Niin sukututkijalle kuin historioitsijallekin menneiden vuosisatojen ihmisten elämänpiirin, kokemusmaailman ja ympäröivän todellisuuden tuntemus on paitsi valtavan kiinnostava asia, myös välttämättömyys. Väestöhistoria ja lääketieteen historia voivat tässä olla suureksi avuksi, sillä kuolinsyiden tulkitsemisen lisäksi ne avaavat mahdollisuuksia aiempien sukupolvien elämänkulun ymmärtämiseen monilla muillakin tavoilla. Tässä tekstissä käsittelen näitä kysymyksiä lyhyesti 1700-luvun osalta, mutta valtaosa sisällöstä on yleistettävissä myös sitä edeltävään aikaan. Joiltain osin tässä esitellyt piirteet ovat nähtävissä vielä kautta 1800-luvun ja osa jopa 1900-luvun alussakin.

Elämän ja terveyden epävarmuus

Historian syvällisestäkin tuntemuksesta huolimatta monille meistä on nykyisyydestä käsin vaikea ymmärtää, kuinka epävarmaa elämä oli ennen nykyistä lääketiedettä ja yleistä elinolosuhteiden, kuten hygieniatason, parantumista. Terveyttä ja sairautta ei ole aina ymmärretty samoin kuin nykyään. Siinä missä terveys ainakin hyvinvoivissa länsimaissa merkitsee useimmille sairauksien ja niiden oireiden täyttä poissaoloa, on se aiemmin voitu käsittää paremminkin toimintakyvyksi sekä elämäksi ilman välitöntä kipua ja pahoinvointia. Elämän jatkuminen oli pienestä kiinni. Nykyisin voimme sairastuessamme useimmiten odottaa saavamme hoitoa, joka mahdollistaa ainakin lähes täyden parantumisen. Ennen mikrobiologian 1800-luvun puolivälissä tapahtunutta läpimurtoa asia oli toisin, sillä taudinaiheuttajia ja tautien mekanismeja ei tunnettu. Niinpä pienikin haava saattoi aiheuttaa kuolemaan johtavan verenmyrkytyksen tai maatöiden yhteydessä yhtä lailla kohtalokkaan jäykkäkouristuksen, ja tapaturmista saattoi seurata elinikäisiä vammoja. Lisäksi monet kärsivät kroonisista sairauksista, joita ei voitu nykyiseen tapaan hoitaa ja siten palauttaa ihmisen toimintakykyä ja elämänlaatua. Esiteollisen ajan yhteisöissä olikin jatkuvasti läsnä ihmisiä, jotka kärsivät vääriin asentoihin parantuneista murtumista, synnynnäisistä vammoista sekä vaikeita oireita aiheuttavista kroonisista sairauksista, kuten tuberkuloosista ja malariasta. Voikin puhua kumuloituvista vammoista: Lyhyenkin elämän aikana ihminen saattoi kohdata monia terveysongelmia, jotka eivät kunnolla parantuneet, ja siten toimintakyky heikkeni vähä vähältä. Nykyisenkaltainen hyvä terveys oli monella tapaa enemmän poikkeus kuin sääntö.

Elinpiirin merkitys

Terveydessä ja sairastamisessa luonnollisesti näkyi vahvasti eriarvoisuus. Nykyäänkin raskasta ruumiillista työtä tehneiden ihmisten terveys eroaa eläkevuosina huomattavasti kevyttä sisätyötä tehneiden vastaavasta, ja aiempina vuosisatoina nämä erot olivat paljon suurempia. Paitsi raskaampia, niin maa- kuin muutkin työt olivat menneisyydessä myös paljon vaarallisempia kuin nykyään, ja kohtalokkaita tapaturmia sattui verrattain usein. Etenkin pienille lapsille myös kotipiiri oli täynnä vaaroja. Kaupunkiympäristössäkin saattoi kohdata tilanteita, jotka nykykaupunkilaisille ovat vieraita; esimerkiksi kotieläimet olivat kaupungeissa yleisiä, ja päästessään karkuteille varsinkin siat saattoivat olla vaarallisia. Alhainen hygieniataso, tiheä asuminen ja ihmisten ja tavaroiden runsas liikkuvuus puolestaan tekivät kaupungeista tyypillisesti paljon maaseutua otollisempia ympäristöjä tartuntatautien leviämiselle.

