Johdanto

Tähän koosteeseen on lyhyesti kerrattu itsenäisyyssenaatin vaiheet ja esittelyt itsenäisyyssenaattoreista. Muistio luotiin ryhmän jäsenten sisäiseen käyttöön vuoden 2017 Itsenäisyyssenaatin suvut -tapahtumien taustaksi ja tietopaketiksi.

Itsenäisyyssenaatin suvut -ryhmä on liitetty valtakunnalliseen 100visio – uusi itsenäisyysjulistus -hankkeeseen, jossa kutsutaan koululuokkia tekemään uusi itsenäisyysjulistus eli visio Suomen ja suomalaisten seuraavasta sadasta vuodesta. Pohjana voidaan käyttää aikaisempaa itsenäisyysjulistusta tai aloittaa aivan uudesta ideasta. Itsenäisyyssenaattorien sukujen edustajat voivat mahdollisuuksiensa mukaan jalkautua esim. kouluihin kertomaan vuoden 1917 itsenäisyyssenaatista ja sen toiminnasta.

Itsenäisyyssenaatin vaiheet

Suomi itsenäistyi vuonna 1917 oman valtiollisen ja yhteiskunnallisen kehityksensä tuloksena. Maaliskuussa Venäjän vallankumous ja keisarin kruunusta luopuminen merkitsivät sitä, että duuma ja sen valitsema ministerineuvosto päätyi palauttamaan Suomeen sen vuoden 1899 perustuslaillisen autonomisen aseman. Heinäkuussa eduskunta otti ns. valtalailla itselleen muun kuin ulko- ja sotilaspolitiikan johdon, mutta Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan. Venäjän väliaikainen hallitus kukistui 7.11.1917. Suomessa poliittinen tilanne kärjistyi ja Suomen Ammattijärjestö julisti yleislakon 14.11.1917. Viisi päivää kestäneen lakon aikana 15.11.1917 eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi. Samana päivänä uusi eduskunta irrotti Suomen Venäjästä.

Eduskunnalle esitettiin 24.11.1917 kaksi senaattorilistaa: toinen sosialistien ja toinen porvarillisten. Eduskunta hyväksyi P. E. Svinhufvudin porvarillisten listan 27.11.1917 – ja senaatti aloitti työnsä jo samana päivänä klo 12. Svinhufvudin senaatissa eli itsenäisyyssenaatissa oli kuusi nuorsuomalaista, kaksi maalaisliittolaista, kaksi Suomalaisen puolueen edustajaa ja yksi Ruotsalaisen kansanpuolueen edustaja. Itsenäisyyspäiväksi valittiin 6. joulukuuta, jolloin eduskunta hyväksyi Svinhufvudin johtaman senaatin antaman itsenäisyysjulistuksen. Itsenäisyyssenaattorit toimivat koko toimikautensa ajan äärimmäisen paineen alla. Senaattorit olivat kotoisin eri puolilta Suomea ja taustoiltaan erilaisia toimijoita. Yhteisinä tekijöinä voidaan mainita eriasteinen kiinnostus politikointiin ja vahva näkemys Suomen itsenäistymisestä. Senaattorit olivat kaikki myös melko samanikäisiä – keski-ikä oli noin 44 vuotta.

Senaatin tärkein tehtävä oli Suomen valtiollisen itsenäisyyden turvaaminen. Senaatin toimintaa pyrittiin estämään tammikuussa 1918, kun maahan muodostettiin uusi sosialistien kokoama hallitus, kansanvaltuuskunta, ja vallankumousyritys käynnistyi. Eduskunnan valitseman hallituksen neljä senaattoria Juhani Arajärvi, Alexander Frey, E. Y. Pehkonen ja Heikki Renvall siirtyivät Vaasaan, ja punaisten valtaamaan Helsinkiin jäivät piileskelemään Svinhufvud ja muut senaattorit. Jalmar Castrén ja Svinhufvud liittyivät Vaasan senaattiin maaliskuussa. Sotatila päättyi huhtikuun lopussa ja senaatti jatkoi työtään Helsingissä 6.5.1918 lähtien. Eduskunta nimitti P. E. Svinhufvudin valtionhoitajaksi 16.5.1918 ja J. K. Paasikiven pääministeriksi 25.5.1918. Paasikiven senaatti erosi marraskuussa 1918, kun sen Suomeen kaavailema kuningashallitsijan valinta ei toteutunut.

Juhani Arajärvi

Juhani Arajärvi (vuoteen 1905 Alin) syntyi vuonna 1867 urjalalaiseen maamiesperheeseen, pääsi Hämeenlinnan lyseoon, opiskeli Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa Helsingissä maisteriksi ja teki merkittävän uran sanomalehtimiehenä, kasvattajana, talousmiehenä ja poliitikkona. Hänellä oli huomattava asema eritoten taloudellisena ja poliittisena taustavaikuttajana.

Opintojensa jälkeen Arajärvi toimi 1890-luvun puolivälissä vanhasuomalaisen Viipuri-lehden päätoimittajana. Lyhyen lehtimiesuran jälkeen hänestä tuli aikuiskasvattaja, Kymenlaakson kansanopiston ensimmäinen johtaja. Pedagogin uransa aikana hän oli perustamassa muun muassa nuorisoseuroja ja muita kansalaistoimintoja sekä vaikuttajana kymenlaaksolaisen maakuntaliikkeen syntyyn.

Kasvatustyöstä Arajärvi siirtyi liike-elämän palvelukseen. Hänet nimitettiin vuonna 1903 Kansallis-Osake-Pankin Kotkan konttorin johtajaksi ja kolme vuotta myöhemmin pankin Tampereen konttorin johtajaksi. Joulukuussa 1918 Arajärvi siirtyi Helsinkiin pankin johtokunnan jäseneksi, jossa tehtävässä hän toimi vuoteen 1937 saakka.

