Optatus Niilonen oli kotoisin Etelä-Savon Heinävedeltä. Hänen isänsä Pietari Niilonen (1831–1899) oli itsellinen, joka elätti perhettään maatyömiehenä ja erilaisilla tilapäisansioilla. Äiti oli nimeltään Henrika Pesonen. Optatus Niilosen syntymäajaksi mainitaan useissa lähteissä 4.6.1864, mutta tietoa ei ole onnistuttu varmistamaan kirkonkirjoista. Poika näyttää saaneen etunimensä syntymäpäivänsä mukaan, olihan kesäkuun neljäs suomalaisessa almanakassa vuoteen 1907 Optatuksen nimipäivä. Optatuksen lisäksi Niilosen perheen lapsikatraaseen kuuluivat vanhempi sisar Erika (s. 1861) sekä pikkuveli Kalle (s. 1873).

Renkipojasta lukkari-urkurikouluun

Lapsuuskodin ilmeisen niukka elintaso lienee ollut syynä siihen, että Optatus lähti maailmalle jo varhain. Hän palveli 12-vuotiaasta renkipoikana kotipaikkakunnallaan Heinävedellä, naapuripitäjässä Leppävirralla ja hetken jopa Jyväskylässä. Rippikoulun Optatus kävi syksyllä 1880. Palveltuaan nelisen vuotta Karjalan kannaksella Heinjoen Pienperossa Optatus muutti loppuvuodesta 1887 Viipuriin. Siellä hän solmi kesällä 1890 avioliiton Helena Johanssonin (s. Viipurissa 11.7.1868, vanhemmat ajuri Israel Johansson ja tämän vaimo Eeva Jäkärä) kanssa. Pariskunnan esikoistytär Linda syntyi maaliskuun lopulla 1891.

Optatus Niilonen kuului niihin ikäluokkiin, joita Suomen suuriruhtinaskunnassa vuonna 1878 säädetty asevelvollisuuslaki koski. Niinpä hän oli joutunut 21-vuotiaana kutsuntoihin ja nostanut siellä maljasta arpalipun, joka hänen tapauksessaan oli merkinnyt kolmen vuoden palvelusta ns. vakinaisessa väessä, luultavasti Viipurin tarkk´ampujapataljoonassa. Asevelvollisuusajan jälkeen Niilonen jatkoi ”vanhassa väessä” vielä värväytyneenä. Keväällä 1893 hänet nimitettiin ”entisenä aliupseerina” Kivennavan Raivolan piirin poliisikonstaapeliksi, mikä oli tuohon aikaan luonteva ja melko tavallinen jatko sotilasuralle.

1890-luvun lopulla Optatus Niilonen asui perheineen Helsingissä, missä hän päivätyönsä ohessa toimi Sörnäisten kirjaston vahtimestarina. Mainittu kirjasto näyttää olleen varsinainen työläiskaupunginosan sivistyskeidas. Perinteisten kirjojen ja lehtien lisäksi siellä oli tarjolla monenlaisia, nimenomaan työväelle suunnattuja kursseja, ja myös yhdistystoiminta oli vireää. Optatus Niilosen tiedetään olleen mukana ainakin Raittiusyhdistys Walon, Sörnäisten ensimmäisen raittiusyhdistyksen, toiminnassa. Valittiinpa hänet alkuvuodesta 1898 mainitun yhdistyksen sihteeriksikin.

Halu päästä elämässä eteenpäin ja nähtävästi myös luontaiset taipumukset ajoivat opintielle. Niilonen pyrki ja pääsi Helsingin lukkari-urkurikouluun. Kyseinen oppilaitos toimi Nikolainkirkon (nyk. tuomiokirkko) sivurakennuksessa, ja sen oppimäärä oli kaksivuotinen. Opetus oli maksutonta, sillä alalle aikovat olivat usein vähävaraisista kodeista. Vuonna 1900, toukokuun lopulla, Niilonen ja yhdeksän muuta lukkari-urkurikoulun läpäissyttä saivat Helsingin Vanhassa kirkossa päättötodistuksensa. Päivälehti (nyk. Helsingin Sanomat) uutisoi:

”Koraalilaulu ja urkusoittokokeet osoittivat, että poispääsevillä oppilailla yleensä oli hyvät äänet ja kiitettävä harjaannus tehtäväänsä urkurina ja veisaajana. – Urkurikokelaat lähtevät laitoksesta varustettuina taidoilla, jotka, jos niitä ylläpidetään ja kartutetaan, tulevat piankin kohottamaan kirkkomusiikkia tuntuvalla mitalla maamme seurakunnissa. – Näytteen lopuksi lauloi lukkarikööri herra (Oskar) Merikannon johdolla Beckerin ihanan ’Aamu metsässä’ urkujen ja pianon säestyksellä ihastuttavan kauniisti, ja todisti esitys, että köörilauluakin on koulussa lukkarien tulevaa toimintaa varten silmällä pidetty.”

Urkuriksi ja opettajaksi Angelniemelle

Kesällä 1902 Optatus Niilonen valittiin vt. kanttoriurkuriksi Hollolaan. Soiton ja veisuun ohella hänen toimenkuvaansa siellä kuuluivat myös paikallisen lainajyvästön ”mittarin” tehtävät. Kevättalvella 1905 Niilonen haki kanttoriurkuriksi Sammattiin, mutta ei tullut valituksi. Sen sijaan syksyllä 1906, kun Angelniemelle etsittiin kiertokoulunopettajaa, joka samalla toimisi myös kappeliseurakunnan urkurina, Niilosta onnisti ja hän sai paikan.

Angelniemen kirkkoon oli vuonna 1898 hankittu urut – samat, jotka siellä ovat vielä nykyisinkin. Koska kappelin silloinen lukkari Jaakko Uotinen (1850–1917) oli soittotaidoton, oli urkujensoitto määrätty seurakunnan kiertokoulunopettajan tehtäväksi. Urut olivat kuitenkin seisseet pitkiä aikoja tyhjän panttina, koska opettajistakin vain harvat olivat kyenneet niillä soittamaan. Niinpä vasta Optatus Niilosen astuessa virkaansa syyskuussa 1906 saivat angelniemeläiset vihdoin pätevän urkurin, vieläpä yhden seurakunnan pitkäaikaisimmista.

Nykymittapuun mukaan oli erikoista se, ettei Niilosella ollut minkäänlaista koulutusta toiseen virkatehtäväänsä, opettajan työhön. 1900-luvun alussa ei kuitenkaan oltu turhan tarkkoja muodollisista pätevyyksistä, vaan esimerkiksi kiertokoulunopettajaksi saattoi tilanteen tullen päästä miltei kuka tahansa luku-, kirjoitus- ja veisuutaitoinen. Olivathan naapuripitäjienkin koulumestareista jotkut pätevöityneet ammattiinsa asianmukaisesti seminaarissa, mutta toiset vaikkapa suutarinopissa!

Kussakin Angelniemen neljästä kiertokoulupiiristä pidettiin koulua yhdeksän viikkoa vuodessa. Lukuvuosi alkoi elokuun alussa ja kesti seuraavan kesäkuun alkuun. Koulupäivät olivat tavallisesti viisituntisia, aamuyhdeksästä iltapäivän kahteen. Pienen kappeliseurakunnan oppilasmäärät olivat melko alhaisia: esimerkiksi vuonna 1906 Niilosella oli opetettavana 92 ja kuutisen vuotta myöhemmin vain 63 koululaista. Osa oppilaista jatkoi kiertokoulun jälkeen kansakoulussa.

Urkurikiertokoulunopettajan vuotuinen rahapalkka oli 500 markkaa: 250 markkaa urkurin työstä ja saman verran opettamisesta. Tämän lisäksi opettaja sai kiertokoulutaloista yleensä täyden ylöspidon. Lukkari Uotisen kuoltua (1917) erotettiin urkurin ja kiertokoulunopettajan virat toisistaan ja perustettiin tilalle uusi kanttoriurkurin virka. Vaikean ajan vuoksi virkoja ei kuitenkaan pantu hakuun, joten ne jäivät kaikki Niilosen hoidettaviksi.

