Joet kulkureitteinä sekä jokivarren laitumet ja niityt ovat olleet tärkeitä asutuksen levittäytymisessä ja kylien sijoittumisessa. Asutus on levinnyt jokia pitkin, ja kukin kylä hankki käyttöönsä jo varhain kosken tai osuuden myllyn käyttöön. Isossajaossa koskialueet ovat säilyneet vanhimpien kantatalojen yhteismaana. Uskelanjoen seutu on esimerkki alueesta, jossa kylät ovat sijoittuneet jokivarteen.

Salon Seudun Sukututkijat ry:n vuoden 2019 keväisellä ruukkiretkellä tulivat tutuiksi Perniön alueen erikokoiset kosket, joiden voimaa on käytetty paitsi ruukkien vasarapajoissa, myös myllyjen pyörittämiseen. Toisaalta tarvittiin myös metsiä, joiden puuvaroista tehtiin miiluissa hiiliä masuunien ja pajojen käyttöön.

Meren läheisyys Perniön alueella oli eduksi, koska malmille ja metallituotteille laivakuljetukset olivat välttämättömiä. Siksi kaukaisemmat ja varsinkaan pienet kosket eivät ruukkien käyttöön soveltuneet. Uskelanjoen sekä sen haarojen ja sivupurojen koskia käytettiin siksi ensisijaisesti myllyjen pyörittämiseen. Joissakin isoimmissa oli myöhemmin saha tai muu vesivoimaa hyödyntävä laitos. Uskelanjoen (alajuoksultaan Salonjoen) haaroja ovat mm. Vähäjoki, Kurajoki, Rekijoki, Hitolanjoki, Terttilänjoki ja Ruokkijoki.

Kustaa Vaasa määräsi v. 1542 myllyveron: jos jalkamyllyssä jauhettiin palkkiota vastaan, oli kruunulle suoritettava vero. Vuonna 1585 Juhana III määräsi kaikki myllyt verolle. Tuolloin tehdyssä Muurlan läänin myllyveroluettelossa on varhaisimmat maininnat Uskelanjoen myllyistä. Luettelossa jokimyllyiksi on merkitty Isohiisi, Rekijoki, Lautela (ylinen koski) sekä puromyllyiksi Vanhakylä (Grabbe), Hidola, Kaskisto, Häntälä (Ilolankoski) ja Talvisilta. Vuoden 1800 loppuun mennessä vanhojen karttojen ja muiden tietojen perusteella löysin merkinnän 15 jokimyllystä ja 42 puromyllystä Uskelanjoessa ja sen haaroissa.

Myllyjen jako joki- ja puromyllyihin on hieman epämääräinen, mutta yhden tulkinnan mukaan jokimyllyissä on vettä koko vuoden ajan. Noin 400 vuoden aikana osa myllyistä on ollut käytössä vain lyhyen aikaa, mutta toiset taas pidempään.

Näyttää siltä, että 1800-luvun loppua lähestyttäessä oli jonkinlainen energiakriisi, jolloin kaikki pienetkin purot yritettiin hyödyntää. Metsien jatkuva raivaus pelloiksi sekä soiden kuivatus ja ojitus aiheuttivat sen, että purojen keväinen vesivirtaus jäi hyvin lyhytaikaiseksi. Siksi monet puromyllyt tulivat kannattamattomiksi, vaikka niiden rakentaminen olikin helppoa ja halpaa. Ne olivat puurakenteisia, erikoisosia olivat vain myllynkivet ja jotkin pienet sepän tekemät rautavahvisteet.

Merkittävimmät myllyt ovat olleet seuraavissa kylissä: Haukkala, Veitakkala, Hähkänä, Lope, Kaukola, Kajala, Isohiisi, Rekijoki, Hidola, Kärkelä, Hirvelä, Lautela, Kaskisto, Häntälä ja Terttilä. Näissä siirryttiin myös melko varhain vesirattaan käyttöön. Suurin osa puromyllyistä on ilmeisesti ollut jalkamyllyjä (ks. Kärki ym. 2018, s. 10).

Esi-isäni Häntälän myllärinä

Äidinäidinisäni Niilo Niilonpoika Nikander (s. 1849 Kiikala Hirvelä Kämi) avioitui v. 1882 Someron Häntälän Seppälän tyttären Eufemia Karoliina Jernbergin kanssa. Eufemian isä oli Rautelan Tuomolasta Mikko Kustaanpoika Jernberg e. Knaapi (s. 1827 Somero), joka oli opiskellut lyhyen aikaa Turussa, ja siksi perheellä oli sukunimi.