Katovuodet ja nälänhädät

Tautien ja tapaturmien ohella elämän epävarmuuteen vaikutti suuresti riippuvuus sadoista ja säistä. 1690-luvun ja 1860-luvun valtavan mittakaavan väestökriiseihin johtaneet nälänhädät tunnetaan, mutta vähemmälle huomiolle usein jää se, että katovuodet olivat muutenkin varsin tavallisia. Ne saattoivat olla myös paikallisia, eivätkä välttämättä aiheuttaneet suoranaisia nälkäkuolemia. Aliravitsemus johti kuitenkin helposti moninaisiin puutosoireisiin, jotka puolestaan heikensivät merkittävästi yleiskuntoa ja altistivat muille sairauksille, varsinkin tartuntataudeille. Rajuja esimerkkejä aliravitsemuksen aiheuttamista sairauksista ovat keripukki ja riisitauti, mutta tärkeiden ravintoaineiden pitkäaikainen puutos aiheutti myös monia muita, vaikeasti tunnistettavia terveysongelmia. Nykyisin esimerkiksi eri vitamiinien puutoksen seurauksia tunnetaan yhä paremmin, ja samalla ymmärryksemme myös entisajan todellisuudesta kasvaa.

Vuodenkierto

Monet terveysriskit limittyivät tiivisti vuodenkiertoon ja sen eri vaiheiden toimiin. Kevät oli tyypillisesti vaikeinta aikaa, sillä edellisen kesän sadosta suurin osa oli käytetty ja uuden korjaamiseen vielä pitkä aika. Mikäli huonon sadon vuotta seurasi toinen, oltiin jo suuren kriisin partaalla. Syksy puolestaan oli tartuntatautien otollisinta aikaa, sillä monet vuodenaikaan sijoittuvat toimet saivat ihmiset liikkumaan ja kokoontumaan tavallista enemmän. Varsinkin pestuumarkkinoiden yhteydessä tartuntataudit levisivät tehokkaasti, ja tilannetta voikin verrata lomien päättymiseen ja etenkin koulujen alkamiseen, jotka nykyisinkin tekevät syksystä tautien aikaa. Myös talvi oli usein riskialtis, sillä vaikka ihmisten vähäisempi liikkuminen vähensi tartuntatautien leviämistä, saattoi koko talonväen tiivis oleskelu suhteellisen pienissä tiloissa – joissa usein oli myös kotieläimiä – edesauttaa tautien tarttumista ja kroonisten sairauksien oireiden pahenemista. Lisäksi esiteollisen ajan talot, joissa ilmanvaihto oli talviaikaan usein varsin vähäistä, olivat itsessään vaikeita ympäristöjä varsinkin hengitysteiden sairauksista kärsiville.

Lapsikuolleisuus

Suurimmaksi elinolosuhteiden eroksi nykypäivään nähden voidaan hyvällä syyllä katsoa korkea lapsikuolleisuus. Noin puolet jokaisesta ikäluokasta menehtyi ennen viiden vuoden iän saavuttamista, tästä suurin osa alle kaksivuotiaina. Tämä on tärkein syy aiempien vuosisatojen alhaiseen keskimääräiseen elinikään. Mikäli lapsuudesta selvisi, oli ihmisellä tuolloinkin suhteellisen hyvät mahdollisuudet elää ainakin viisikymmenvuotiaaksi, eivätkä yli 80-vuotiaatkaan vanhukset ole esimerkiksi 1700-luvun lähdeaineistossa kovin harvinaisia. Lapsikuolleisuus laski merkittävästi vasta isorokkorokotuksen myötä 1800-luvun alusta lähtien. Toimenpiteen edeltäjä rokonistutus ei vielä 1700-luvulla yltänyt väestötasolla huomattaviin tuloksiin, vaikka paikallisesti sillä oli usein suuri merkitys.