Edeltäjiensä tavoin Optatus Niilonen otti innokkaasti osaa kunnalliselämään. Heti syksyllä 1906 hänet pestattiin Angelniemen uuden kunnanhuoneen vahtimestariksi, seuraavan vuoden alusta kuntakokouksen kirjuriksi, ja vuosina 1908–1915 Niilonen toimi kunnan esimiehenä eli kuntakokouksen (myöh. kunnanvaltuusto) puheenjohtajana. Vuonna 1913 Niilonen sai vastuulleen myös Angelniemen kunnankirjaston. Työ- ja luottamustehtävien lisäksi hänellä riitti silti tarmoa myös yhdistyselämälle: vuodesta 1907 Niilonen toimi Angelniemen Suomalaisen Seuran sihteerinä, ja oli mukana myös paikallisen työväenyhdistyksen toiminnassa.

Helena Niilonen otti miehensä tavoin aktiivisesti osaa paikkakunnan rientoihin. Hän oli mukana Angelniemen laulukuorossa ja kävi ”Neulomaseuran” kokouksissa. Eräässä niistä hän sortui joulukuussa 1912 julkisesti loukkaamaan Kokkilan koulun opettajatarta Bina Bergrothia siinä määrin, että koulun johtokunta katsoi aiheelliseksi antaa urkurin rouvalle varoituksen. Mistä naisten riidassa oli kysymys, ei ole enää tiedossa.

Niilosten muuttaessa Angelniemelle (Kokkilan Sipilään) heillä oli neljä lasta: Linda (s. 20.3.1891 Viipuri), Jalmari (s. 21.11.1894 Helsinki), Toivo Ilmari (s. 10.12.1897 Helsinki) ja Väinö Emil Optatus (s. 1.10.1900 Helsinki). Angelniemellä perheeseen syntyivät vielä pojat Kaino Armas Augusti (s. 7.1.1907, k. 22.11.1923 Angelniemi) ja Oiva Aatos (s. 17.9. 1909).

Helena Niilonen menehtyi keuhkotautiin tammikuun lopulla 1917, jolloin Optatus jäi huolehtimaan perheestä yksin. Lapsista useimmat tosin olivat tuolloin jo omillaan. Esikoinen Linda (myöh. Luukkonen, k. 1978) oli muuttanut vuonna 1910 Puumalaan. Pojista Jalmari ja Toivo lähtivät kotoa vuonna 1913, ensin mainittu Uskelaan ja sieltä keväällä 1917 Helsinkiin, jälkimmäinen Sauvoon. Väinö Niilonen puolestaan lähti 1916 leipurinoppiin Saloon, mutta kuoli jo maaliskuussa 1918, keuhkotaudin murtamana hänkin.

Sekä Angelniemen kunnan että seurakunnan johto siirtyi alkuvuodesta 1917 samoihin käsiin, kun kappalainen Johannes Viktor Vierumäki (myöh. Vihemäki) valittiin kuntakokouksen esimieheksi. Vierumäen kaudesta kuntajohtajana ei kuitenkaan tullut kovin pitkää, sillä koettuaan ajan ilmapiirin, varsinkin työväen radikalisoitumisen, vahvasti arvomaailmansa vastaiseksi hän päätyi jo marraskuussa 1917 esittämään tehtävästä eronpyynnön:

”Nyt viime päivinä on suuri osa Suomen kansasta astunut väkivallan ja vääryyden tielle ja tahrannut kätensä veljesvereen loukaten täten syvästi kaikkea oikeuden ja totuuden tuntoa. Suuri osa Angelniemen kuntalaisistakin on ainakin välillisesti ns. suurlakon kautta, valtaamalla omin päin kunnantalon tarkoituksiinsa, ehkäisemällä sana- ja puhelinvapauden ja estämällä rauhallisia ihmisiä töistään kannattanut oikeuden ja totuuden halveksumista. Näiden edellytysten vallitessa en voi enää olla tämän kunnan esimiehenä, vaan pyydän kohta vapautusta toimestani”.

 

”Vasemmalle kallistunut” yhteiskunta-aktiivi

Kuntakokouksen uudeksi puheenjohtajaksi nousi urkuri Niilonen, jota Juhani Piilonen on tutkimuksessaan (1982) luonnehtinut ”vasemmalle kallistuneeksi”.