Niilo ryhtyi mylläriksi Häntälän Ilolankosken myllyyn, jossa toimi viiden vuoden ajan asuen vapaaksi tulleessa myllärin torpassa. Tällöin hän otti myös sukunimen. Niilo on kertonut työn olleen hankalaa veden vähyyden ja vanhan myllyn jatkuvan korjaustarpeen takia.

Vuonna 1879 voimaan tullut elinkeinovapauslaki mahdollisti ammatinvalinnan ilman hankalaa byrokratiaa. Niilo toimi myllärin toimen jälkeen vuosina 1888–1890 maakauppiaana Talvisillan Ali-Eskolan maalle rakentamassaan talossa. Kauppiaan pitkät ja vaaralliset Helsingin matkat olivat rasittavia, joten hän luopui tästäkin ammatista. Seuraavaksi hän ryhtyi v. 1891 räätäliksi, mihin hän oli saanut opin jo nuorena Hirvelässä. Niilo sai Kämiltä 1000 mk perintöä, jolla osti ompelukoneen. Hän kävi tekemässä vaatteita aina Somerniemen Jakkulassa asti, missä Jutan talossa oli emäntänä hänen sisarensa Karoliina. Räätälin perheen asuinpaikkana oli mökki tien varrella Häntälän kylässä.

Seuraava mylläri Ilolankoskessa oli Niilon serkku Kaarle Vihtori Kustaanpoika Vainio (s. 1860 Somero). Hänen poikansa Vihtori Vainio (s. 1888 Somero) oli vielä lyhyen aikaa myllärinä vuoteen 1917, jolloin mylly paloi.

Someron Joulu -lehdessä v. 2008 on Oiva Lindénin kertomus Ilolankosken (nykyisin kartoissa Myllärinkosken) myllystä (ks. lähteet).

Lautelan keskinen mylly.

Toinen sukuuni liittyvä mylly on Lautelan keskisen kosken mylly, joka sijaitsi Terttilänjoen yli Kiikalan kirkolle johtavan maantiesillan vieressä. Vuosina 1860–1877 myllärinä oli edellä mainitun Niilo Nikanderin isän serkku Mikko Antinpoika Vigelius (s. 1827 Somero Talvisilta Haltia). Mikon ensimmäisestä avioliitosta Mariana Erikintytär Paakan (s. 1834 Somero) kanssa olevat pojat, Kalle Vigelius (s. 1855 Somero) ja Kustaa Robert Vigelius (s. 1858 Somero), pitivät myllyä seitsemän vuotta isänsä jälkeen vuoteen 1885 asti. Vuonna 1893 Kalle muutti mylläriksi Oinasjärvelle. Kustaa Robert puolestaan muutti vuonna 1895 mylläriksi Pohjan pitäjän Persböleen. Hän omisti vuoden 1911 kauppa- ja teollisuuskalenterin mukaan siellä myllyn ja sirkkelisahan. Mariana Erikintytär Paakka oli myös Niilo Nikanderin isän serkku.

Kevättulvat ja maanvyöryt olivat ongelmia useina vuosina – ehkä tämän inspiroimana Vigeliusten jälkeläisiltä löytyy myös ”suomennettu” Vyörypuro-sukunimi. Edellä mainittujen mylläreiden yhteinen esi-isä oli Matti Juhonpoika Haltia (ks. Esipolvikokoelman sivut 197 ja 198). Mariana kuoli vuonna 1875, ja Mikko Antinpoika Vigelius seurusteli tämän jälkeen Mariana Heikintytär Sarinin (s. 1850 Kiikala) kanssa. Tästä syntyi 19.4.1877 poika Johan Bernhard. Mylläri ei kuitenkaan suostunut avioon, joten Mariana tomerana naisena vei asian käräjille. Keisarilliselta Turun hovioikeudelta saatiin 29.11.1877 päätös: Mariana on Mikko Antinpojan aviopuoliso (äkta hustru) ja poika sai isän sukunimen äpärämerkinnän sijaan. Tästä tuli tietysti jonkinlainen perintöosuuskin, kun Mikko kuoli jo 1.1.1878 koliikkiin. Myllärinä oli vuosina 1886–1896 Marianan veli Juho Heikinpoika Sarin (s. 1860 Kiikala). Vuonna 1899 Juho muutti Nummen pitäjän Leppäkorpeen mylläriksi. Leppäkorpi kuului aikoinaan Muurlan lääniin, ja siellä on jo vuoden 1585 veroluettelossa mainittu olleen puromylly.

Isänisäni Vihtori Saarinen (s. 1864 Humppilassa, ks. Esipolvikokoelma, s. 195) oli avioiduttuaan ennen Somerolle muuttoa viisi vuotta torpparina Loimaan Inkilän Liisalan Pitkäpalossa. Vuoden 1896 lopulla hän osti Lautelan keskisen kosken myllyn ja toimi myllärinä vuoteen 1912 asti.

Ei tiedetä, mistä tieto vapaasta myllystä tuli. Uusi Aura -lehdessä oli muutamaa vuotta aikaisemmin ollut ilmoitus Lautelan ylisen kosken myllyn myynnistä (kuva 2), joten lehti-ilmoitus on voinut olla tästä keskisestä myllystäkin. Terttilän, Lautelan ja Hirvelän alueella oli viisi myllyä. Lisätietoa viitteissä: Miekkavaara, 1949 ja Kärki & Linnanmäki, 2018.

Myllyjen kehityskulku

Myllyjen laitteisto vaati jatkuvaa huoltoa. Niissä piti olla ainakin kolme kiviparia eri jauhatustarkoituksiin. Tukinuitto vaati rännin. Tästä tuli myöhemmin myllyille paljonkin muuta haittaa Vartsalan höyrysahan saatua yksinoikeuden tukinuittoon Uskelan-joessa. Kevättulvat ja jäät vaurioittivat patoja ja kesällä kuivuus vähensi vesivirtausta. Työpäivät saattoivat olla pitkiä silloin, kun oli asiakkaita ja vesitilanne joessa oli hyvä.

Kilpailu myllylaitosten välillä aiheutti sen, että piti investoida uusiin sovelluksiin ja tekniikkaan, kuten pärehöylään, sirkkelisahaan, höyläkoneeseen ja ryynikoneeseen. Myös valettuja smirgelimyllynkiviä alettiin valmistaa, ja ne korvasivat luonnonkivet. Sillä oli vaikutusta jauhatuksen laatuun. Puroissa olevissa jalkamyllyissä oli yksi kivipari, ja siipipyörällä saatiin n.30 %:n hyötysuhde. Ratasmyllyssä saatiin n. 60 %:n hyötysuhde, ja lisäksi kivipareja voitiin rattaiden avulla vaihtaa. Arvioni mukaan Lautelan keskisestä koskesta vesirattaalla sai 15 hevosvoiman tehon, joka riitti hyvin myllyn käyttöön.

Raudasta valmistetut turbiinit ja rattaistot tulivat vähitellen käyttöön 1800-luvun lopulla. Niillä saatiin edellä mainittua korkeampi hyötysuhde (n. 85 %), mikä lisäsi edelleen kilpailukykyä. 1900-luvun alkupuolella oli joihinkin myllyihin hankittu höyrykone (esim. mainoksissa on esitetty 28 hv:n teho), jota käytettiin myllyn tai sahan toimintaan vesitilanteen ollessa heikko. Sähkön käyttö myllyissäkin oli jo esillä, koska alempana olevaan Revänkoskeen teetti talollinen Gabriel Edvard Simolin (s. 1853 Kiikala) vuonna 1913 Haalin kartanon voimalaitoksen, joka oli käytössä vuoteen 1941.

Myllyjen tarina päättyy

Isänisäni Vihtori Saarinen osti v. 1912 Kiikalan Kärkelän Norrbyn torpan ja ryhtyi maanviljelijäksi. Ehkä hän näki ja koki, miten myllymaailma muuttuu, ja kaipasi varmempaa ammattia. Norrbystä oli kotoisin myös lähellä olevassa Hirvelän myllyssä vuoteen 1898 asti ollut mylläri Vilhelm Leino e. Bang (s. 1854 Kiikala). Asioita on kuultu ”suoraan hevosen suusta” ainakin myllytuvissa, missä sittemmin myytäväksi tulleen talon ostoidea on ehkä Vihtorille syntynyt. Vilhelm siirtyi seuraavaksi Haalin kartanon sepäksi.

Osin konkursseistakin johtuen Lautelan myllyissä tapahtui 1910-luvun jälkeen usein omistajan- ja myllärinvaihdoksia. Sota- ja pula-aikoina myllyt olivat vielä tärkeitä elintarvikepulan vuoksi. Viljatuotteiden saantia säännösteltiin, minkä vuoksi myllyt olivat tarkan kontrollin alaisia. Vuoden 1918 senaatin asetuksen mukaan henkisen työn tekijä sai ostaa kuukaudessa valtion jauho- ja leipäkupongeilla kolme kiloa viljatuotteita ja raskaan työn tekijä vastaavasti viisi kiloa. Viime sotien aikana myllyjen pärehöylillä tehtiin myös pilkkeitä puukaasuautoihin. Kannattavuus heikkeni koko ajan, ja 1950-luvulla useimmat myllyt olivat jo lopettaneet toimintansa. Kotitarvemyllyt kotieläinten rehun tekoon tulivat polttomoottorien, traktorien ja sähkömoottorien käyttäminä vähitellen maatiloille, jolloin vältyttiin aikaa vieviltä myllymatkoilta. Kotitarvemyllyjä valmisti myös Salossa Horsman konetehdas, jonka perusti v. 1921 Kristian Heikinpoika Horsma e. Hornaeus (s. 1849 Aura). Kristian oli aikaisemmin Kiikalassa lukkarina ja omisti Varesjoen koskessa olevan sahan ja ajokalutehtaan, jotka menivät vararikkoon v. 1903.

Viimeinen toiminnassa ollut mylly Uskelan jokialueella oli ilmeisesti Rekijoen mylly, jossa Yrjö Mikael Jauhanen (s. 1908 Kiikala) oli viimeinen mylläri 1990-luvulle asti. Mylly oli muutettu sähköllä käyväksi, ja ainoastaan myllynkivien alkupyöritys tehtiin vesirattaan avulla, koska Juvankosken Voima Oy:n alkuajan heikossa sähköverkossa naapurien valot olisivat muutoin myllyä käynnistettäessä himmenneet.

Uskelanjoen koskien sahat

Merkittävimmät sahat Uskelanjoen koskissa olivat Rekijoen saha Hitolan-jokihaarassa (perustaja Johan Jakob Kijk v. 1733) ja Kaskiston saha Terttilänjoen latvahaarassa, Tytyjärvestä Halkjärveen laskevassa purossa (perustaja apteekkari Johan Jakob Julin v. 1835). Kijk tunnetaan myös Teijon kartanon ja ruukin omistajana ja Julin Fiskarsin rautaruukin ja konepajan omistajana. Lähistöllä Kiikalassa oli myös merkittävä, vuonna 1751 perustettu Varesjoen saha, joka oli Kiskonjoen latvahaarassa. Tukeista oli sopimuksia ja kilpailua Kiikalan sahojen välillä, ja v. 1807 Kiikalan pappi luki sunnuntaisaarnassaan Kiikalan ja Kiskon nimismies Adam Gustaf Tenlénin (s. 1761 Kalanti) ”muistutuksen” siitä, mille sahalle tukit tulisi viedä.

Salon lähialueen sahojen tuotteita kuljetettiin myös purjelaivakaudella Vuohensaaren satamaan ja proomukaudella Salonjoen varrella olevaan satamaan. Kuljetusmatkat olivat hankalia hevospelillä ja myöhemmin myös pienillä kuorma-autoilla. Sahat vaativat tehokkaasti toimiakseen suuremmat kosket ja hyvät kulkuyhteydet, joten niiden kohtalona oli toiminnan lopettaminen 1900-luvun aikana. Toisaalta sahat ryhtyivät käyttämään höyrykoneita ja myöhemmin sähköenergiaa, ja siksi sahojen paikat voitiin valita järkevämmin. Tätä eivät vielä kaikki tajunneet vuosisadan alkupuolella, jolloin Uusi Aura 6.12.1911 julkaisi suunnitelman Riihimäen asemalta Salon asemalle ajateltua normaaliraiteista rautatietä varten. Kirjoituksessa on mainittu mm.:

”Kiikalassa on useita pienenlaisia sahoja, niistä kaksi kirkonkylässä, kaksi Rekijoen kylässä sekä Waresjoen suurempi saha, jossa, jos rautatie kulkisi Kiikalan halki, tulisi sahattavaksi Suomusjärven ja Sammatin suuria koskemattomia metsiä. Edelleen on Kiikalassa Johanneslundin huomattawa lasitehdas. Pusulassa on pieni Kopilan koski, jonka woima riittäisi sahan käyttämiseen. Someron pitäjän kaakkoislaidassa on Halkjärween laskevassa purossa useita pienenlaisia koskia, joista, jos ne yhteen rakennetaan, saataisiin ainakin 100 hewoswoimaa.”