Moninaiset kuolinsyyt

Niin lasten kuin aikuistenkin kohdalla ylivoimaisesti suurin uhka terveydelle ja elämälle olivat erilaiset tartuntataudit. Lapsilla isorokko (koppor, smittkoppor) oli 1700-luvulla merkittävin yksittäinen kuolinsyy, ja niillä alueilla, joilla virustauti esiintyi endeemisenä eli kotoperäisenä, siitä tuli nopeasti yksinomaan lasten tauti. Koska sairastettu isorokko antaa elinikäisen immuniteetin, alkoi uusi epidemia aina silloin, kun oli syntynyt riittävästi lapsia, jotka eivät olleet sitä vielä sairastaneet. Yleensä epidemioita esiintyi muutaman vuoden välein, ja tuhkarokko (mässling) levisi samalla periaatteella. Erityisen tuhoisaa oli, mikäli näiden kahden taudin epidemiat osuivat yhteisöön samanaikaisesti.

Taulukossa olevien ruotsinkielisten kuolinsyiden suomennoksia voi hakea esim. seuraavista linkeistä:

• https://www.juuret.org/sanasto/kuolinsyyt
• https://www.saunalahti.fi/arnoldus/kuol_syy.html
• https://historismi.net/tools4.html

Aikuisia puolestaan menehtyi varsinkin sellaisiin tartuntatauteihin, joita aikalaiset nimittivät yleisesti kuumetaudeiksi. Ryhmään kuului monenlaisia tauteja influenssasta malariaan ja toisintokuumeesta pilkkukuumeeseen. Näiden kohdalla tyypillistä oli, että epidemiat alkoivat ja päättyivät suhteellisen lyhyessä ajassa ja aiheuttivat suurta kuolleisuutta. Erilaiset ”kuumeet” ovatkin kuolleiden luetteloissa erittäin yleisiä kuolinsyitä. Etenkin ”polttotauti” eli hetsig feber tai brännsiuka oli yleinen kuolinsyy ympäri vuotta. Kuolinsyyksi merkittyjen kuumeiden taustalla olleiden tautien tunnistaminen nykyajasta käsin on erittäin vaikeaa ja usein mahdotonta, vaikka aikalaiset koettivatkin parhaansa mukaan erotella erilaisia kuumetauteja oireineen. Suhteellisen varmoja voidaan olla siitä, että frossassa kyse on ollut malariasta ja rötfeberissä pilkku- tai toisintokuumeesta. Maskfeber puolestaan viittaa loisiin ja niiden pitämiseen kuolinsyynä, vaikka todellisuudessa kuoleman on aiheuttanut jokin muu. Loiset olivat erittäin yleisiä, ja koska varsinkin suolistoloiset pyrkivät poistumaan menehtyneestä isännästä, oli niitä luontevaa pitää kuoleman aiheuttajina. ”Matokuumetta” kuolinsyynä näkee varsinkin lasten kohdalla.”

Kuumeet” ovat esimerkki niin sanotusta oireenmukaisesta kuolinsyystä. Termillä viitataan kuolinsyihin ja tautinimiin, joissa ei nykytiedon valossa ole kyse yksittäisestä taudista tai sairaudesta. Sen sijaan jokin oire, joka on voinut aiheutua monenlaisista tekijöistä, on katsottu sairaudeksi ja siten kuolinsyyksi. Muita oireenmukaisia kuolinsyitä ovat esimerkiksi lukuisat vatsaoireet (kuten magsiuka, diarré ja förstoppning eli ummetus), joiden taustalla voi olla lukuisia sairauksia tai vaikkapa myrkyllinen tai pilaantunut ravinto, sekä erilaiset rintakivut ja -taudit (bröstsiuka, bröstfeber, bröstwärk, lungsot ja håll och styng). Tähän ryhmään on todennäköisesti kuulunut paitsi sydän- ja verisuonitauteja, myös tuberkuloosia (etenkin bröstfeber ja lungsot), keuhkopussin tulehdusta ja muita hengityselimistön sairauksia. Sydän- ja verisuonitauteihin viittaavat myös melko yleiset kuolinsyyt vattusot ja slag. Verenvuoto (blodgång) on hyvä esimerkki oireenmukaisesta kuolinsyystä, joka voi johtua todella monesta tekijästä. Usein kyse on voinut olla tuberkuloosin aiheuttamasta verensyöksystä. Synnytysikäisten naisten kohdalla verenvuoto todennäköisesti viittaa niin sanottuun synnytysliitännäiseen kuolleisuuteen, johon luetaan keskenmenot, synnytyskomplikaatiot ja lapsivuodekuume. Nämä olivatkin yleisiä kuolinsyitä; ennen modernia terveydenhoitoa olivat raskaus ja synnytys aina suuri riski. Oireenmukaisia kuolinsyitä ovat myös kuoliot ja paleltumat (kallbrand) sekä tulehdukset (inflammation).

