Salon Seudun Sukututkijat ry perustettiin keväällä 1985 – ensin perustamispäätös alustavassa kokouksessa 22.4. ja varsinainen perustaminen 15.5.1985. Mukana oli myös Veikko Vennonen, joka valittiin jäseneksi ensimmäiseen hallitukseen ja seuraavana vuonna 1986 yhdistyksen puheenjohtajaksi. Hän toimi tehtävässä vuoden 1991 loppuun.

Veikko syntyi 29.3.1929 Halikossa, jossa myös kuoli 19.12.2024. Hänen isänsä Viljo oli Wiurilan kartanon autonkuljettaja ja puuseppä, jonka verstas on nähtävissä edelleen kartanon tallirakennuksen vinttiin kootussa museossa. Veikko oli mukana järjestämässä tavaroita oikeille paikoilleen, kun verstas koottiin näyttelyä varten. Yhteiskunnallisesti aktiivinen ja kaikesta kiinnostunut Veikko sai jo lapsuuden kartanoympäristössä hyvän pohjan myöhemmälle sukututkimusharrastukselleen. Veikko oli perustamassa myös Halikon kotiseutuyhdistystä, Rikala-seuraa, vuonna 1989. Hän toimi pitkään sen puheenjohtajana, nimettiin kunniajäseneksi ja sai vuonna 2015 hopeisen Halikko-mitalin. Hänelle myönnettiin pitäjänneuvoksen arvonimi ansioistaan sekä kunnallisissa luottamustoimissa että kotiseutuasioissa.

Sukututkimusyhdistyksemme toiminta lähti hiljaisen ensimmäisen vuoden jälkeen varsinaisesti käyntiin Veikon ottaessa puheenjohtajuuden vastaan. Hänen kaudellaan jäsenmäärä nousi 40:stä yli sataan. Toiminta sai myös vakiintuvat muodot:kuukausikokoukset, näyttelyt, retket ja jäsentiedotteen. Veikko oli hyvin idearikas, ja yksi hänen aloitteistaan oli yhdistyksen logoa varten julistettu kilpailu, jonka voitti Mikko Laihonen. Logo on edelleen käytössä. Jäsenkirje korvattiin vuonna 1991 jäsenlehdellä, jonka ideoija Veikko myös oli. Ensimmäiset lehdet tehtiin ”leikkaa ja liimaa” periaatteella eli saadut kirjoitukset leikattiin sopivan kokoisiksi paloiksi, jotka liimattiin A4-arkeille niin, että niistä saatiin kopioimalla A5-kokoinen lehtinen. Nykyisen Suvustaja-lehden sisältö ja asiajärjestys pohjautuu näihin ensimmäisiin jäsenlehtiin. Tietotekniikka teki tuloaan myös sukututkimukseen. Edistyksellisenä Veikko vaikutti siihen, että jäsenkuntamme sai uusinta tietoa asiasta. Vuonna 2010 Veikosta tuli yhdistyksemme järjestyksessä toinen kunniajäsen.

Veikko julkaisi vuonna 1990 teoksen ”Elämää kartanon mailla, muistelmia Halikon Wiurilasta 1900-1940”. Kirjassa hän kertoo tarkkaan isänsä ja itsensä tallentamia ja muistamia asioita kartanosta työntekijöiden näkökulmasta. Hän teki runsaasti haastatteluja nauhoittaen niitä toimittajanauhurilla pienille äänikaseteille. Sain nauhurin välillä lainaksi muurlalaisten haastatteluihin ja lopulta omakseni.Kirjassa on runsas kuvitus karttapiirroksineen ja työläisasuntojen pohjapiirroksineen – varsinainen sukututkijan aarreaitta. Kirjaa seurasi kahden vuoden päästä Rikalaseuran kustantama, mutta Veikon kokoama ”Siunakkompläiskis: halikkolaissi jutui, sananparssi ja vähä muutaki”. Juttujen ja kaskujen keräily sopi Veikon persoonaan. Hän löysi joka tapaamiskerrallamme jonkin asian, josta saattoi lohkaista hauskaa sanottavaa. Vuonna 2006 ilmestyi Halikon Kihisten kansakoulun historiikki nimellä ”Muistojen opinahjo”. Veikko keräsi pitkään aineistoa siihen monesta eri paikasta ja lähteestä. Kuvia on tässäkin kirjassa paljon. Koko aineisto on tallessa Halikon kotiseutuarkistossa, jonka olemassaolo on yksi Veikon aikaansaannoksista.

Muunkinlaiset kirjat kiinnostivat Veikkoa. Hän keräsi lähes 200 kappaleen kokoelman Kalevala-teoksia, jotka lahjoitti Halikon Armfeltin koululle. Kirjoja on ollut koululla nähtävänä Kalevalanpäivän aikoihin. Kirjoista 62 kpl on 25 eri kielen käännösteoksia.

Veikko teki työuransa puutarhurina ja puuseppänä. Hänen käsistään on lähtenyt maailmalle paitsi isoja kalusteita myös kymmenittäin pienesineitä: kynttilänjalkoja, juustomuotteja, korurasioita, puheenjohtajan nuijia, kunniamerkkitelineitä, vaakunoita jne. Veikko on kertonut lempipuunsa sorvauksiin ja veistämiseen olevan Halikon nimikkopuu tammi, joka on kovaa ainesta, mutta helppo työstää, koska se ei lohkea. Mikä paremmin sopiikaan sukututkijalle kuin mahdollisesti satojen vuosien iän saavuttava tammipuu! Maailmanpuu, Iso tammi, esiintyy myös Kalevalassa.