Pankkityön rinnalla kulki Arajärven poliittinen ura. Hän toimi Suomalaisen puolueen ja vuodesta 1918 sen seuraajan Kansallisen Kokoomuksen kansanedustajana yhteensä kahdentoista vuoden ajan. Hän oli perustamassa Kokoomuspuoluetta. Eduskunnassa hän oli useiden valiokuntien jäsen ja hoiti monia poliittisia luottamustehtäviä.

Arajärven poliittisen uran huipennus oli jäsenyys itsenäisyyssenaatissa, jossa hän hoiti valtiovaraintoimituskunnan päällikön eli valtiovarainministerin tehtäviä. Hän oli myös ns. Vaasan senaatin jäsen. Noihin aikoihin hän vaikutti moniin suuriin taloudellisiin ratkaisuihin, muun muassa Vuoksen koskivoiman valjastamiseen voimantuotantoon ja Enso Gutzeitin saamiseen valtion yhtiöksi.

Juhani Arajärvi oli vankka fennomaani ja siinä erityisesti koulu- ja työtoverinsa J. K. Paasikiven tukija ja usein myös neuvonantaja. Juhani Arajärvi kuoli vuonna 1941 Helsingissä. Hän oli naimisissa Sofie Frederique s. Charpentierin kanssa, ja heillä oli kymmenen lasta: kahdeksan tytärtä ja kaksi poikaa.

Arthur Castrén ja Jalmar Castrén

Castrén-suku on alunperin hämäläinen talonpoikaissuku, jonka alkukoti on Sääksmäen Linnasten kylän Mattilan talossa. Suvun ensimmäinen tunnettu jäsen, Markus Sigfridinpoika tuli vuonna 1605 isännäksi tuohon taloon. Vuonna 1611 Mattilan talo mainitaan kirkonkirjoissa ratsutilana.

Kaikkien nykyisten suvun jäsenten viimeinen yhteinen kantaisä oli Kajaanin kruununvouti Mattias Castreen (1693–1771), jonka kahden pojan, Christerin ja Erikin jälkeläisistä suvun nykyiset neljä päähaaraa polveutuvat.

Castrén-suvussa oli varhaisvaiheessa paljon pappeja ja oikeusoppineita. Nykyisin Castrénit toimivat monissa eri ammateissa mutta pappeja ei suvun nuoremman polven jäsenissä enää ole.

Pehr Evind Svinhufvudin itsenäisyyssenaatissa (27.11.1917–27.5.1918) oli kaksi Castrén-suvun jäsentä: varatuomari Johan Arthur Castrén (s. 1866 Turtolassa, k. 1946 Pietarsaaressa, sukukalenterin taulu 124) ja professori Jalmar Castrén (s. 1873 Alatorniolla, k. 1946 Helsingissä, sukukalenterin taulu 159). Arthur ja Jalmar Castrén edustivat suvun ensimmäistä haaraa. He olivat serkuksia, ja molemmat syntyisin monilapsisista pappisperheistä.

Arthur Castrén toimi aluksi Oulun pormestarina ja siirtyi sieltä Helsinkiin sisäasiaintoimikunnan päälliköksi. Myöhemmin hän toimi Helsingin kaupunginjohtajana ja pormestarina. Arthur Castrén oli jo varhain ollut ajamassa maamme itsenäisyyttä, joten kun kutsu itsenäisyyssenaatin jäseneksi tuli, otti Castrén sen vastaan. Hän toimi sisäasiaintoimituskunnan päällikkönä.

Jalmar Castrén oli insinööri. Uransa alussa hän toimi virkamiehenä tie- ja vesirakennustoimessa. Samalla hän hoiti sillanrakennus- ja rakennuskonstruktioiden statiikan professuuria Suomen Teknillisessä Korkeakoulussa. Varsinaisen uransa hän loi Valtionrautateiden pääjohtajana. Itsenäisyyssenaatissa hän toimi kulkulaitosten ja yleisten töiden toimituskunnan päällikkönä.

Molemmat Castrénit edustivat Nuorsuomalaista puoluetta, ja heidät tunnettiin yhteiskunnallisen asemansa vuoksi koko maassa. He olivat siten itsenäisyysjulistuksen ja sitä seuraavien sisällissodan levottomuuksien aikaan punaisten näkökannasta poliittisia vastustajia, jotka oli tarvittaessa pidätettävä. Punakaartit partioivat kaduilla, tarkistivat kulkulupia ja tekivät kotietsintöjä löytääkseen valkoisia vastustajiaan. Senaattorit olivat etsityimpiä henkilöitä, joten heidän tuli pysytellä piilossa.

Arthur Castrén ontui toista jalkaansa, joten hänelle henkilöllisyyden peittely oli tavallista hankalampaa. Castrén piilotteli ystävänsä Hannes Snellmanin asunnossa, mutta koska punakaartilaiset tekivät taloon toistuvasti yllätystarkistuksia, päätettiin hänet siirtää turvaan Diakonissalaitokselle. Matka keskeytyi Pitkälläsillalla passitarkastusta varten. Saattajana ollut Snellman kertoi matkakumppaninsa insinööri Carlssonin olevan kuolemansairaana ja tarvitsevan pikaista sairaalahoitoa. Näin kumppanukset päästettiin jatkamaan matkaa.

Diakonissalaitoksella Arthur Castrén kuitenkin melko nopeasti tunnistettiin ja ilmiannettiin, ja punakaartilaiset saapuivat hakemaan ”jotain Kasreenia”. Kasreeninimistä ei löytynyt, mutta piilopaikkaa piti pikaisesti vaihtaa. Uusi paikka oli Töölönkadulla sijainnut Kammion sairaala, josta pako jatkui edelleen insinööri Frosteruksen kotiin Töölönkatu 7:ään. Täällä Arthur Castrén onnistui välttelemään hakijoitaan Helsingin vapauttamiseen saakka.