Joskus kuolinsyystä ei osattu esittää edes arvausta. Tällöin kuolinsyyksi merkittiin vaikkapa tuntematon tauti, jota näkee erityisesti pikkulasten kohdalla (okänd siukdom, okänd barnasiuka), äkkikuolema (hastigt död), kipu (wärk) tai iäkkäiden vainajien kohdalla vanhuus tai vanhuudenheikkous (ålderdom, ålderdoms bräcklighet). Vastasyntyneiden vauvojen ”kuolinsyyksi” saattoi riittää tieto siitä, että lapsi oli jouduttu hätäkastamaan (nöddöpte); kyse on voinut olla todella monista seikoista, esimerkiksi keskosena syntymisestä. Suhteellisen usein lapsia myös syntyi kuolleina (dödfödde), jolloin hätäkastekaan ei ollut mahdollinen.

Menneisyyttä tutkivien onneksi lähteistä löytyy kuitenkin myös runsaasti sellaisia tauteja, jotka on suhteellisen helppo tunnistaa. Monet niistä olivat myös aikalaisten selkeästi erotettavissa. Tällaisia ovat jo mainittu isorokko sekä jossain määrin muutkin rokot, erityisesti tuhkarokko, sekä muista lastentaudeista hinkuyskä (kikhosta). Aikuisilla hyviä esimerkkejä ovat kihti (gikt), punatauti (rödsot) ja epilepsia (fallande sot eli kaatumatauti). Myös syöpää (kräftan) esiintyy kuolinsyynä, mutta melko harvoin. Vaikka syövät ovat todennäköisesti olleet yleisiä, on niiden tunnistaminen ollut aikalaisille erittäin vaikeaa. Syöpä lieneekin ymmärretty kuolinsyyksi lähinnä silloin, kun tauti on ollut erittäin aggressiivinen ja näkynyt selvästi ulospäin.

Psyykkisiä sairauksia esiintyy niitäkin kuolinsyynä. Niihin viittaavat esimerkiksi kuolinsyyt sinnes siukdom, sinnes svag, rörd till sinnen ja melancholi. Tällaisissa tapauksissa on voinut olla kyse myös kehitysvammoista ja -häiriöistä. Itsemurhat ovat yleisesti ottaen 1700-luvun lähteissä melko harvinaisia. Koska niihin liittyi voimakas sosiaalinen ja uskonnollinen stigma, on syytä olettaa, että mahdollisia itsemurhakuolemia on pyritty selittämään esimerkiksi onnettomuuksina. Verrattain yleisten hukkumisten taustalla voikin olla paitsi tapaturmia, myös itsemurhia. Varsinaisena kuolinsyynä itsemurhaa näkeekin lähinnä silloin, kun tilaa ei ole jäänyt epäselvyydelle, esimerkiksi kun vainaja on hirttäytynyt. Väkivalta puolestaan on 1700-luvulla kuolinsyynä varsin harvinainen, vaikka tapauksia jonkin verran löytyykin. Hajatapauksina kuolleiden luetteloista löytyy myös kuolemaantuomittuja. Sotien aikana taisteluissa menehtyneitä saattaa löytyä seurakuntien kuolleiden luetteloista, vaikka useimmiten kaatuneet sotilaat kirjattiin lähinnä sotaväen omiin rulliin.

Sukupuolitauteja (wenerisk siukdom) esiintyy suhteellisen usein kuolinsyynä. Aikalaiset viittasivat termillä lähes poikkeuksetta syfilikseen eli kuppaan, sillä muita sukupuolitauteja tunnettiin huonosti. Vaikka tippuriin (gonorrhé) saattaa joskus kuolinsyynä törmätä, oli sen erottaminen kupasta vielä 1700-luvulla ja pitkään myöhemminkin erittäin vaikeaa.

