Tiedote

FT Vesa Hännisen 27.2.2024 pitämä esitelmä aiheesta Talvi– ja jatkosodan henkilöhistorialliset lähteet on katseltavissa Videotallenteet -sivultamme; vain jäsenille.

Yhdistyksemme on ostanut katseluoikeudet Juha Vuorelan julkaisemaan laajaan esitelmäkokoelmaansa. Kokoelma sisältää yhteensä yli 60 esitelmää kolmen vuoden ajalta. Jos siis sinulta on jokin esitelmä jäänyt aiemmin näkemättä, voit nyt korjata tilanteen. Videot tarjotaan vain sisäänkirjautuneille jäsenillemme ja löydät kokoelman sisällysluettelon ja linkin kokoelmaan Videotallenteet-sivultamme tästä linkistä. Vain jäsenille siis, eli muista kirjautua sisään sivuillemme.

Seksityöläisten historiaa tutkimassa 1800-luvun alkupuolen viranomaisarkistoissa

Artikkeli on julkaistu myös Suvustaja:ssa 2/2019 Kirjoittaja Kirsi Vainio-Korhonen kirsi.vainio-korhonen@utu.fi
Artikkeli perustuu kirjaani Kirsi Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa. Suomalaiset seksityöläiset 1800-luvun alussa. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2018.

Seksityön historiaa on Suomessa vaikea löytää vanhimmista asiakirjoista. Viranomaiset tekevät ihmisistä merkintöjä vain, kun jokin menee vikaan tai on laitonta. Laillinen arki kulkee omaa latuaan eikä kiinnitä huomiota. Ennen 1800-luvun loppua suomalaisissa tuomioistuimissa käsiteltiin ylipäätään harvoin ammattihaureuteen liittyviä rikosjuttuja. Kaikki avioliiton ulkopuoliset sukupuolisuhteet olivat lain mukaan rikollista toimintaa, salavuoteutta tai huoruutta, mutta maksun ottaminen seksistä kriminalisoitiin erikseen vasta 1889. Ainoastaan parittaminen ja bordellien pito olivat rikoksia 1734 säädetyssä rikoskaaressa.

Suomalaisen seksityön vanhempi historia kietoutuukin asiakirjallisessa mielessä sukupuolitautien ja irtolaisuuden historiaan. Merkintöjä syntyi, kun sukupuolitaudeista kärsiviä seksityöläisiä hoidettiin sairaaloissa tai passitettiin palveluspaikkaa vailla olevina naisina rangaistuslaitokseen. 1800-luvulta alkaen seksityöläisiä velvoitettiin käymään säännöllisesti terveystarkastuksissa. Valtaosa sairastuneista poti kivuliasta syfilistä eli kuppaa.

Olen itse tutkinut turkulaisia seksityöläisiä 1800-luvun alkupuolella. Tärkeimmät lähteeni löytyvät Turun poliisikamarin arkistosta, joka on osa Turun poliisilaitoksen vanhaa yhteisarkistoa – säilytyspaikka: Kansallisarkisto (KA), Turku. Tärkein asiakirja oman tutkimukseni kannalta on Turun poliisikamarilla pidetty terveyspäiväkirja (sundhetsjournal). Kyseessä on Turun poliisikamarin veneeristen tautien valvontakirja. Sen sivuille on tehty merkintöjä 164 turkulaisnaisesta, jotka alistettiin säännöllisiin sukupuolitautitarkastuksiin vuosina 1838–1848. Ensisijaisena huolenaiheena eivät olleet seksityötä tekevien naisten omat terveysriskit vaan seuralaisten tartuntauhka.

Valvontakirjan alussa on nimen mukainen aakkosellinen hakemisto. Kunkin naisen kohdalle on merkitty omalle sivulleen juokseva numero, nimi, ammatti (esimerkiksi piika), syntyperä (esimerkiksi kirvesmiehen tytär) tai siviilisääty (esimerkiksi merimiehen leski), osoite Turussa ja mahdolliset muutot, tietoja kerran kuukaudessa tehdyistä lääkärintarkastuksista sekä lääkärin sukupuolitautidiagnoosi (terve tai sairas). Kirjassa on mainintoja myös hoitojaksoista kuurihuoneeksi nimitetyssä sukupuolitautisairaalassa, muista sairauksista, kehruuhuonetuomioista, lasten odotuksesta, synnytyksistä, kihlauksista, avioliitoista ja kuolemantapauksista. Kihlaus ja avioliitto lopettivat tarkastukset ja siksi valvontakirjaan merkittiin yleensä sekä vihkipäivä että sulhasen nimi ja ammatti.

