Tutkiessani isoisäni äidin Anna Attilan (1850–1933) esivanhempia tuli vastaan hänen isänsä Johannes Hanssunpoika Toivosen (1808–1896) vaiheikas elämänpolku. Johanneksen nimen tiesin jo vanhassa perheraamatussa olleesta omistuskirjoituksesta.

Johannes näytti perheineen muuttaneen usein – vieläkään en ole kaikkia hänen asuinpaikkojaan saanut selville. Vähitellen hahmottui kuva siitä millaista viljatorpparin elämä 1800-luvulla oli. Seuraavassa pyrin hänen muuttovaiheidensa avulla kuvaamaan viljatorppariperheen elämää. Johannes avioitui vuonna 1832 Liisa Juhantytär Heikkilän (1809–1886) kanssa.

Johanneksen ja Liisan taustat

Johanneksen isä oli Hans Hansson Lagman (s. 1764 Elimäki Hämeenkylän kartano, k. 1817 Elimäki Mäkiselkä Lagman) ja äiti Anna Lisa Antintytär Takala (s. 1781 Elimäki Joensuu Takala, k. jälkeen 1822). Isän edellisestä avioliitosta oli kaksi poikaa, jotka kuolivat nuorena – siten Johanneksesta tuli perheen vanhin aikuiseksi varttunut poika. Johannes oli vasta 9-vuotias isän kuollessa. Leskeksi jäänyt äiti sai v. 1822 muuttokirjan Sippolaan, josta en ole perhettä vielä löytänyt.

Johannes on merkitty ripille päässeeksi Ruotsinpyhtäällä v. 1826, ja hän muutti samana vuonna Sippolaan. Vuosina 1826–1832 Johannes palveli renkinä Ruotsinpyhtäällä, Elimäellä ja Lapinjärvellä, missä ilmeisesti tapasi puolisonsa ja vihittiin (taulukko 1).

Liisa syntyi v. 1809 Orimattilan Terriniemen Haaralassa. Hänen isänsä oli Juha Antinpoika Heikkilä (s. 1780 Orimattila Ruha Heikkilä, k. 1844 Elimäki Mäkiselkä) ja äiti oli Katariina Joonaksentytär Kittelä (s. 1781 Pukkila Savijoki Kittelä, k. 1836 Elimäki Ratula Junttila Rautalan torppa). Perhe muutti v. 1815 Mäntsälään ja 1819 Elimäelle. Siellä Liisa pääsi ripille v. 1825 ja lähti piiaksi Ruotsinpyhtään Kuninkaankylään ja v. 1828 Lapinjärvelle. Perheenpää mainitaan Elimäellä viljatorpparina.

Perhe kasvaa ja muuttaa

Lapinjärvellä syntyy ensimmäinen lapsi, Maria (1833–1902). Kolmikko muuttaa seuraavana vuonna Elimäelle Ratulan Junttilaan, jossa syntyy Johan Edvard (1836–1845). Liki koko vuoden 1837 nelihenkinen perhe asuu Sippolan kartanolla ja muuttaa marraskuussa Elimäen Villikkalan kartanolle, jossa syntyy Eeva Liisa (1839–1906). Vuonna 1839 matka jatkuu Elimäen Teutkoskelle.

Vuonna 1840 viisihenkinen perhe muuttaa vuodeksi Lapinjärven Kimonkylän Kauppilaan ja seuraavana vuonna takaisin Elimäelle Hongiston Tuomalaan. Vuonna 1843 perhe muuttaa Elimäellä Mustilan Mommolan Kukkilaan, missä viivytään jopa neljä vuotta. Mustilassa Johan Edvard kuolee ja seuraavana vuonna syntyvät kaksoset, Matti (1846–1846) ja Helena (1846–1852).