Suuret epidemiat

Toisinaan esiintyi poikkeuksellisia, suuria epidemioita ja jopa väestökatastrofeja aiheuttaneita tauteja. 1700-luvun Ruotsin valtakunnassa tällaisia olivat vuosien 1710–1711 ruttoepidemia (pesten) sekä niin sanotun Kustaan sodan väestökriisin aloittanut vuosien 1788–1792 epidemia, josta aikalaiset käyttivät vaihtelevasti termejä mätäkuume (rötfeber), sappikuume (gallfeber) ja hermokuume (nervfeber). Tutkimus on ollut erimielistä siitä, oliko jälkimmäisessä kyse pilkkukuumeesta vai toisintokuumeesta. Korkea kuolleisuus ja termi mätäkuume viittaavat pilkkukuumeeseen, jolle märkivät iho-oireet etenkin raajoissa olivat tyypillisiä. Tätä tukee myös pilkkukuumeen luonne leimallisesti sotiin, poikkeusoloihin ja vankiloihin liittyvänä tautina. Kyseistä tautia aiheuttava bakteeri leviää vaatetäiden välityksellä etenkin silloin, kun runsaasti ihmisiä elää ahtaissa ja epäsiisteissä olosuhteissa.

Vuosien 1710–1711 ruttoepidemia oli Itämeren alueen viimeinen ja liittyi sekin olennaisesti sotaan. Käynnissä ollut suuri Pohjan sota johti vakiintuneiden, ruton torjumiseen tähdänneiden karanteeni- ja tuontirajoituskäytänteiden sivuuttamiseen, sillä sotilaiden, tarvikkeiden ja muonan nopea kuljetus oli välttämätöntä. Samalla siviilit pakenivat sotatoimia sankoin joukoin. Edellisestä ruttoepidemiasta oli Ruotsin valtakunnassa ehtinyt kulua jo reilusti yli puoli vuosisataa, mikä lienee ollut pitkälti juuri karanteenien ja muiden rajoitustoimenpiteiden ansiota. Läpi 1500-luvun ja vielä 1600-luvun ensimmäisellä puoliskolla ruttoepidemiat olivat kaikkialla Euroopassa yleisiä ja usein toistuvia. 1600-luvun loppupuolella ne kuitenkin vähenivät merkittävästi, ja 1700-luvulla epidemiat olivat jo harvinaisia.

Vuosien 1710–1711 epidemia levisi Suomen alueella etenkin talvisaikaan ja aiheutti suurta tuhoa. Taudin leviämisen nopeus viittaa todennäköisesti siihen, että paiseruton lisäksi esiintyi myös keuhkoruttoa. Yersinia pestis -bakteeri aiheuttaa ihmisissä kolmea eri tautimuotoa, edellä mainittujen lisäksi myös veriruttoa, jossa bakteeri siirtyy suoraan verenkiertoon. Paiserutto on historiallisesti ollut muodoista yleisin, ja sen aiheuttama kuolleisuus on vaihdellut runsaasti, noin 30 prosentista lähes sataan. Taudin oireet kestävät yleensä muutamia päiviä. Paiserutto tarttuu ihmiseen useimmiten kirppujen välityksellä, mutta siihen voi sairastua myös käsittelemällä tautiin kuollutta eläintä tai syömällä sellaista. Ihmisestä toiseen paiserutto ei tartu. Se voi kuitenkin muuntua elimistössä keuhkorutoksi, joka tarttuu ihmisten välillä pisaratartuntana. Ilman nykyaikaista hoitoa keuhkorutto ja verirutto johtavat aina kuolemaan parin päivän kuluessa sairastumisesta.

