Tarina kuurosta Henrik Niilonpojasta

(Tarina on kuvitteellinen, mutta perustuu tutkittuun tietoon.)

Vuonna 1862 syntyi Valpuri Henrikintyttärelle ja Niilo Jaakonpojalle poika, joka kastettiin Henrik Niilonpojaksi. Aika kului ja Henrik varttui. Äitinsä Valpuri huomasi ensimmäisenä, ettei Henrik reagoinut ympärillä tapahtuviin asioihin aiempien neljän lapsen tavoin. Henrik tuijotteli hiljaisena kattoa kehdostaan ja säpsähteli vain oven narinan tuottamasta korkeasta äänestä. Jokeltelun Henrik oli lopettanut yllättävän pian, ja ilmoitti nälkänsä tai muun hätänsä vain pienellä äänellä, jos ollenkaan. Valpuri tunsi itsensä usein huonomuistiseksi, kun Henrik oli ollut pitkän aikaa märässä kapalossa.

Talossa asui Niilon perheen lisäksi myös Niilon leskiäiti sekä ulkorakennuksissa muutama piika ja renki. Kerjäläisiäkin eksyi taloon tämän tästä. Valpuri oli hädissään turvautunut näiden irtolaistenkin apuun selvitellessään lapsensa mystistä käytöstä.

Eräs kulkija oli juottanut lapselle yrttijuomaa, jonka piti kaikki vaivat parantaman, mutta ei. Henrik ei parantunut. Vihdoin huolestunut äiti puheli Henrikistä papin kanssa. Pappi tuli tapaamaan Henrikiä ja huomasi samoin, että Henrik ei kiinnittänyt pappiin mitään huomiota. Pappi lupasi toimittaa paikalle kunnanlääkärin.

Lääkäri saapui parin päivän päästä ja tutki Henrikin. Lopulta hän totesi: "Teidän poikanne on kuuro. Hän saattaa kuulla joitakin korkeita ääniä, mutta tavallista ääntä hän ei tule koskaan kuulemaan." Henrik siis varttuisi kuurona kuulevien yhteiskunnassa. Naapurit pitivät Henrikiä houruna ja tyhmänä, koska hän ei tervehtinyt saati puhunut kenenkään kanssa. Henrik kehitti perheensä kanssa oman kielen koskettelemalla ja eleillä. Hän oppi elämään pihapiirissä, mutta peltotöissä ja kirkossa hän sai osakseen halveksuntaa, sääliä ja joskus joku löikin, kun Henrik ei kuullut kieltoja tai käskyjä.

Kappeliseurakunnan pappi sai tietää Henrikin kuuroudesta ja antoi hänelle Jumalan armosta
anteeksi tämän vajavaisuuden. Silti Henrikin olisi opittava katekismuksen opit. Tähän pappi yritti kinkereillä soveltaa aiempia kasvatusmenetelmiään: käskyjä, rangaistuksia ja häpeää. Henrik merkittiin kirkonkirjoihin kuuroksi, jonka vuoksi kyläläiset alkoivat vahtia, ettei aistiviallinen ja kenties vielä tyhmäkin Henrik aiheuttaisi kanssaihmisilleen vahinkoa. Henrikin elämä jatkui hiljaisuuden vallitessa. Hän oppi kyllä työskentelemään maatalon töissä, mutta puhumaan hän ei oppinut. Henrik eleli loppuikänsä kotitilallaan naimattomana isoveljensä hoteissa. Naimisiin Henrik ei päässyt, eikä häneltä näin ollen jäänyt perillisiäkään.

Kuurojen asema 1800-luvulla

Henrikin kohtalo on monen muun kohtalo. Tilastojen mukaan kuurojen osuus oli n. 0,1 % vuosina 1848 - 1939. 1800-luvulla aistiviallisten kohtelu oli jo saanut sivistyneempiä piirteitä, mutta Suomen perimmäisiin nurkkiin ne eivät helposti löytäneet. Aistiviallisia syrjittiin ja heitä pidettiin tylsämielisinä, pitkään jopa mielisairaina. Alun perin täysijärkinen kuuro saattoikin ajautua hulluuteen ennakkoluulojen ja hyljeksinnän seurauksena. Viranomaiset edesauttoivat tätä merkitsemällä kirjoihinsa syytettyjä tai joidenkin toimenpiteiden kohteita, eivät toimijoita. Kirkko auttoi omalta osaltaan vähävaraisia, joita kuuroistakin kehittyi, mikäli suku ei pitänyt heidän puoliaan. Pyhälle Ehtoolliselle oli kielletty päästämästä henkilöitä, jotka eivät osanneet ulkoa tiettyjä Raamatunlauseita. Kirkko vastasikin pitkään lukemaan opettamisesta ja kansan koulutuksesta. Yhteiskunnan valtaeliitti taasen edellytti kaiken työikäisen väestön paiskivan töitä. Sen intresseihin kuului sopeuttaa aistiviallisetkin yhteiskuntaan. 1900-luvun alussa heräsi Suomessakin keskustelua sterilisaatiosta eli haluttiin rajoittaa vammojen periytymismahdollisuudet puuttumalla ihmisten vapauteen lisääntyä. Lääkärit ottivat tähän asiaan varovaisen ja kielteisen kannan, kun taas opettajat ja sosiaalialan ihmiset ottivat myönteisen kannan.