Tarkastusten taustalla olivat Suomen kenraalikuvernöörin huoli kaupunkien sukupuolitautitilanteesta ja venäläisten joukkojen komentajien ja lääkärien tekemät valitukset. Valtakunnallisesti keskustelun taustalla oli lääkintöhallituksen huhtikuussa 1838 antama määräys, jonka mukaan venäläisiä joukkoja majoittavilla paikkakunnilla tulisi tarkastaa ”moraalittomaksi tunnettu naisväki” kuppatartuntojen estämiseksi. Samalla valvonta on tuottanut turkulaisten seksityöläisten rekisterin, jossa on runsaasti tarkastettujen naisten henkilötietoja. Tarkastukset antoivat heille myös kutsumanimen: tarkastusnainen.

Kautta Euroopan pelättiin Amerikasta maanosaan rantautunutta salakavalaa ja kivuliasta kuppaa, joka vaivasi sukupuolisesti aktiivisessa iässä olevien lisäksi myös lapsia ja vanhuksia. Tauti tarttui sukupuoliyhteyden lisäksi ihottumavaiheessa kuppataudin aiheuttajia sisältävien suun seudun rokkojen, syylien ja haavaumien kautta esimerkiksi suutelemisen, imettämisen, saunomisen, samasta kulhosta ruokailun tai samassa vuoteessa nukkumisen välityksellä. Suomessa myös kuppaussarvet ovat olleet tartunnan lähteitä.

Haavaumia ja ihottumaa lääkittiin satojen vuosien ajan iholle hierottavalla sianihran ja elohopean seoksella, syötävillä elohopeapillereillä tai juotavalla elohopeaspriillä. Kaikki nämä keinot olivat käytössä myös Turun lääninsairaalan yhteydessä toimineella Turun veneerisellä kuurihuoneella, joka oli Suomen ensimmäinen sukupuolitautisairaala. Lisäksi haavaumia puhdistettiin desinfioivalla kloorivedellä. Rohtoja nautittiin 6–8 viikkoa kestävä kuuri, jonka aikana ensimmäisen ja toiseen vaiheen oireet yleensä hävisivät. Hoito oli kuitenkin hyvin kivuliasta ja aiheutti ripulointia, ikenien turpoamista ja runsasta syljen eritystä. Lopullisesta paranemisesta ei ollut mitään varmuutta, sillä kavala tauti saattoi kyteä oireettomana useita vuosia.

Turun lääninsairaalan arkistossa säilytetään veneerisen osaston sairaspäiväkirjoja (KA, Turku), joihin on rekisteröity kaikki potilaat (nimi, ammatti, siviilisääty), heidän kotipaikkansa, diagnoosinsa ja hoitojaksonsa pituus. Sairastuneiden joukossa oli sekä naisia, miehiä että lapsia. Edellä mainittuun Turun poliisikamarin terveyspäiväkirjaan merkityt turkulaiset naiset sekä sairastivat että varmasti myös levittivät kuppaa ja muita sukupuolitauteja. Tasan puolet tarkastetuista (82 naista) oli potilaina Turun veneerisellä kuurihuoneella, joko kerran tai useita kertoja. Lähes aina oireiksi merkittiin sukuelinten tai suun alueen haavaumat. Joskus diagnoosiksi on merkitty kondylooma eli visvasyylä tai runsas valkovuoto, joka saattaisi viitata omaksi sairaudekseen vasta 1840-luvulla tunnistettuun tippuriin.

Kuva 1
Kuva 1: Maria Lovisa Andersdotterin sivu Turun poliisikamarin veneeristen tautien tarkastuskirjassa. Merkinnöissä kerrotaan hänen työskentelevän porvarien Ekström ja Sandström kotitalouksissa. Oikeassa laidassa ovat hänen sukupuolitautitarkastusmerkintänsä vuosilta 1838–1845. Hänet todettiin joka kerta terveeksi (frisk).

Tarkastettujen naisten irtolaisuusepäilyt ja -tuomiot jättivät niin ikään runsaasti merkintöjä jo edellä mainitun Turun poliisikamarin arkistoon (KA, Turku), Turun lääninvankilan arkistoon (KA, Turku) ja Senaatin oikeusosaston arkistoon (KA, Helsinki). Suomen rangaistusjärjestelmä perustui vuoden 1734 lain rikos- ja rangaistuskaareen. Lievistä rikoksista tuomittiin yleensä rahasakkoja ja ruumiinrangaistuksia ja pahemmista teoista vapaus- ja kuolemanrangaistuksia ja maasta karkotuksia. Kuolemanrangaistus seurasi murhasta ja maanpetoksesta, mutta se muunnettiin 1820-luvun puolivälistä lähtien elinikäiseksi pakkotyörangaistukseksi Siperian kaivoksissa tai lievemmissä tapauksissa Suomessa olevissa linnoituksissa. Ankarampaa vapausrangaistusta eli pakkotyötä linnavankilassa tuomittiin ryöstöjen kaltaisista erityisen törkeistä rikoksista. Irtolaiset ohjattiin heille varattuihin työ- ja ojennuslaitoksiin ja naispuoliset irtolaiset ja rikoksentekijät kehruuhuoneisiin.

Turkulaisia tarkastusnaisia tuomittiin vapausrangaistuksiin kahdenlaisista rikkomuksista tai rikkeistä: irtolaisuudesta ja moninkertaisesta juoppoudesta. Joka kymmenes nainen sai yhden tai useampia sakkotuomioita julkijuoppoudesta. Kun rangaistuksia oli riittävästi, teon saattoi sovittaa ainoastaan vapausrangaistuksella. Molemmissa tapauksissa ensimmäinen tutkiva viranomainen oli Turun poliisikamari, jonka diaareihin ja pöytäkirjoihin (KA, Turku) on päätynyt hyvinkin yksityiskohtaisia kuvauksia tarkastusnaisten epäilyksenalaisesta elämästä.

Irtolaisuudesta epäilty saattoi ilmoittaa tyytymättömyytensä itseään koskevaan hallintomenettelyyn kolmessa vaiheessa. Ensimmäisen kerran tutkittava voi anoa muutosta irtolaistuomioonsa silloin, kun hänen asiansa siirtyi poliisikamarilta läänin kuvernöörin käsiteltäväksi. Toisessa vaiheessa hän saattoi valittaa kuvernöörin päätöksestä maan korkeimpaan tuomioistuimeen eli senaatin oikeusosastoon. Lopulta hän saattoi jättää vielä armonanomuksen keisarille, mutta samasta asiasta vain kerran. Oikeusprosessin ajan epäiltyä säilytettiin kruununvankilassa eli Turun linnan tyrmässä. Tässä vaiheessa tutkintavanki kirjattiin Turun lääninvankilan vankiluetteloon (KA, Turku). Luettelo sisältää tiedot vangin nimestä, ammatista, siviilisäädystä, kotipaikasta, rikossyytteestä ja tutkinnan eri vaiheista valituksineen.

Irtolaisina oikeusjärjestelmän rattaisiin päätyneet tarkastusnaiset eivät yleensä tyytyneet missään vaiheessa apaattisina kohtaloonsa. Heistä vain aatelistaustaiset osasivat varmuudella kirjoittaa, mutta silti he näyttävät käyttäneen kaikki mahdolliset keinot asiansa ajamiseen ja valitusten tekoon. Alhainen tai suorastaan haavoittuvan oloinen yhteiskunnallinen asema ei mitenkään näytä estäneen näiden naisten juridista aktiivisuutta. Kolmestakymmenestä yhdestä tuomitusta vain kuusi jätti muistutukset ja valitukset kokonaan tekemättä. Etenkin usein tuomiolla olleet naiset valittivat sitkeästi jokaisessa oikeusasteessa ja käyttivät vielä lopuksi mahdollisuuden anoa keisarilta armoa.

Laki velvoitti viranomaisia tekemään tutkittaville ja tuomituille selkoa valitusmenettelystä. Tarkastusnaiset joutuivat kuitenkin turvautumaan asioitaan ajaessaan ruotsin kieltä osaavien, kirjoitustaitoisten ihmisten apuun, joista suurin osa oli heidän kanssaan tutkintavankeudessa istuvia miehiä. Tarkastusnaisten anomus- ja valitusaktit löytyvät Senaatin oikeusosaston arkistosta (KA, Helsinki). Aktinippu sisältää päätöksen ohella kaikki valitukseen liittyvät anomukset, joista käy ilmi kuka on kirjoittanut anomus- ja valitusasiakirjat tutkintavankeudessa istuvan puolesta, viranomaisten kirjallisena pyytämät lisätiedot ja otteet Turun poliisikamarin pöytäkirjoista.

Kirsi Vainio-Korhonen kirsi.vainio-korhonen@utu.fi
×