Vuosien 1710–1711 epidemian väestöllinen vaikutus oli valtava. Lähdeaineisto on hajanaista ja fragmentaarista, mutta tiedetään, että esimerkiksi Helsingin väestöstä noin kolmannes menehtyi ruttoon muutamassa kuukaudessa. Paikkakunnilla, joille rutto saapui, koettiin väestöromahduksia ja autioitumisia, ja yksittäisen talouden koko asujaimisto saattoi menehtyä muutaman päivän sisällä. Tällaiset pitäjät ylsivät tyypillisesti ruttoa edeltäviin asukaslukuihin vasta 1730- tai 1740-luvulla. Alueelliset erot olivat kuitenkin suuria; valtavaa tuhoa kokeneen alueen naapuripitäjässä saatettiin taudilta välttyä kokonaan. Tästä syystä epidemian kokonaiskuolleisuuden arviointi onkin erittäin vaikeaa.

Rutto oli oireidensa sekä epidemioiden nopeuden ja rajuuden vuoksi aikalaisten helposti tunnistettavissa. Koska tautia ei Ruotsin valtakunnassa esiintynyt vuosien 1710–1711 epidemian jälkeen, saatettiin termillä pest myöhemmin toisinaan viitata rajuihin kulkutauteihin yleisesti.

Rutto on ollut historian pelätyin tauti, paitsi rajujen oireidensa ja suuren kuolleisuutensa, myös yllätyksellisyytensä vuoksi. Ruttoepidemioiden kadottua Euroopassa pelko siirtyi osin muihin tauteihin, 1700-luvulla erityisesti isorokkoon. Myös ruttoa pelättiin kuitenkin pitkään, ja Moskovassa vuosina 1770–1771 koettu voimakas epidemia aiheutti suurta huolta Ruotsin valtakunnassa. Peloista huolimatta taudilta vältyttiin, eikä ruttoepidemioita ole 1700-luvun alun jälkeen tavattu Ruotsissa eikä Suomessa. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa monin paikoin maailmaa sen sijaan kärsittiin historian kolmannesta ruttopandemiasta, ja tietyissä maissa ruttoa esiintyy toisinaan edelleen.

Kun isorokkoepidemioita onnistuttiin 1800-luvun alusta eteenpäin yhä tehokkaammin torjumaan rokotuksin, väistyi myös tämän taudin aiheuttama kauhu. Uudeksi pelon kohteeksi nousi kuitenkin kolera, joka saapui Eurooppaan ensi kertaa 1830-luvulla ja aiheutti suurta tuhoa Suomessakin. Erittäin nopeasti leviävä kolera oli vakava uhka koko väestölle. Kuolleisuuden aiheuttajana se ei kuitenkaan noussut aivan ruton tasolle, sillä ilman nykyisenkaltaista hoitoa noin puolet sairastuneista menehtyy. Kolera aiheutti Suomessa useita vakavia epidemioita varsinkin 1800-luvun alkupuoliskolla. Vuosisadan loppua kohti ne kuitenkin vähenivät merkittävästi, ja 1900-luvulla tautia on esiintynyt vain hyvin vähän. Pilkkukuumeen tapaan kolera on yhteydessä huonoon hygieniaan, sekasortoon ja sotaan, ja sitä esiintyykin nykyisin erityisesti kehittyvissä maissa erilaisten kriisien yhteydessä.

Ajan lääketiede

Vaikka taudinaiheuttajia ei vielä 1700-luvulla tunnettu, teki lääketiede parhaansa tautien ehkäisemiksi ja potilaiden terveyden ylläpitämiseksi. Hoito perustui lähinnä oireiden tarkkailuun ja niiden lievittämiseen sekä yleisesti terveisiin elämäntapoihin kannustamiseen. Käsitys terveydestä perustui vielä suurelta osin antiikista periytyneeseen humoraalipatologiaan, jossa elimistön hyvinvoinnin katsottiin riippuvan ruumiinnesteiden tasapainosta. Ihmiset jaettiin neljään ryhmään sen perusteella, minkä nesteistä (veri, keltainen sappi, musta sappi, lima) katsottiin olevan hallitseva, ja ruokavalio- ja muut suositukset annettiin ryhmän mukaisesti. Mikäli potilas oli akuutisti sairas, sisälsi hoito usein esimerkiksi kuumetta laskevien lääkeaineiden käyttöä, ”puhdistavia” toimenpiteitä kuten suoneniskentää, oksetusta ja peräruiskeita, sekä tilanteeseen sopivan ruokavalion.