Jalmar Castrén puolestaan piileskeli köyhäinhoidontarkastajan virastossa Yrjönkadun ja Uudenmaankadun kulmassa yhdessä P. E. Svinhufvudin ja Oskari Louhivuoren kanssa. Sieltä kolmikko siirrettiin samassa talossa olevaan Johan Runebergin asuntoon, jossa he oleilivat liikemies Carlssonina (Svinhufvud), insinööri Collinina (Castrén) ja metsänhoitaja Landgrenina (Louhivuori).

Alexander Frey

Vehkalahdella 7.6.1877 syntynyt Alexander Frey oli lakimies, pankinjohtaja ja Ruotsalaisen kansanpuolueen poliitikko, joka toimi muun muassa kansanedustajana, senaattorina ja Tarton rauhanvaltuuskunnan jäsenenä. Frey oli vuonna 1917 Svinhufvudin senaatin jäsen ja toimi sisäasiaintoimituskunnan apulaispäällikkönä, jatkaen samassa tehtävässä Paasikiven senaatissa vuonna 1918. Poliitikon uransa jälkeen Frey toimi Pohjoismaiden Yhdyspankin johtokunnan puheenjohtajana vuosina 1919–1945 ja pankin pääjohtajana vuosina 1928–1945.

Alexander Freyn vanhemmat olivat kenraalimajuri Johan Adolf Frey nuorempi, Reitkallin kartanon omistaja, ja kauppaneuvoksen tytär Sofie Pauline Bruun Haminasta. Alexander Freyn isoisä kollegiasessori Johan Adolf Frey vanhempi oli vuonna 1850 korotettu perinnölliseen venäläiseen aatelisarvoon Viipurin aatelistossa.

Frey pääsi ylioppilaaksi vuonna 1895 ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1898 saaden maisterin arvon vuonna 1900. Tämän jälkeen Frey opiskeli lakia valmistuen lakitieteen kandidaatiksi vuonna 1903 ja työskenteli sen jälkeen lakimiehenä Helsingissä ja Lahdessa. Varatuomarin arvon hän sai vuonna 1906. Frey väitteli lakitieteen tohtoriksi vuonna 1911.

Senaattori Freyn vaimo oli Martha Gerda Maria s. Blomqvist (1893–1976), jonka kanssa hän avioitui v. 1913. Heidän ainut lapsensa Åke Frey (1919–1978) toimi suurlähettiläänä Turkissa, Iranissa ja Afganistanissa.

Suvun (2 haaraa) keskuudessa vallitsevan käsityksen mukaan se on ranskalainen hugenottisuku, joka pakeni Ranskasta Nantesin ediktin peruuttamisen jälkeen 1685. Suvun sanotaan siirtyneen Pommeriin ja lopulta Königsbergin kautta Suomeen 1700-luvulla. On sanottu, että tarmo, kyvykkyys ja kiivauskin ovat merkille pantavia sukuominaisuuksia kuten myös vaatimattomuus ja vakava mielenlaatu. Suvun tunnuslauseeksi on otettu lyhennys Fredrik Suuren sanoista: ”Viel leisten, (wenig hervottagen, mehr sein), als scheinen”. Sukunimi on suojattu, ja sen haltijoita on vuonna 2016 tilaston mukaan 61.

Alexander Frey kuoli 28.11.1945, ja hänet on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.

Kyösti Kallio

Kyösti Kallio, alkuaan Kalliokangas, syntyi 10.4.1873 Ylivieskassa yhteiskunnallisesti aktiiviseen viljelijäperheeseen. Vuonna 1895 hän muutti Nivalaan, jossa menestyksellisesti viljeli ja laajensi omistamaansa suurtilaa samalla kun hoiti lukuisia paikallisia ja maakunnallisia luottamustoimia. Kallio valittiin perustuslaillisena nuorsuomalaisena säätyvaltiopäiville vuosina 1904 ja 1905. Eduskuntauudistuksen jälkeen hänet valittiin heti kansanedustajaksi. Hänestä tuli Maalaisliiton eduskuntaryhmän ja vuonna 1908 myös puolueen puheenjohtaja.

Itsenäistymisprosessissa Kallion osa oli keskeinen. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen hän otti osaa neuvotteluihin Suomen asemasta Venäjän väliaikaisen hallituksen edustajien kanssa ensin Helsingissä ja sitten Pietarissa (19.–20.3.1917). Tokoin senaatissa hän oli maalaisliiton ainoana edustajana vaa´ankieliasemassa päätettäessä eduskunnan hajottamisesta ja uusista vaaleista. Sosialistien erottua Kallio jäi E. N. Setälän johtamaan tynkäsenaattiin hoitamaan maatalous- ja elintarvikeasioita. Tehtävä jatkui vaalien jälkeen Svinhufvudin senaatissa.

Senaatin tarkoituksena oli, että eduskunta vain toteaisi sen laatiman itsenäisyysjulistuksen tiedonantona, mutta se ei tyydyttänyt kansanedustajia. Julistusta päätettiinkin täydentää lausumalla, jonka eduskunta nimenomaisesti hyväksyisi: sen kirjoittajaksi senaatissa nimettiin Kallio. Tämän tekstin eduskunta 6.12.1917 hyväksyi porvarillisten ryhmien puheenjohtajien, ensimmäisenä Santeri Alkion, allekirjoittamana päätöslauselmaehdotuksena äänin 100 – 88.

Vapaussodan jälkeen Kallio korosti voimakkaasti sovintopolitiikkaa koston sijasta, mutta vailla vastakaikua valtaan nousseessa oikeistossa. Hän jäi Paasikiven senaattiin, mutta erosi siitä sen monarkistisuuntauksen vuoksi. Tasavallan voiton jälkeen Kalliosta tuli yksi kaikkein keskeisimmistä päättäjistä. Ennen valintaansa presidentiksi hän oli koko ajan kansanedustajana, seitsemän kertaa eduskunnan puhemiehenä ja neljästi pääministerinä. Presidenttinä hän vuonna 1937 nimitti heti keskustalais-sosiaalidemokraattisen punamultahallituksen. Sillä oli oleellinen merkitys siihen, että Suomi taisteli talvisodassa yhtenäisenä.

Kyösti Kallio avioitui Katariina (Kaisa) Nivalan (1878–1954) kanssa vuonna 1902, ja perheeseen syntyi kuusi lasta. Kallion terveys petti lopullisesti elokuussa vuonna 1940. Hän kuoli dramaattisesti Helsingin Rautatieasemalla 19.12.1940 ollessaan lähdössä kotiin Nivalaan.

O. W. Louhivuori

Louhivuori-Lohtander -suvun (alkuperäinen kirjoitustapa Lochtander) esivaiheet keskittyvät Oulun ja Oulunjärven seuduille ja sen jälkeen Pohjois-Karjalaan, josta käsin suku vähitellen hajaantuu eri puolille Suomea. O. W. Louhivuoren suvun juuret ovat Kajaanissa, johon Pietari Erikinpoika Lohtander saapui 1600-luvun alkupuolella. Vuonna 1735 Kajaanissa syntynyttä Anders Lohtanderia voidaan pitää suvun kantaisänä.

Oskar Wilhelm Lohtander syntyi 18.9.1884 Kuopion maalaiskunnassa Suovulla, jonka sahalla hänen isällään Mikolla (Mikael Lohtander) oli ensimmäinen työpaikkansa. 31.5.1886 syntyi Mikon toinen poika, O. W. :n pikkuveli, joka sai nimeksi Anders Nikolaus Verner. Perheeseen syntyi vielä kolme tyttöä: Hellin, Aino ja Marjatta. Vuonna 1905 suomensivat Lohtanderin pojat sukunimensä Louhivuoreksi ottaen käyttöön etuniminä Oskari Wilho ja Antti Niilo Verneri.

Tultuaan ylioppilaaksi vuonna 1903 O. W. Louhivuoren työura alkoi Pohjantähti-lehden toimittajana (1906) ja Kylväjä-lehden päätoimittajana (1908). Filosofian maisterin (1908) ja filosofian tohtorin (1915) tutkinnot suoritettuaan hän toimi myös opettajana eri oppilaitoksissa ja Helsingin yliopistossa sekä Kauppakorkeakoulussa, jonka kansantaloustieteen, finanssiopin ja tilastotieteen professorina hän työskenteli vuosina 1938–1952, rehtorina vuosina 1945–1952 ja kanslerina vuosina 1952–1953. Hän julkaisi myös kirjoja, mm. useita oppikirjoja kansantaloudesta. Rintakuva O. W. Louhivuoresta on nähtävillä Helsingin kauppakorkeakoulun pihalla.

Louhivuori toimi sosiaalitoimituskunnan päällikkönä Svinhufvudin senaatissa vuosina 1917–1918 ja Paasikiven senaatissa vuonna 1918. Hän kuului Suomalaisen puolueen (1917–1918) ja Kansallisen kokoomuspuolueen eduskuntaryhmään (1918). Jo vuosina 1916–1917 Louhivuori toimi henkivakuutusyhtiö Salaman toimitusjohtajana ja itsenäistymisvaiheiden jälkeen hän jättäytyi sivuun politiikasta palaten Salamaan toimitusjohtajaksi vuodesta 1918 vuoteen 1936. Vuonna 1938 Louhivuori toimi Oy Uuden Suomen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino Oy:n vt. toimitusjohtajana. Elinaikanaan hän toimi monenlaisissa
luottamustehtävissä kuten Suomen Kansallisteatterin hallintoneuvostossa, Liikesivistysrahaston hallituksessa ja Societas Gerontologica Fennican hallituksessa ja sai useita kunniamerkkejä, mm. Vapaudenristin ja Suomen Valkoisen Ruusun kunniamerkin.

O. W. Louhivuoren perheeseen kuuluivat hänen vaimonsa Hilja Siviä s. Soinamo ja kaksi tytärtään Kaisu (1914) ja Anna-Lea (1918). Hän kuoli Helsingissä 1.7.1953 ja on haudattuna Helsingin Hietaniemen hautuumaalle. Sukuhaaran runsaasta sadasta nykyisestä jäsenestä pääosa on O. W:n veljen Verneri Louhivuoren jälkeläisiä.

E. Y. Pehkonen

Eero Yrjö Pehkonen syntyi Pohjois-Pohjanmaalla Limingan pitäjän Ala-Temmeksen kylän Pehkosen talossa vanhan talonpoikaissuvun 9-lapsiseen perheeseen. Pienikasvuisimpana, mutta vilkkaana ja terävä-älyisenä hänet ainoana perheen pojista lähetettiin opintielle. Hän suoritti ylioppilastutkinnon Oulun lyseossa vuonna 1902 ja aloitti yliopisto-opinnot Helsingin yliopiston filosofisessa tiedekunnassa. Täältä hän siirtyi vuoden kuluttua Mustialan maanviljelysopistoon. Valmistuttuaan agronomiksi vuonna 1905 hän toimi pari vuotta Peltosalmen maanviljelys- ja karjanhoitokoulun opettajana. Sen jälkeen hän toimi 10 vuoden ajan Kuopion maanviljelysseuran sihteerinä ja maatalousneuvojana. Täällä hän kohtasi tulevan vaimonsa, Saimi Kosken.

Neuvontajärjestössä toimiessaan hän tutustui laajasti maakuntaan. Useiden opiskelutovereidensa tavoin hän liittyi vasta perustetun Maalaisliiton jäseneksi. Uudessa puolueessa oli vähän koulutettuja jäseniä, joten hänet vedettiin nopeasti mukaan valtakunnan tason järjestötoimintaan ja politiikkaan. Agronomi Pehkonen valittiin v. 1914 Kuopion vaalipiiristä kansanedustajaksi.

Syksyllä 1917 hänet nimitettiin P. E. Svinhufvudin johtaman senaatin maanviljelystoimituskunnan apulaispäälliköksi. Senaattorina Pehkosen keskeinen tehtävä oli valmistella esitys torpparien vapautuslaista. Lakiesitys tuotiin eduskuntaan tammikuussa 1918, mutta vapaussodan sytyttyä asian käsittely siirtyi muutaman vuoden. Muuttuneen poliittisen ilmapiirin johdosta edellistä lakiesitystä hieman laimeampi versio hyväksyttiin eduskunnassa vasta vuonna 1922. Laki tunnetaan muutokset valmistelleen ministerin mukaan Lex Kalliona.

Punaisten otettua vapaussodan alettua Helsingin haltuunsa, senaatti siirtyi Vaasaan. Siellä Pehkosen tehtäväksi ns. Vaasan senaatissa tuli sisällissodan johdosta erittäin vaikeaksi muodostuneen elintarviketilanteen hoito. Tasavaltalaisen hallitusmuodon kannattajana Pehkonen jäi pois seuraavasta senaatista, joka kannatti hallitusmuodoksi kuningaskuntaa. Tämän jälkeen agronomi Pehkonen nimitettiin siviilivirkaan valtiolle hankitun, Suomen suurimman maatilan, Jokioisten kartanon hoitokunnan toimitusjohtajaksi. Siellä hän pääsi käytännössä toteuttamaan sitä, mitä hän oli suunnitellut lakiesityksessään. Kartanosta erotettiin onnistuneesti yli tuhat uutta itsenäistä maanviljelys- ja asuntotilaa. Jokioisten kautensa aikana hän toimi uudelleen vuosina 1920–1921 maatalousministerinä Rafael Erichin hallituksessa.

Vuonna 1925 E. Y. Pehkonen nimitettiin maaherraksi Oulun lääniin (se käsitti silloin myös Lapin). Tässä tehtävässä hänen keskeinen tavoitteensa oli jakaa hallinnollisesti aivan liian suuri ja kahdesta hyvin erilaisesta alueesta muodostuva lääni kahteen osaan, Oulun ja Lapin lääniin. Tämän tavoitteensa hän saavutti vuonna 1938. Maaherran tehtävien ohella hän osallistui useisiin sekä läänin että valtakunnan tason taloudellista toimeliaisuutta edistäviin tehtäviin toimien mm. Oulun Talousseuran ja valtakunnallisen maatalouden neuvontajärjestön Maatalousseurojen keskusliiton puheenjohtajana.

E. Y. Pehkosen nimi on ollut usein esillä etsittäessä vaikeina aikoina henkilöä vaativiin valtakunnan tason tehtäviin. Hänen nimensä oli esillä mm. vuonna 1925 valittaessa seuraajaa presidentti K. J. Ståhlbergille, mutta tällöin hän kieltäytyi. Kallion tultua valituksi presidentiksi vuonna 1937 Pehkonen oli hallituksen muodostajaehdokkaana, mutta vasemmisto ei hyväksynyt häntä. Vastaava tilanne toistui myös vuosina 1940 ja 1943. 1930-luvun poliittisesti kärjistyneenä aikana maaherra Pehkonen joutui läänissään järjestystä ylläpitäessään käyttämään koviakin otteita, josta hän sai vasemmiston vihat niskaansa. Työstä johtuvien paineiden lisäksi hänen voimiaan koetteli perheen ainoan lapsen, DI Ossi Pehkosen kaatuminen aivan talvisodan lopussa. Terveydellisistä syistä hänelle myönnettiin 17.12.1948 ero maaherran virasta.

Palkkioksi monista isänmaalle suoritetuista palveluista presidentti Paasikivi myönsi E. Y. Pehkoselle kolmantena suomalaisena valtioneuvoksen arvon. Ennen häntä sen olivat saaneet Paasikivi itse ja E. N. Setälä. Pehkonen sai tiedon tästä sairasvuoteelleen. Hän kuoli 27.2.1949. Hänen puolisonsa kuoli vain kolme päivää miehensä hautajaisten jälkeen. Heidät on haudattu Ouluun.

Heikki Renvall

Heikki Renvall syntyi Turussa 19.1.1872 tuomiorovasti ja myöhemmin arkkipiispa Torsten Thure ja Amanda Renvallin monilapsiseen perheeseen. T. T. Renvall toimi valtiopäivien aktiivisena jäsenenä tultuaan valituksi hiippakunnastaan Turusta. T. T. Renvall valittiin
arkkipiispaksi vuonna 1884 ja Renvallin perhe muutti vuonna 1887 valmistuneeseen Turun arkkipiispantaloon sen ensimmäisinä asukkaina. Isällä oli vahva vaikutus poikansa elämään ja toimintaan. Lapsuudenkodin kristillinen kasvatus oli merkittävä aatteellinen ja ajatuksellinen tausta Renvallin toimissa ja pyrkimyksissä läpi koko elämän.

Heikki Renvall kävi koulua Turun suomalaisessa lyseossa, jatkoi opintojaan Helsingin yliopistossa lakitieteessä ja valmistui molempain oikeuksien tohtoriksi vuonna 1900. Hän sai kansantalous- ja tilastotieteiden dosentuurin vuonna 1906 ja toimi Suomen Teknillisen Korkeakoulun kansantaloustieteen vt. professorina vuosina 1909–1911. Hänen yliopistouransa jäi poliittisista syistä kesken. Renvall oli tunnettu asianajotoimensa lisäksi myös luennoitsijana ja lehtimiehenä. Hän toimi vastaperustetun Helsingin Sanomien päätoimittajana vuosina 1904–1906 ja oli Suomalaisen Kansan perustajajäsen ja toimituksen jäsen vuosina 1907–1911.

Renvall oli perustuslaillisten nuorsuomalaisten johtohahmo ja oli porvarissäädyssä valtiopäiväedustajana vuosina 1904–1906, uudessa eduskunnassa nuorsuomalaisten ryhmässä vuosina 1907–1908 ja 1910–1914 sekä Kokoomuksen kansanedustajana vuosina 1922–1924. Renvall itse totesi, että hänen poliittisen uransa merkittävin saavutus oli aktiivinen osallistuminen itsenäisyysliikkeen toimintaan: salaseura Kagaali vuodesta 1902, Aktiivinen Komitea (”seitsemän veljestä”) vuonna 1915 ja nimitys marraskuun lopussa 1917 eduskunnan hyväksymään Svinhufvudin senaattiin kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päälliköksi 11/1917–5/1918, ja samoin Paasikiven senaattiin 5/1918–11/1918. Kagaalin piirissä oivallettiin nopeasti Suomen mahdollisuudet itsenäistyä maailmansodan sytyttyä. Renvall asettui johtamaan sitä nuorsuomalaisten siipeä, joka esitti itsenäisyysvaatimuksen puolueen ohjelmaan maaliskuussa 1917 ja samoin johtamaan Suomen itsenäisyysyhdistystä, joka keskittyi ajamaan valtiollisen itsenäisyyden asiaa.

Renvallin vakituinen työura alkoi vuonna 1916 Vakuutusyhtiö Kalevassa apulaisjohtajana ja jatkui toimitusjohtajana vuoteen 1946 ja hallintoneuvoston puheenjohtajana viimeiseen elinvuoteensa 1955 saakka. Renvall sai ministerin arvon vuonna 1918, ja hänellä oli lukuisia luottamustehtäviä.

Oopperalaulaja Aino Ackté (Achté) (1876–1944) ja Heikki Renvall kihlautuivat Pariisissa vuonna 1896, ja heidät vihittiin vuonna 1901 Helsingin Nikolain kirkossa. Hääjuhlia vietettiin Kämpissä suuressa seurueessa. Perheeseen syntyi kaksi lasta: Glory (avioiduttuaan Leppänen, 1901–1979) ja Mies (vuodesta 1939 Reenkola, 1908–1988). Pariskunta erosi vuonna 1917, ja Renvall solmi uuden avioliiton Elli Sofia s. Palmqvistin (1888–1957) kanssa. Liitosta syntyi kolme lasta: Rose Marie (s. ja k. 1920), Marja (1921–1951) ja Seppo (1929–1931). Heikki Renvallin sukupiiri laajenee veljien ja sisarten suunnassa.

Heti sodan päätyttyä senaattori Renvall toimi kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkönä. Esikuntansa työskentelyn pohjalta hän laati ehdotuksen laiksi itsenäisen Suomen lipusta. Lain hyväksyi eduskunta, ja Renvall itse kohotti siniristilipun ensimmäisen kerran Valtioneuvoston linnan lippusalkoon ”E. Schaumanin päivänä” 16.6.1918. Hän toivoi voivansa lähteä viimeiselle matkalleen Suomen
lippuun verhotussa arkussa. Näin tapahtui 7.6.1955. Renvall on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.

E. N. Setälä

Professori, valtioneuvos ja senaattori Emil Nestor Setälä (1864–1935) oli suomen kielen ja kansanrunouden tutkija ja poliitikko, jonka merkitys suomen ja suomalaisugrilaisten kielten tutkijana sekä Suomen kulttuuri- ja kielipolitiikan muovaajana on ollut erittäin huomattava.

Setälä edustaa satakuntalaista maanviljelijäsukua, jonka historia Kokemäeltä tunnetaan 1400-luvun puolivälistä alkaen. Vasta E. N. Setälän sukupolven myötä suvun edustajia siirtyi laajasti akateemiselle virkamiesuralle. Setälän isä, kokemäkeläinen ratsutilallinen Otto Setälä, kuoli lavantautiin suurten nälkävuosien aikana vuonna 1867. Hänet kasvatti täti miehensä kanssa, joka kuului Branderin sivistyssukuun. Setälä osoittautui niin lahjakkaaksi, että hänet lähetettiin Hämeenlinnan lyseoon. Hän tuli tunnetuksi jo lyseovuosinaan 16-vuotiaana – opettaja Arvid Genetzin rohkaisemana – laatimastaan teoksesta Suomen kielen lauseoppi (1880). Tätä teosta samoin kuin hänen myöhemmin kirjoittamaansa Suomen kielen oppikirjaa (Kaarlo Niemisen ja Aulis Ojajärven sittemmin uudistamana) luettiin pitkälle 1900-luvun jälkipuoliskolle asti Suomen oppikouluissa äidinkielen kielioppikirjana.

Setälä opiskeli yliopistossa kielitiedettä ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1885. Vuosina 1888–1890 Setälä teki tutkimusmatkoja liiviläisten, vepsäläisten ja vatjalaisten pariin. Hänet vihittiin filosofian tohtoriksi vuonna 1890. Setälä toimi Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professorina vuosina 1893–1929, Turun yliopiston kanslerina vuodesta 1926 ja perustamansa tutkimuslaitoksen Suomen suvun johtajana vuodesta 1930. Setälä toimi myös Kustannusosakeyhtiö Otavan alkuaikoina sen johtokunnassa kirjallisena neuvonantajana.