Kuurojen tilanne näyttää olleen kuitenkin positiivinen, sillä hehän kykenivät ruumiilliseen työhön. Jonkin muun vamman liittyessä kuulovammaan, oli henkilön tilanne kuitenkin huonompi. Yhteiskunnallisesta tilanteesta riippuen aistivammaisia joko syrjittiin tai kuntoutettiin tai toimittiin näiden välimailla.

Kuurojen koulutus aikaa

Aistivammaisia oli alettu kouluttaa Suomessa jo 1700-luvulla. Kirkko ja valtiovalta merkitsivät kirjoihinsa ihmisten erilaiset viat ja vammat ja pystyivät näin valvomaan ja seuraamaan ihmisten elämää. Tässäkin taka-ajatuksena oli raha. Kunnat oli velvoitettu hoitamaan vanhukset ja vaivaiset, ja mikäli yhteisön rasitteena oli aistivammainen, haluttiin hänen työskentelevän oman elatuksensa eteen. Yhteiskunta halusi näin valtion ylläpitämien koulujen ja laitosten kautta "siirtää ongelman" muiden huoleksi sijoittamalla aistivialliset koululaitoksiin. Ensimmäinen varsinainen kuurojenkoulu perustettiin 1846 Porvooseen. Opetus Porvoossa tapahtui ruotsinkielellä. Turkuun saatiin suomenkielinen kuurojenkoulu vuonna 1860. Seuraavien 40 vuoden aikana Suomeen perustettiin vielä viisi kuurojenkoulua.

Kuurojen ongelmaksi muodostui jo silloin raha. Kunnat eivät helposti lähettäneet jäsentään kalliiseen kouluun toiselle paikkakunnalle. Koulut toimivat sisäoppilaitoksina, joissa olot olivat ankeat ja verrattavissa ennemmin vankilaan kuin tavallisten lasten kansakouluun. Jo se, että oppilas erotettiin perheestä, aiheutti varmasti monelle lapselle tai nuorelle tunnevammoja. Oletettiin myös, että kuuroina oli kuulovammasta johtuen heikko järki. Oppilaita kasvatettiin ankaranmallin mukaan ja rangaistuksilla uhkailtiin ja niitä myös ahkerasti jaettiin. Kaikissa kuurojenkouluissa ei ollut oppilasasuntolaa, joten oppilaat oli sijoitettava lähialueelle muihin oloihin. Jyväskylän koulussa oppilaat sijoitettiin kaupungille ns. hyviin koteihin. Valvonta pyrittiin pitämään tiukkana, mutta silti koulun henkilökunta sai tietoonsa seurusteluyrityksiä. Näitä ei sallittu, vaan joitakin oppilaita erotettiin sääntöjen rikkomisen vuoksi sekä esimerkiksi muille. Oppilaat eivät myöskään saaneet ajatella itse. Opettajat ja koulun johtokunta päättivät heidän ruokailustaan ja muusta hoidostaan. Yksityisyyttä ja omaa tahtoa ei kunnioitettu.

Aistivialliskouluissa opetettiin pääasiassa tietoaineita. Kuuroille opetettiin raamatun lisäksi äidinkieltä, huulilta lukemista, puhumista ja kielen ymmärtämistä. Heille opetettiin myös käsitöitä. Pojat tekivät puutöitä ja tytöt ompelua ja kudontaa. Sukupuoliroolit olivat silloin vielä vahvasti vallalla. Mutta aistivialliskoulujen oppilaista suurin osa oli lähtöisin maatalous- ja työläiskodeista, ja siitä johtuen moni oppilas joutui keskeyttämään opintonsa, koska hänen työpanostaan tarvittiin kotona. Useat sodat ja maatalouden raskaat työt vaativat kaikkien kynnelle kykenevien osallistumista kansakunnan hyvinvoinnin eteen.

Yksi syy aistivammaisten erottamiseen omiin oppilaitoksiinsa löytyy vammaisopetuksen yhden uranuurtajan Edvin Hedmanin suusta. Hänen mukaansa tylsämielisten paikka ei ollut normaalissa koulussa. "Terveiden lasten ajattelemattomuus ja tylsämielisten kyvyttömyys seurata tavallista opetusta tekevät koulunkäynnin heille täysin turhaksi", hän totesi. Lisäksi aikalaisten pelko oli, että aistivammaisilta "tarttuisi" tämä vamma terveisiin lapsiin ja se saattaisi aiheuttaa terveissä lapsissa mielisairauden oireita, joita aistivammaisilla nähtiin olevan.

Oli aistivialliskouluista ja muutenkin vammoihin paneutumisesta myös yhteiskunnallista hyötyä. Esimerkiksi lääkäreiden, hoitajien ja erityisopettajien asema vahvistui tiedon lisääntymisen ja tutkimuksen myötä. Alettiin muutenkin kiinnostua erilaisten ihmisten oloista ja elämästä. Heidät alettiin pikkuhiljaa ottaa huomioon.