Vuodenvaihteessa 1917/1918 yhteiskunnallinen tilanne Suomessa oli hyvin kireä. Pitkään kyteneet syvät ristiriidat olivat johtaneet porvariston ja työväen välirikkoon. Tilannetta pahensivat vielä vaikea työttömyys, nälänhätä ja marraskuussa 1917 maahan levinnyt suurlakko. Kriisi kärjistyi sodaksi tammikuun lopulla 1918, jolloin työväen punakaartit aloittivat Venäjän esimerkkiä seuraten vallankumouksen ja porvariston suojeluskunnat (valkoiset) sen kukistamisen sekä maassa vielä oleskelevien venäläisten joukkojen riisumisen aseista.

Helsingissä istuneen työväen vallankumoushallituksen eli Kansanvaltuuskunnan käskystä tuli valta kaikkialla ns. punaisessa Suomessa saada mahdollisimman nopeasti järjestäytyneen työväen käsiin. Angelniemellä tämä toteutui maaliskuun puolivälissä 1918, jolloin sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö otti kunnan asiat hoitoonsa. Vallankumouskomitean nimittämänä uuden hallinnon johtoon asettui kuntakokouksen esimies Optatus Niilonen. Jo maaliskuun alussa Angelniemen entinen elintarvelautakunta oli korvattu uudella, jota sitäkin Niilonen johti. Mainittu lautakunta ryhtyi heti määrätietoisiin toimenpiteisiin vaikean elintarviketilanteen korjaamiseksi, mikä tilallisten näkökulmasta merkitsi viljan ja muiden elintarvikkeiden inventointeja ja pakko-ottoja. Huhtikuun lopulla Niilonen ajoi läpi työväen pitkään tavoitteleman uudistuksen, jolla seurakunnan kiertokoulu muutettiin kunnalliseksi. Lisäksi vanha kunnallisverotus kumottiin ja uutta taksoitusta alettiin valmistella.

Juhani Piilosen (1982) mukaan oli täysin poikkeuksellista, että Angelniemellä vallankumoushallinnon johtoon saattoi keväällä 1918 asettua entinen kuntakokouksen esimies, joka vieläpä taustaltaan oli seurakunnan työntekijä. Myös Niilosen johdolla toteutetut uudistukset, varsinkin kiertokoulun kunnallistaminen, olivat Piilosen mukaan radikaalisuudessaan vailla vertaa.

Talvella 1918 Niilonen jätti useana viikkona kiertokoulutunnit pitämättä. Voi vain arvailla, tekikö hän tämän tahallaan vai muiden kiireiden vuoksi. Saamistaan varoituksista hän ei kuitenkaan piitannut, vaan palkkasi kouluun esimiehensä tietämättä apuopettajattaren. Maaliskuun puolivälissä Niilonen haastoi vt. kirkkoherra Vierumäen vallankumousoikeuteen, koska tämä oli hänen mukaansa syyllistynyt vastavallankumouksellisten saarnojen pitämiseen eikä ollut suostunut lukemaan kirkossa elintarvelautakunnan kuulutuksia. Vallankumousoikeus tuomitsi Vierumäen puolentoista vuoden ehdolliseen vankeuteen ja 1000 markan sakkoon sekä maksamaan syytetodistajina toimineille Niiloselle ja kirkonvartija Fromholdtille kummallekin 25 markan palkkion. Viimeistään em. tapahtumat johtivat Niilosen ja hänen esimiehensä vakavaan välirikkoon. Koska Niilonen oli Vierumäen sanoin (Turun Sanomat 7.6.1918) ”ryhtynyt punikkien palvelukseen”, hän sai potkut virastaan.

Kevään kuluessa sota kääntyi punaisille tappiolliseksi ja päättyi lopulta vapun tienoilla heidän antautumiseensa. Koska Angelniemen punakaarti luopui käytössään olleesta Seuratalosta ja aseista ilman vastarintaa, sai paikallinen suojeluskunta vallan helposti, ja vältyttiin myös ryöstelyltä ja muilta vahingonteoilta, joita perääntyvät punaiset monin paikoin harjoittivat. Kaartin rivijäsenet päästettiin vapaiksi, mutta johtajat vangittiin.