Ainakin osa hoidoista oli todennäköisesti vaikuttavia, ja esimerkiksi kiniinin käyttö malarian hoidossa tunnettiin. Tautien mekaniikkaa pyrittiin ymmärtämään jatkuvasti paremmin, ja tehokkaita lääkkeitä koetettiin kehittää. Kirurgiset operaatiot onnistuivat toisinaan hämmästyttävän hyvin. Rokonistutuksen eli inokulaation käyttöönotto oli 1700-luvun lääketieteen suuri edistysaskel, joka loi pohjan immuniteetin ymmärtämiselle, moderneille rokotteille ja empiiriseen tietoon perustuvalle ennaltaehkäisevälle terveydenhoidolle. Lääketieteen merkitystä väestötasolla kuitenkin jarrutti pahasti lääkäreiden vähäinen määrä, ja vuosisadan puolivälissä luodusta piirilääkärijärjestelmästä huolimatta varsinkaan maaseudulla suuri osa väestöstä ei koskaan kohdannut koulutettua lääkäriä. Tästä syystä myös luottamus lääkäreihin oli vähäistä, ja ihmiset turvautuivatkin useammin välskäreihin, partureihin, apteekkareihin, jonkinlaista lääketieteellistä osaamista omaaviin pappeihin sekä erilaisiin puoskareihin ja kansanparantajiin.

Väestöhistorialliset lähteet 1600- ja 1700-lukujen kolmen suuren väestökriisin, vuosien 1695–1697 suurten kuolonvuosien, suuren Pohjan sodan sekä vuosien 1710–1711 ruttoepidemian seuraukset olivat valtavia ja pitkäkestoisia. Ne olivat merkittävä tekijä Ruotsissa 1730- ja 1740-luvuilla alkaneeseen, kansanterveys- ja väestökysymyksiin kohdistuneen kiinnostuksen taustalla. Tervettä, kasvavaa väestöä pidettiin valtakunnan tärkeimpänä resurssina niin taloudelliselta kuin sotilaalliseltakin kannalta, mutta kyse oli muustakin kuin hyötynäkökulmista. Koettujen kaltaisten kriisien toistuminen haluttiin estää ja inhimillistä kärsimystä vähentää mahdollisimman paljon. Päätöksenteon ja toimenpiteiden tueksi tarvittiin tarkkaa tietoa väestöstä tauteineen. Sen keräämistä varten perustettiin Taulustolaitos (Tabellverket) vuonna 1749. Seurakunnat velvoitettiin pitämään väestöstään kirjaa huomattavasti aiempaa tarkemmin; nämä tiedot lähetettiin Taulustolaitokselle, joka kokosi koko valtakuntaa käsittelevät tilastot. Tämän ansiosta Ruotsilla ja Suomella on maailman mittakaavassa ainutlaatuisen tarkat ja varhaiset väestöaineistot.

Kuolleiden luettelot ja muut väestöhistorialliset lähteet mahdollistavat paljon muutakin kuin kuolinsyiden tarkastelun. Niiden kautta voidaan paitsi tarkastella yksittäisten ihmisten elämää, myös jäljittää epidemioita ja tutkia yksittäisiä tauteja sekä tautiympäristöjä tai väestöllisten toimenpiteiden vaikutusta. Ne kertovat myös lääketieteen oppihistoriasta sekä esimerkiksi siitä, millaisia nimiä taudeista käytettiin ja kuinka nopeasti uusi lääketieteellinen tieto vaikkapa tautiryhmistä siirtyi väkilukutauluihin ja kuolinsyitä kirjanneiden pappien tietoon. Epäsuoremmin lähteet valaisevat monin tavoin arkielämän realiteetteja ihmisten terveydentilasta aina sosiaaliseen asemaan: Minkä ikäisiä olivat esimerkiksi isännät, emännät, piiat ja rengit? Vanhuuden merkitseminen kuolinsyyksi puolestaan kertoo siitä, minkä ikäistä ihmistä pidettiin vanhana. Lyhyistä tekstiriveistä voi toisinaan myös päätellä paljon kuolemaan ja vaikkapa lasten menettämiseen suhtautumisesta. Verrattain usein näennäisen mekaanisesti kirjatuista luetteloista näkyykin inhimillinen lämpö ja välittäminen.

Lukemista: