvaivaisena eri Uskelan taloissa pari vuotta kerrallaan, kunnes sai Kelppeeltä (Kälpiöltä) pysyvämmän paikan. Hän teki taloissa pieniä askareita kuten hakkasi silppua ja kantoi puita.

Vuonna 1920 kirjailija Kaarlo Terhi kävi tapaamassa sokeaa soittajaa Kelppeellä, jossa tämä oli saanut asua jo 18 vuotta ja jossa hänellä oli oma oleskelupaikka tuvan muurin päällä. Frans odotti pääsyä piakkoin valmistuvaan Uskelan uuteen vaivaistaloon. Sormet olivat jo hieman kangistuneet, mutta alkuun päästyään soitto sujui vielä hienosti tällöin 73-vuotiaalta pelimannilta.

Pelimanni Kalle Hammar

Kalle Fredrik Hammar syntyi 31.1.1835 Kiskon Kaukurin Kreivin talossa. Isä oli lampuoti Taneli Gabrielinpoika Hammar (1800–1877) ja äiti Loviisa Juhontytär Brandt (1805–1884). Molemmat vanhemmat olivat kotoisin Kiskosta. Hänellä oli yhteiset esivanhemmat Frans Himbergin kanssa Perniön Haaroisista niin, että he olivat keskenään kolmansia serkkuja.

Kalle sai pienenä musikaalisena lapsena viulunsoiton alkeiden opetusta enolta (oletettavasti Arvid Johansson, 1810–1844) sekä David Lindströmiltä (1817–1884). Kallen piti lähteä myös Saloon Kalle Grönbergin oppiin, mutta koska häntä ei sinne kuulunut, tuli Grönberg Kiskoon katsomaan, millainen pelimannin alku siellä oli. Hän otti kiinni pienen pojan leuasta ja sanoi, että pelimannin pään pitää olla pystyssä, mistä syystä Kalle alkoi pelätä opettajaansa.

Kalle muutti 19-vuotiaana Kiikalaan, jossa oli renkinä Joensuussa, Lautsillassa ja Isosaaressa. Kallen luonne oli karski ja suora ja hän oli voimakas ruumiillisen työn tekijä. Neljä vuotta myöhemmin hän rakensi torpan Kruusilan Suutarin maalle Kolisojan rantaan. Hän nai v. 1859 Anna Kaisa Juhontyttären (1837–1897) Kuivakankareen torpasta. He saivat kahdeksan lasta. Näistä v. 1865 syntynyt Kalle Kustaa Hammar avioitui v. 1901 Lohtajalla 20-vuotiaan Maria Sofia Aapramintytär Wuolteen (Wuollet) kanssa. Eräs heidän Hammar-niminen ja Pohjanlahden rannikolla asuva jälkeläisensä kääntyi hiljattain Salon Seudun Sukututkijoiden puoleen pelimanniesi-isänsä löytämiseksi. Kalle Hammar oli entuudestaan tiedostossani, ja lähetin vastauksen kansalliskirjaston lehtiarkistosta löytyneen Kallen kuvan kera. Samalla syntyi idea tehdä artikkeli seudun vanhoista viulupelimanneista.

Kalle kävi soittamassa erityisesti häissä, joita kertyi pitkälti toista sataa, sekä juhlissa, mutta suostui harvemmin soittamaan tanssitilaisuuksissa. Väinö Kalliolle hän kertoi osaavansa ainakin 40 polskaa ja saman verran valsseja ja lukemattomia masurkoita, katrilleja, minuetteja, ottomaneja, marsseja ym. Tämä vaatii hyvää muistia, koska soitto tapahtui pelkästään korvakuulon perusteella. Kallen soittokappaleita on kirjattu arkistoon, näistä "Minuetti Kiikalasta" oli eräässä v. 2021 ilmestyneessä nuottijulkaisussa. Hän soitti myös joissakin tilaisuuksissa toisten pelimannien kanssa, joista voi mainita kuuluisan "Nummen Lunkreenin". Varsinais-Suomen maakuntapäivillä Salossa ja Turussa Kalle Hammar soitti 75-vuotiaana vanhana miehenä v. 1910, ja kaksi vuotta myöhemmin hän vielä voitti Halikon nuorisoseuran järjestämän pelimannikilpailun.