Setälä kannatti nuorempana Suomalaisen puolueen politiikkaa ja avusti Uusi Suometar -lehteä vuosina 1891–1899. Hän toimi Valvojan toimittajana ja päätoimittajana vuosina 1897–1905. Routavuosien aikaan hän liittyi perustuslaillisiin nuorsuomalaisiin, joiden puoluehallintoon kuului vuodesta 1902 alkaen. Setälä oli Helsingin kaupunginvaltuuston jäsenenä vuosina 1903–1906, valtiopäivillä pappissäädyssä vuosina 1904–1906 ja kuului eduskuntauudistusta valmistelleeseen komiteaan. Kansanedustajana hän oli vuosina 1907–1909, 1910–1911 ja 1917–1927 sekä oli eduskunnan perustuslakivaliokunnan ensimmäinen ja moninkertainen puheenjohtaja. Hän oli myös edustajana kirkolliskokouksessa vuosina 1898, 1903 ja 1918.

Keväällä 1917 muodostettuun Tokoin senaattiin E. N. Setälä tuli kirkollistoimituskunnan johtoon ("opetusministeriksi"). Sosialidemokraattien erottua senaatista saman vuoden syksyllä Setälä johti jäljelle jäänyttä "tynkäsenaattia" kolmen kuukauden ajan virkaa tekevänä puheenjohtajana. Hän jatkoi kirkollistoimituskunnan johdossa myös itsenäisyyssenaattina tunnetussa Svinhufvudin senaatissa sekä sitä seuranneessa Paasikiven senaatissa. Hänen on sanottu suurelta osin kirjoittaneen tekstin Suomen itsenäisyysjulistukseen, ja hän laati myös sen yhteydessä eduskunnalle annetun (tasavaltaisen) hallitusmuotoesityksen. Setälä järjesti myös Suomen ortodoksisen kirkon "kansallistamisen", ts. erottamisen Moskovan patriarkaatin alaisuudesta vuonna 1917 ja kytkemisen toiseksi valtionkirkoksi.

Vuoden 1918 valtiomuotokiistan aikana Setälä siirtyi monarkistien puolelle ja päätyi siten kokoomukseen, jonka puheenjohtajana toimi vuosina 1920–1921. Hän vaikutti arvovallallaan suuresti Suomen lainsäädäntöön itsenäisyyden alkuvuosina hahmoteltaessa Suomen kielipolitiikan periaatteita sekä yliopistolakien ja tekijänoikeuslain syntyä. Setälä palasi vielä opetusministeriksi Tulenheimon hallitukseen vuonna 1925 ja sitä seuranneeseen Kallion II hallitukseen ulkoministeriksi. Ulkoministerikautta seurasi lyhyehkö diplomaattiura Suomen lähettiläänä Kööpenhaminassa ja samanaikaisesti myös Budapestissa vuosina 1927–1930. E. N. Setälä vihittiin useiden ulkomaisten yliopistojen kunniatohtoriksi: Leipzig (1909), Kristiania (1911), Tartto (1924) sekä Budapest (1933). Suomessa hän sai valtioneuvoksen arvonimen vuonna 1934.

Setälä avioitui vuonna 1891 Helmi Krohnin kanssa, ja perheeseen syntyi neljä lasta. Pariskunta erosi vuonna 1913, ja Setälä avioitui samana vuonna Kristiane (Kristi) Thomsenin kanssa. Tähän liittoon syntyi kaksi lasta. E. N. Setälä kuoli vuonna 1935 junassa matkalla Helsingistä Järvenpäähän ja on haudattu Hietaniemen hautausmaalle.

P. E. Svinhufvud

Pehr Evind Svinhufvud (1861–1944) vietti varhaislapsuutensa Sääksmäen Rapolassa, jossa suku oli asunut viisi sukupolvea. Hänen isänsä, merikapteeni Pehr Gustaf Svinhufvud hukkui Kreikan saaristossa vuonna 1863, kun Pehr Evind oli vasta kaksivuotias. Isoisänkin kuoltua v. 1867 Rapola myytiin ja leskirouva Olga Svinhufvud muutti kahden lapsensa kanssa Helsinkiin.

Svinhufvud kävi Helsingin normaalikoulun ja kirjoittautui 16-vuotiaana Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon vuonna 1878. Siellä hän valmistui filosofian maisteriksi ja molempain oikeuksien kandidaatiksi. Hän auskultoi Padasjoen tuomiokunnassa. Svinhufvudin puoliso oli turkulainen Ellen s. Timgren, jonka suvussa oli useita lakimiehiä. Perheeseen syntyi kuusi lasta. Svinhufvud kuoli vuonna 1944 Luumäellä. Kotitalo Kotkaniemi Luumäellä on toiminut kotimuseona vuodesta 2000. Svinhufvud osallistui valtiopäiville aatelissäädyssä sukunsa päämiehenä ensimmäisen kerran vuonna 1894.

Svinhufvudin haaveileman kihlakunnantuomarin virkauran rikkoi poliittinen konflikti, joka syntyi Venäjän pyrkimyksestä sulauttaa autonominen Suomi kiinteämmin itseensä erityisesti helmikuun manifestilla 1899. Laillisuuskonfliktin seurauksena kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov erotti 16 Turun hovioikeuden ”niskuroivaa” virkamiestä. Svinhufvudia pidettiin hovioikeuden vastarinnan sieluna. Hän muutti asianajajaksi Helsinkiin ja osallistui sekä valtiopäivien että passiivista vastarintaa johtaneen salaseura Kagaalin poliittiseen toimintaan. Svinhufvud valittiin myös Suomen yksikamarisen eduskunnan ensimmäiseksi puhemieheksi.

Heinolan tuomiokunnan jälkeen Svinhufvud nimitettiin Lappeen tuomiokunnan tuomariksi. Ensimmäisen maailmansodan aikaan ns. toisen sortokauden vallitessa laillisuustaistelija Svinhufvud kieltäytyi noudattamasta venäläisen prokuraattori Kasanskin määräyksiä,
joita hän piti laittomina. Svinhufvud pidätettiin tuomarinpöydän takaa ja karkotettiin Siperiaan marraskuussa 1914. Kun tieto Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksesta saavutti Svinhufvudin karkotuspaikan Kolyvanin, Svinhufvud palasi Suomeen. Viipurin ja Helsingin asemilla häntä juhlittiin kansallissankarina. Venäjän väliaikainen hallitus nimitti Svinhufvudin prokuraattoriksi 3.4.1917.

Venäjän väliaikaisen hallituksen kaaduttua lokakuun vallankumouksessa Suomen senaatti ei tunnustanut valtaan noussutta bolshevikkihallitusta Suomen korkeimman vallan haltijaksi ja totesi Suomen ja Venäjän valtioyhteyden lakanneen. Eduskunta julistautui 15.11.1917 Suomen korkeimman vallan haltijaksi. Eduskunnan 27.11.1917 valitsema Svinhufvudin senaatti laati itsenäisyysjulistuksen eduskunnan käsittelyyn hyväksyttäväksi. Svinhufvud, Carl Enckell ja Gustaf Idman kävivät hakemassa lupauksen Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta neuvostohallitukselta Pietarissa ja saivat sen 31.12.1917.

Sosialistien julistettua vallankumouksen alkaneeksi Suomessa tammikuun lopulla 1918 Svinhufvud johti senaattia aluksi maan alta Helsingissä. Maaliskuun alussa Svinhufvud ja Jalmar Castrén pakenivat Helsingistä suojeluskuntalaisten kaappaamalla jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan, josta he jatkoivat Berliiniin. Svinhufvudin hallitus ja kenraali Mannerheimin joukot kukistivat kapinan sisällissodassa, ja koko senaatti kokoontui 16.5.1918 Helsingissä.

Onni Talas

Onni Eugen Alexander Talas (Gratshoff), senaattori, kansanedustaja, lähettiläs ja hallinto-oikeuden professori syntyi 15.6.1877 kauppiasperheeseen Lappeenrannassa. Hän kävi suomenkielisen koulun. Hänen perheensä kannusti voimakkaasti suomalaiskansallista aatemaailmaa, vaikka kotikielenä käytettiin ruotsia. Ennen ylioppilaaksi valmistumistaan vuonna 1895 hän suomalaisti nimensä ja ryhtyi opiskelemaan lakia. Juristiksi hän valmistui vuonna 1903 ja molempain oikeuksien tohtoriksi vuonna 1905. Hänen vastaväittäjänään toimi J. K. Paasikivi.

Onni Talas solmi avioliiton Helmi Salosen kanssa (1878 – 1934). Avioliitosta syntyivät lapset: Jorma Santeri (1902–1946), Onni Olavi (1910–1967) ja Alma Päivänsäde (1920–2015).

Talas oli kiinnostunut politiikasta. Hänestä tehtiin syksyn 1917 vaalien Suomen tärkein itsenäisyysliikkeen ehdokas, ja hän alkoi heti työskennellä Suomen täydellisen itsenäisyyden toteuttamisen puolesta ollessaan Svinhufvudin itsenäisyyssenaatin oikeustoimikunnan päällikkönä 1917–1918 ja jatkoi tätä työtä Paasikiven I hallituksessa. Talas oli myös Hessenin prinssiä Suomen kuninkaaksi pyytäneen lähetyskunnan puheenjohtaja.

Vuodet 1905–1923 Talas toimi yliopiston hallinto-oikeuden apulaisena ja professorina vuosina 1925–1930. Hän oli myös Suomen Maatalous-Osakepankin hallintoneuvoston puheenjohtaja vuosina 1925–1930.

Pisimmän ajan urastaan Talas toimi diplomaattina, ensin Madridissa ja Lissabonissa asiainhoitajana 1919–1921, myöhemmin Suomen lähettiläänä mm. Kööpenhaminassa 1930–1934, Budapestissa 1931–1940, Wienissä 1933–1938 sekä Ankarassa, Belgradissa, Sofiassa ja Kroatiassa 1941–1942 ja Roomassa 1940–1944.

Talas julkaisi mm. poliittiset teokset: Ei se niin tapahtunut; vastaus Väinö Tannerille (1949) sekä Suomen itsenäistyminen ja Mannerheimin muistelmat (1953, myös ruotsiksi).

Helmi Talaan kuoleman jälkeen toinen puoliso Lemmikki Talas (1898–1974) julkaisi Onni Talaksen käsikirjoitusten pohjalta teoksen Muistelmia: itsenäisyyssenaattorina ja lähettiläänä kymmenessä maassa (1960).

Onni Talas kuoli Helsingissä 3.5.1958. Hänet on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.

Katso myös aiheeseen liittyen artikkeli "Katsaus Nuorsuomalaisen puolueen vaiheisiin", kirj. FT Kaarina Reenkola.

Itsenäisyyssenaatin sukujen yhteystiedot 2019

• Yrjö Castrén, puheenjohtaja, GSM 0400-433758 puheenjohtaja[at]castrensuku.fi

SUKUJEN YHTEYSHENKILÖT

• Arajärvi-sukuMatti Arajärvi matti.arajarvi[at]gmail.com
• Castrén-suku Yrjö Castrén puheenjohtaja[at]castrensuku.fi, Päivi Castrén-Kortekangas varapuheenjohtaja[at]castrensuku.fi
• Frey-suku Carl-Johan Frey irafrey[at]hotmail.com
• Kallio-suku Pentti Kaarlonen pentti.kaarlonen[at]gmail.com
• Louhivuori-suku Riikka Louhivuori riikka.louhivuori[at]confedent.fi
• Pehkonen-suku Anne Sutela anne.sutela[at]revise.fi
• Renvall-suku Kaarina Reenkola kaarina.reenkola[at]pp.inet.fi
• Setälä-suku Markku Aalto-Setälä mas[at]kolumbus.fi
• Svinhufvud-suku Eino Svinhufvud eino.svinhufvud[at]s-pankki.fi
• Talas-suku Kai Talas kai.talas[at]sanoma.com