Vuonna 1847 uudestaan viisihenkinen perhe palaa Villikkalan kartanoon, josta muuttaa seuraavana vuonna Elimäen Haapalan kylään. Siellä asutaan Hakulassa yksi vuosi, Kankahilassa kaksi vuotta, Vähäpäässä yksi vuosi ja jälleen Hakulassa kolme vuotta. Kankahilassa syntyy viimeinen lapsi Anna Sofia (1850–1933), mutta Vähäpäässä menetetään toinenkin kaksosista, Helena. Vuonna 1850 vanhin tytär Maria muuttaa pois kotoa.

Vuonna 1855 perhe palaa Mustilan kartanoon kahden tyttären kanssa. Toinen tyttäristä, Eeva Lisa, muuttaa kotoaan v. 1857.

Vuonna 1859 perhe muuttaa viimeisen kerran, nyt Elimäen Hämeenkylän Suur-Äijälään. Mukana on lapsista enää nuorin, Anna Sofia. Vuodesta 1860 lähtien Hämeenkylän kartanosta tuleekin sitten perheen ’loppusijoituspaikka’. Johannes palvelee kartanon renkinä, kunnes yli 70-vuotiaana pääsee kevyempiin töihin – ensin metsävahdiksi, ja porttivahtina hän palvelee 88-vuotiaaksi asti.

Renki ja viljatorppari

Johannes Toivonen mainitaan rippikirjoissa joko renkinä tai viljatorpparina (taulukko 1). Ensimmäisen kerran hänet mainitaan viljatorpparina v. 1834 nuoren perheen muutettua Lapinjärveltä Elimäelle. Renkinä hän oli vuosina 1840–1847 ja tämän jälkeen viljatorpparina vuoteen 1860 asti.

On vaikea arvioida, miten paljon rengin ja viljatorpparin elämä erosi toisistaan. Viljatorppari kuitenkin erosi muista torppareista siinä, että hänen torppansa oli isännän omistuksessa ja kyseiselle perheelle osoitettu asuinpaikka. Viljatorpparilla ei yleensä ollut omaa palstaa viljeltäväksi. Sen sijasta hänelle maksettiin talolle tehdystä työstä ainakin osa palkasta viljana, mistä nimityskin johtuu. Kaikki tämä mahdollisti viljatorppariperheen muuttamisen helpommin kuin muilla torppareilla, joille oma torppa oli pysyvämpi koti. Lopultakin viljatorpparin elämä oli lähempänä renkiä kuin torpparia.

Vaikea on myös arvata, miten perheellinen viljatorppari suunnitteli seuraavan työpaikkansa ja järjesti perheen muuton. Tilannetta varmasti helpotti se, ettei ”vieraaseen” torppaan kertynyt irtainta omaisuutta yhtä helposti kuin omaan torppaan. Perheellisen muutto vaikkapa naapuripitäjään vaati kuitenkin jonkinlaisia järjestelyjä.

Viljatorppariperheen toimeentulo ei välttämättä eronnut paljoakaan perheellisen rengin tilanteesta. Tosin rengit olivat useammin nuoria naimattomia miehiä kuin perheellisiä. Viljatorpparin asema lienee kuitenkin ollut renkiä arvostetumpi – kuuluihan siihen ainakin tietyn ajan työetuna asunto. Kaikkialla Suomessa viljatorpparinimikettä ei käytetty – sen vastineena olivat useimmiten muonamiehet.

Viljatorpparin lasten elämäneväät

Vanhin tytär Maria avioitui v. 1854 Erkki Jaakonpojan (s. 1833 Elimäki Joensuu Mattila) kanssa. Perhe päätyi Elimäen Haapalaan Ruottijoen torppareiksi. Lapsia syntyi kaikkiaan viisi, joista neljällä oli jälkeläisiä.

Toinen tytär Eva Lisa ei avioitunut ja palveli piikana ja itsellisenä lähes koko ikänsä Hämeenkylän kartanossa, jossa kuoli 66-vuotiaana.