Pelimanni "Nummen Lunkreeni"

Kaarle Fredrik Lundgren syntyi Nummella 2.7.1836. Vanhemmat olivat turkulainen kelloseppä Kaarle Kustaa Lundgren (1814–1850) ja Paimion Karhunpyölistä kotoisin ollut sepän tytär Leena Jaakontytär Renfors (1803–1891). Kaarlen isänisä Jaakko Antinpoika (1775–1831) oli lietolaisen rakuuna Antti Friskin poika. Jaakko oli renkinä Haagan talossa Kaarinassa, missä oli piikana Paattisilta muuttanut Eeva Heikintytär. Heistä tuli v. 1802 turkulainen aviopari. Jaakko eteni aikanaan timpurimestariksi ja oltermanniksi, ja hänen mainitaan osallistuneen tuomiokirkon uudelleenrakentamiseen Turun palon jälkeen. Sukunimi Lundgren on ilmeisesti johdettu Liedon ruotsinkielisestä nimestä Lundo. Joissakin lähteissä on maininta, että Kaarle Lundgrenin esivanhemmat olisivat norjalaista Grén-sukua, mihin kirkonkirjoista ei kuitenkaan löydy vahvistusta.

Kaarlen vanhemmat muuttivat vuodenvaihteessa 1834–1835 Turusta Nummen Oinolaan. Kaarlen isä oli myös viulun soittaja sekä hyvä laulaja. Isän opettamana poika osasi jo 6-vuotiaana isänsä säestyksellä laulaa vaikeimpiakin kappaleita. 13-vuotiaana Kaarle lähetettiin O. E. Fockin kelloseppäkouluun Turkuun, jossa myös isä oli aikanaan ollut. Turussa hän alkoi harjoitella myös soittoa kolmen markan viululla. Turusta Kaarle palasi Nummelle jatkamaan nuorena keuhkotautiin kuolleen isänsä ammattia. Hän myös kulki soittamassa häissä, tansseissa ja laulujuhlilla. Vanhana hän oli laajalti tunnettu pelimanni, joka oli esiintynyt 24 pitäjässä ja useassa kaupungissa, ja hänet tunnettiin "Nummen Lunkreenina". Hänet tunnisti helposti soittolavalla, koska hän oli vasenkätinen ja tanssimusiikkia hän soitti pöydällä seisten. Kaarle sävelsi ja sanoitti myös omia musiikkikappaleita.

Säestäjänä oli tarvittaessa lohjalainen viulisti Karl Johan Fagerström (1866-1929). Tällä Fagerströmillä oli erityinen taito kirjoittaa korvakuulolta ja kertakuulemalta Kaarlen kappaleita nuottipaperille jälkipolvien saataville kansanmusiikkiarkistoon.

Kaarle avioitui vasta lähes 60-vuotiaana v. 1893 sammattilaisen v. 1870 syntyneen Vilhelmiina Eklundin kanssa. He saivat 4 lasta, joista yksi kuoli pienenä. Kaarlen 80-vuotisjuhlissa v. 1914 Nummen seurantalolla oli 500 vierasta. Tällöin hänelle kerättiin myös avustusta ja hänen asuntoaan kunnostettiin talkoilla, koska hän oli jäänyt leskeksi, ja hänellä oli myös toimeentulovaikeuksia. Kaarle Lundgren sai vielä elokuvaosan v. 1924 tehdyssä mykkäelokuvassa "Suursalon häät" viuluniekkana "Ukko Lundgren" nimellä.

Pelimanniperinteen kerääjä Jussi Janka-Murros (1917–2011) löysi Tukholman arkistoista ruotsinkielisen Fagerströmin sinne toimittamia Lundgrenilta kirjaamiaan musiikkiteoksia. Näistä hän havaitsi tämän ainutlaatuisen taidon ja merkityksen. Hän toi asian esille Nummen kotiseutuväelle, joka v. 1971 pystytti muistomerkin Kaarlen hautapaikalle.

Pelimanni "Reinholtti"

Reinholtista löytyy lähteistä seuraavat epätarkat tiedot: Syntynyt v. 1835 tienoilla, asui Halikon Vartsalassa, avioitui yli 50-vuotiaana ja kuoli v. 1890 vaiheilla. Näiden perusteella löytyy vain yksi henkilö: Kustaa Reinhold Hellberg, syntyi Halikon Joensuun Rajalahdessa 15.2.1838 ja kuoli 21.9.1897 myös siellä. Vanhemmat olivat torppari Kustaa Jaakonpoika (1805–1882) ja äiti Loviisa Juhontytär (1808–1880). Reinholdin ollessa viisivuotias perhe muutti Vartsalan Sandbackaan.

Vuoden 1853 Reinhold oli Teijolla renkinä, jolloin hän kävi siellä rippikoulun ja hänelle merkittiin sukunimi Hellberg. Tämä oli ollut myös hänen isoäitinsä Ulrikan sukunimi, jonka isä oli rakuuna Johan Hellberg. Reinhold palasi Teijolta Vartsalaan. Hän oli välillä viisi vuotta renkinä Salon Mököisissä ja muuttokirjan mukaan hän oli hyvämaineinen ja rokotettu. Lähteiden mukaan hän teki myös puusepän töitä. Kerran hän höyläpenkillä maatessaan näki unta, että oli tappelussa toisen miehen kanssa, kun hän oli nahjaavinaan tämän kanssa, putosi hän penkiltä ja loukkasi selkänsä niin pahasti, että se jäi vääräksi.

Vuonna 1881 Reihold muutti Vartsalasta itselliseksi Joensuun Rajalahteen, jolloin melko iäkkäänä avioitui uskelalaisen v. 1851 syntyneen Matilda Kustaava Juhontyttären kanssa. Heille syntyi kaksi yhteistä lasta.

Lähiseudulla "Reinholttia" pidettiin mainiona viulunsoittajana. Hän oli suurikokoinen ja sormet olivat paksut, mutta silti hän sai viulun loistavasti soimaan. Vuotuisissa Teijon ruukin juhannusjuhlissa hänen kumppaninsa oli hoikka perniöläinen klarinetinsoittaja Kalle Kelin, jolle kansa oli antanut nimen "Pottu-Kelin". Reinhold oli hyväntahtoinen ja hauska mies, mutta kova ryypiskelemään, kuten useat muutkin pelimannit. Hän soitti viulua myös herrasväelle Wasili Morganoffin klubitilaisuuksissa Salon kestikievarissa. Siellä oli tanssia sekä täydet tarjoiluoikeudet. Liikaa virvokkeita nauttineet tiellä hoipertelijat järjestysvalta vei "korkkariin", joksi silloin paikkakunnan putkaa kutsuttiin.

Viulupelimanni Ville Roos

Ville Roos (1822–1909) syntyi Turussa. Hän asui sittemmin Nummen Leppäkorvessa, jossa oli muitakin Rooseja, ja kävi v. 1839 rippikoulun Nummella. Vuonna 1849 hän muutti Kiikalaan, jossa asui koko loppuikänsä. Aluksi hän oli renkinä Johannislundissa ja sitten torpparina Särämäessä ja Saarenkylän Aholassa. Hänen ainoa rippikirjaan merkitty "syntinsä" oli 4 ruplan 80 kopeekan ylinopeussakko, jonka hän sai Turussa v. 1856 ajettuaan hevosella liian lujaa. Ville oli seudulla tunnettu viulupelimanni. Hän ei pitänyt siitä, että häntä kutsuttiin mustalaiseksi, ja hän lopetti soittamisen Kiikalan Sammalojan häissä tästä suuttuneena.

Ville avioitui Hämeenlinnassa syntyneen Hedda Loviisa Lindströmin (1830–1905) kanssa tämän ollessa 15-vuotias. Tähän romaniperheeseen syntyi 11 lasta, joista osa kuoli pieninä. Lapsista Elias Maurits Roos (1846–1878) mainitaan jopa isäänsä taitavammaksi soittajaksi. Kansa kutsui häntä nimellä "Mustalais-Ellu". Vuonna 1871 syntynyt ja Hirvelän kylään muuttanut Bernhard otti sukunimen Iltanen ja oli myös seudulla tunnettu soittaja. Häntä kutsuttiin vastaavasti nimellä "Mustalais-Harttu". Hän oli se Iltanen, joka oli Väinö Johannes Kallion kuskina tämän musiikkikansanperinteen keruumatkan aikana.

Kilpasoitto Someron Sylvänässä

Kustaa Salomon Sarapisto e. Ylen (1817–1910) oli tunnettu viulunsoittaja Someron ympäristössä ja hän soitti usein yhdessä klarinetinsoittaja "klanetinpuhaltaja" Matti Niinaron (1821–1884) kanssa.

Sylvänällä joukkoon tuli myös "Mustalais-Ellu" räikeä-äänisen hanurin kanssa. Tästä alkoi tuima soittokilpailu, jota Forssan lehden artikkeli v. 1921 kuvaa seuraavasti:

"Sarapiston käyrä kävi notkeana kuin liikkuva pyörä ja Niinaron Matti kiristi keuhkojaan ja pinnisti poskilihaksiaan kovasti, joten mestarien yhteissoitto "säkäsi" mustalaisen peukalopelin vallan kuulumattomaksi, vaikka tämäkin murti mustoa haventa ja soitti, jotta tummat silmät tulta tuiski. Tästä harmistuneena kihosi kiukuksi mustalaisen veri, hän tempasi puukkonsa, katkaisi Sarapiston viulusta kielen ja potkaisi Niinaron Matin pillin pois paikoiltaan. Sen tehtyään hän "rasia" kainalossa pötki pakoon."

Vielä tämän kerran vanhat pelimannisoittimet pitivät pintansa, mutta vähitellen haitari vei voiton tanssimusiikin soitossa. Seudun viulupelimanneista jäi vain muisto jäljelle joihinkin lehtikirjoituksiin.