Ratojen perustelut ovat nykyisin 100 vuotta myöhemmin hieman toiset – minuutti matka-ajassa ratkaisee, ei se, mitä pieniä koskia matkan varrella on. Uskelanjoen koskiahan tarvitaan nykyisin vain jääpatojen tekopaikoiksi.

Tietolähteitä myllyjen sijainneista

Myllyjen alkutaipaleesta Suomessa on hyvä esitys teoksessa: Salenius H. ym.: Muistojen myllyt. Vanhoja mylly-paikkoja voi tutkia Kalmbergin kartastosta vuodelta 1855 ja venäläisistä topografikartoista vuodelta 1875. Uudempaa nimistöä voi tutkia myös peruskartastosta (Vanhat painetut kartat, valikosta Peruskartta 1:20000) ja Kansalaisen karttapaikasta. Kaikki löytyvät googlaamalla.

Kosket ovat muinaismuistolain alaisia, jos niissä on ollut mylly tai muu laitos – riippumatta siitä, onko niissä näkyviä rakenteita jäljellä vai ei. Omaan sukuuni liittyvistä myllyistä on jäljellä Ilolankoskessa ainakin padon (tammen) tukikivet sekä Lautelan keskisessä koskessa myllyn kivijalkakivet, valettujen myllynkivien jäännöksiä ja padon tukiosa – viimeksi mainitut näkyvät viereiseltä maantiesillalta.

Koskinimistöä Salon kartoilla

• Ruokkijoessa oleva Juvankoski (nykykartoissa Samulinkoski) on vanha Kiikalan, Kuusjoen ja Someron rajapiste. Viereinen talo on vanhoissa kartoissa nimeltään Juva ja uudemmissa Juvankoski. Sana juva tarkoittaa loivaa, aaltoilevaa koskea. Koskessa on ollut myös mylly, ja ainakin 1950-luvulla kirjoittaja on nähnyt siellä myllynkiven.
• Säräkoski on Kiikalan, Suomusjärven ja Nummen vanha rajapiste. Kartoista löytyy läheltä Säräkoskensuo. Koskessa on ollut kaksi myllyä. Yläpuolinen puro on saanut nimen Tampinjoki. Kyseisessä koskessa on siten ollut myös tamppimyllyvarustus. Tamppimyllyissä oli ratas ja kampilaitteisto, jolla saatiin puuvasarat hakkaamaan kaukalossa olevaa villasta tehtyä kotikutoista sarkakangasta. Kaukaloon lisättiin koivuntuhkalipeävettä. Sarasta tuli kuuleman mukaan niin vankkaa, että siitä tehdyt housut pysyivät pystyssä, vaikkei miestä ollut housujen sisässä. Villasta tehdyille verkakankaille tehtiin myös tamppauskäsittely eli vanutus. Tamppimyllyillä pystyttiin tekemään myös viljasta ryynejä. Sana tamppaaminen on edelleen käytössä mattojen puhdistuksessa hakkaamalla. Säräkoski on sittemmin osittain perattu, kun yläpuolinen suo on kuivattu pelloksi (nyt peruskartassa nimeltään Tampinpelto). Kyseinen puro on Varesjoen sivuhaarassa ja kuuluu siten Kiskonjoen vesistöön. Kaskiston kylän talolliset vuokrasivat osaa Säräkoskenmaan ulkoveromaasta 1700-luvulle asti Rekijoen kyläläisiltä, joille se oli kuulunut vuodesta 1511. Ilmeisesti tästä Aulis Oja on päätellyt, että Säräkoskessa olisi tällöin ollut kaskistolaisten mylly (Oja, 1973).
• Myllyniittu on Kurjenpahnan länsipuolella olevassa metsässä. Tästä laskee Salon Vähäjokeen puro, jossa on ollut kaksi myllyä.
• Halikon kirkolta 500 m pohjoiseen on Tyrynpelto, josta laskee puro Halikonjokeen. Siinä on ollut kolme myllyä. Sanat tyry ja tyty merkitsevät patoa. Keväisin purossa olevassa kolmen metrin putouksessa voi nähdä hieman vettä, muutoin se on lähes kuiva.
• Kurajoessa on ollut kolme puromyllyä Perttelin kirkonseudun koskissa yhden kilometrin matkalla. Näistä putouskorkeudeltaan suurin on Tyrynkoski.
• Vaskiolla Halikonjoen haarassa on Ruuhikoski. Sana ruuhi merkitsee myllyn vesikourua.