Nuorin tytär, isoisäni äiti Anna Sofia lähti Jyväskylän seminaariin v. 1869 ja valmistui kansakoulunopettajaksi. Vuonna 1873 hän muutti Orimattilaan saatuaan sieltä opettajan viran. Vuonna 1876 Anna Sofia avioitui värjäri Karl Herman Mattlinin kanssa. Aviomiehestä tuli myöhemmin verkatehtailija, jolloin hän käytti nimeä K. H. Attila. Perheeseen syntyi vuosina 1878–1895 yhteensä 10 lasta, joista viisi kuoli nuorena.

Vuonna 1905 perhe muutti Orimattilan Sommarnäsin kartanoon, jonka omistajaksi K. H. Attila oli tullut luovuttuaan sitä ennen Orimattilan Villatehtaastaan. Hän kuitenkin kuoli jo v. 1908, ja kartano jäi heidän poikansa Veikko Attilan (1882–1918) hoitoon. Kartano ajautuu konkurssiin, ja v. 1914 sillä oli jo uudet omistajat. Veikko ammuttiin kapinassa 15.2.1918, ja Anna Sofia muutti saman vuoden syksyllä Helsinkiin. Hän asui tyttärensä Kainon (1883–1963) luona Katajanokalla kuolemaansa asti.

Jouduttuaan perheenäitinä luopumaan opettajan virastaan Anna Sofia oli aktiivinen Orimattilan emäntäkoulun perustamisessa ja toimi koulun tukena vuosikymmeniä.

Viljatorpparin resurssit

Ajateltaessa Johannes Hanssunpoika Toivosen mahdollisuuksia renkinä ja viljatorpparina elättää perheensä joudutaan tekemään päätelmiä perheenjäsenten elämänvaiheiden pohjalta dokumenttien puuttuessa. Viljatorpparisopimukset lienevät yleensä olleet suullisia, joten sopimusehdoista ei ole tässäkään tietoa. Voisi olettaa, että osin viljana maksettu korvaus talon hyväksi tehdystä työstä takasi vakaamman elannon kuin torppareilla. Esimerkiksi katovuodet torpparin viljelyksillä koettelivat toisinaan heidän elinolojaan.

Tämän perheen lapsista vain puolet eli aikuisikäisiksi. Se oli tuolloin melko tavallista niin torppareilla kuin talollisillakin, koska kuolleisuus tauteihin ei riippunut varallisuudesta. Vielä 1800-luvulla ns. säätykierto ei ollut kovin yleistä – torpparien lapsista tuli usein torppareita. Tämä toteutui myös vanhimman tyttären kohdalla, jonka puoliso oli torppari. Toinen tytär eli itsellisenä pitkän elämän.

Nuorin tytär sen sijaan kouluttautui opettajaksi. Tämä nelivuotinen opiskelu ei varmasti ole onnistunut ilman kodin taloudellista tukea. Tällöin Johannes oli jo Hämeenkylän kartanon palkollisena. On vaikea arvata, oliko yli 60-vuotiaan rengin palkka parempi kuin nuoremmilla. Kuitenkin on huomattava, ettei tyttären opiskeluvuosina vanhempien ruokataloudessa ollut enää lapsia. Mahdollisesti perhe oli myös onnistunut säästämään jotain nuorimpansa koulutusta varten.

Lopuksi

Viljatorppariperheen elämä tämän esimerkin pohjalta näyttää olleen pitkäjänteistä puurtamista. Ilmeisesti Johanneksen pitkä työura pohjautui osin hänen hyvään terveyteensä – harva kykenee elättämään itsensä työllään 88-vuotiaaksi asti.
Viljatorpparin mahdollisuus etsiä parempaa työpaikkaa oli helpompaa kuin muilla torppareilla, koska sidonnaisuutta työnantajan omistamaan asuntoon ei ollut. Kuitenkin Johanneksen ehkä tavanomaista lukuisammat muutot viittaavat siihen, että hän tavoittelí koko ikänsä parempaa työpaikkaa elättääkseen perheensä. Yksi ”arvoesine” tässä perheessä lienee ollut paksu perheraamattu, johon Johannes ensimmäisenä kirjasi nimensä. Näitä kirjoja ei varmaan kaikilla torppareilla ollut.