Vaikka Optatus Niilonen ei muodollisesti ollut punakaartin jäsen, hän oli toiminut aktiivisesti vallankumoushallinnossa ja joutui sen vuoksi suojeluskunnan valvontaan. Huhtikuun alussa 1918 Niilonen syrjäytettiin sekä kuntakokouksen esimiehen että elintarvelautakunnan puheenjohtajan paikalta. Loppukeväästä hän joutui nimismiehen kuulusteluun, mutta pääsi vielä vapaaksi. Pian hän oli kuitenkin joutuva kohtaamaan ympärillään vellovan vihan ja kostomielialan täysimääräisesti.

Viimeiset vaiheet hämärän peitossa

Optatus Niilosen traagisista viime vaiheista tiedetään ainoastaan pääpiirteet, sillä asiaa valaisevia lähteitä on vain vähän, ja nekin ovat melko niukkasanaisia ja osin ristiriitaisia. SDP:n puoluetoimikunta keräsi heti sodan jälkeen tietoja surmansa saaneista punaisista. Näin syntyneessä ns. terroritilastossa on tietoja myös urkuri Niilosesta. Puoluetovereiden ilmoituksen mukaan Niilonen pidätettiin 1.6.1918, mutta tarkempia tietoja esimerkiksi hänen kuolinajastaan tai -paikastaan ei aineistosta ilmene. Toinen aikalaislähde, kirkkoherra Vierumäen Tilastolliselle päätoimistolle antama selvitys sodassa tai sen jälkiselvittelyissä surmansa saaneista angelniemeläisistä puolestaan kertoo, että Niilonen oli ”kadonnut ja tullut huhun mukaan ammutuksi”, mutta ettei tästä ollut täyttä varmuutta. Kirkonkirjoihin on Niilosen kohdalle tehty ainoastaan huomautus ”katosi 1.6.1918”. Virallisesti hänet julistettiin kuolleeksi vasta vuonna 1984.

Olavi Airas kuvaili yli neljä vuosikymmentä myöhemmin Angelniemen seurakunnan historiassa (1960) – ilmeisesti muistitietoihin perustaen –, kuinka Niilonen oli ”eräänä yönä kadonnut kotoaan” ja hänen oli arveltu ”sortuneen luokkataistelun melskeisiin”. Vaikka tieto muutoin pitäisikin paikkansa, Airaksen ilmoittama tapahtuma-ajankohta, maaliskuu 1918, on ehdottomasti liian varhainen ja siten virheellinen. Paikallishistorioitsija Reijo Hinkan haastatellessa 1980-luvun alkupuolella pitäjäneuvos Alvar Koivua (1897–1987) oli puheeksi tullut myös urkuri Niilosen kohtalo. Koivu oli kertonut paikkakunnalla liikkuneen huhun, että Niilonen olisi ammuttu Angelniemellä ja että teosta oli epäilty Vartsalan sotilasvirkatalon väkeä, mutta riittävien todisteiden puutteessa juttu oli jäänyt selvittämättä.

Suomen sotasurmattietokannan mukaan sisällissodassa tai sen jälkiselvittelyissä kuoli kaikkiaan 23 angelniemeläistä (Angelniemellä kirjoilla ollutta tai siellä asunutta), kaikki punaisten puolelta. Taisteluissa sai surmansa neljä, vankileireillä 11 ja yksi leiriltä vapautunut menehtyi kotiin palattuaan. Eräs punakaartin esikuntaan kuuluneista hyppäsi mereen ja hukkui, kun häntä ja muita kaartin johtomiehiä huhtikuun puolivälissä oltiin siirtämässä Suomenlinnan vankileirille.

Peräti kuuden angelniemeläisen kohtalo jäi epäselväksi. Optatus Niilosen tavoin kadonneiksi kirjattiin Aksel Kavon, Emerik Lehtonen ja Arvo Virta. Selim Majavan arveltiin siirtyneen Venäjälle ja jääneen sinne. Kaartilaisten sairaanhoitajana toimineen Lempi Suomisen puolestaan huhuttiin tulleen ammutuksi Lahden vankileirillä. Kaikki yhdeksän valkoisen armeijan riveissä taistellutta angelniemeläistä selviytyivät sodasta, ja he palasivat kevään kuluessa takaisin kotikonnuilleen.