Perniön raihnaat vuonna 1635 - vanhan henkikirjan kertomaa
Kirkonkirjatiedot ammennettuaan sukututkija siirtyy tavallisesti ns. maallisten lähdeaineistojen, kuten tuomiokirjojen ja kruunun veroluetteloiden pariin. Ellei halua tavailla alkuperäisasiakirjojen toisinaan melko konstikkaitakin sulkakynäkoukeroita, saa veroluettelotiedot (maakirjat, kymmenysluettelot ja henkikirjat) usein kätevästi käyttöönsä myös Suomen asutuksen yleisluetteloa (SAY) tutkimalla. Monet suosivat sitä, koska se on kirjoitettu helppolukuisella nykykäsialalla ja on muiden Digitaaliarkiston aineistojen tavoin luettavissa vaikka kotitietokoneella. On kuitenkin muistettava, että SAY on ainoastaan alkuperäisasiakirjojen tiedoista myöhemmin laadittu kooste, joten se sisältää myös koko joukon vääriä tulkintoja ja virheitä. Niinpä sen äärellä on syytä pitää lähdekritiikki valppaana ja tarkistaa ainakin keskeisimmät löydökset varmuuden vuoksi myös alkuperäislähteistä.
Ruotsin osallistuminen Itämeren piirissä 1600-luvun alussa käytyihin sotiin tuli valtiolle kalliiksi. Saadakseen kassakirstun vaillingit edes jotenkin katettua alkoi kruunu etsiä kiivaasti uusia tulonlähteitä. Alamaisille tämä merkitsi vuosi vuodelta raskaammaksi käyvää verotaakkaa, jonka alla esimerkiksi varsinaissuomalaista talonpoikaa ei juuri lohduttanut, että verovouti kutsui uusia rasituksia yleväsanaisesti suostuntaveroiksi.
Vuonna 1625 käyttöön otettiin jälleen uusi vero, myllytulli, jota alettiin kantaa kaikesta jauhetusta viljasta. Koska kansa oli kuitenkin valtiovaltaa ovelampaa ja alkoi jauhaa yhä suuremman osan viljastaan verovapaasti kotona, muutettiin myllytulli jo vuonna 1628 henkirahaksi, josta pian tuli pysyvä vuotuisvero. Henkirahaa perittiin alkuun kaikilta 12 vuotta täyttäneiltä, mutta vuodesta 1652 vero rajattiin koskemaan ainoastaan 15 – 63-vuotiaita. Henkirahan maksusta oli vapautettu useita kansalaisryhmiä. Aateli palkollisineen ja lampuoteineen sai vapautuksen jo vuonna 1641. Henkirahaa eivät myöskään maksaneet armeijan päällystö, alipäällystö eikä miehistö. Siitä olivat vapautettuja myös piispat, yliopistojen professorit, ylioppilaat, koululaiset, salpietarinkeittäjät, luotsit, eräät merimiehet, pyövelit sekä ruukinpatruunat työväkineen. Käytännön syistä henkiraha jäi usein perimättä yhteiskunnan vähäosaisilta, kuten sairailta, vaivaisilta ja kerjäläisiltä.
Henkikirjoitus toimitettiin alkuun vuotuisen karjanlaskennan yhteydessä, kunnes käytännöksi vakiintui, että ruokakuntien päämiehet kutsuttiin ilmoittamaan väkensä vuosittaiseen, ennalta kuulutettuun henkikirjoitustilaisuuteen. Aluksi henkikirjoja laativat paikallistuntemuksensa pohjalta papit, mutta vuonna 1652 tehtävä siirtyi tätä varten nimetyille kruunun virkamiehille, manttaalikomissaareille. Papisto, kuudennusmiehet ja lautamiehet velvoitettiin kuitenkin edelleen olemaan henkikirjoitustilaisuudessa läsnä.
Henkikirjoja laadittiin niin kirkko- kuin hallintopitäjittäinkin. Ajan patriarkaalisten ihanteiden mukaisesti kirjoihin pantiin tarkimmin isännät, pojat ja rengit, mutta vaimojen ja muun naisväen osalta kirjaaminen oli vielä 1600- ja 1700-luvuilla summittaisempaa. Ei ollut harvinaista, että jopa vauraan rusthollin ylväs emäntä kätkettiin henkikirjassa ainoastaan isännän nimen perään raapustetun kolmen kirjaimen ’msh’ (med sin hustru) taakse. Hyvinä vuosina väkeä henkikirjoissa mainitaan enemmän, kun taas esimerkiksi kadon kohdattua maksukykyisten määrä hupeni ja myös pinnareiden määrä arvatenkin lisääntyi. On arvioitu, että henkikirjojen lehdiltä voi parhaimmillaankin tavoittaa vain noin puolet pitäjän kulloisestakin väestöstä.
Ruotsin ajan henkikirjoihin voi törmätä useissa eri arkistoyhteyksissä. Täydellisimmin niitä on säilynyt Kansallisarkiston nuoremman tilikirjasarjan eli läänintilien (1635–1809) tositeniteissä, mutta katkelmallisina sarjoina myös lääninhallitusten ja henkikirjoittajien arkistoissa. Alkuperäiset voudin- ja läänintilien niteet, joita säilytetään Kansallisarkiston Helsingin Rauhankadun toimipisteessä, on arkistoitu voutikunnittain tai lääneittäin aikajärjestykseen ja numeroitu juoksevasti.
Tekstin tulkinta
Tämänkertainen asiakirjanäytteemme on Turun ja Porin läänintilien niteestä 7137, joka sisältää mm. Halikon kihlakunnan henkikirjan ja karjaluettelon vuodelta 1635. Tarkemmin sanottuna näytetekstissä on kyse perniöläisistä, jotka syystä tai toisesta oli mainittuna vuonna täytynyt jättää henkirahankannon ulkopuolelle.
Asiakirja on melko tyypillistä 1600-luvun alkupuolen käsialaa. Teksti on yleisilmeeltään vähäeleistä, mutta paikoin, kuten alkukirjaimissa, näkyy myös kirjurin pyrkimystä barokkimaiseen prameiluun. Vanhoille käsikirjoituksille tyypillisesti tekstin oikeinkirjoitus on horjuvaa ja poikkeaa melkoisesti oman aikamme normeista. Siinä, missä nykyruotsissa kirjoitettaisiin o:lla, on tässä käytetty å:ta, samaa sanaa on varioitu milloin mitenkin (siuck, siukhligh, siuckligh) ja varsinkin t:n ja g:n pariksi on mielellään lisätty ylimääräinen h.
Omituisiin muotoihin vääntyneet paikannimet avautuvat paikallistuntemuksella, ja tiggare/tiggerskakin lienee useimmille tuttu jo entuudestaan, mutta mitä merkitsee Hämeenkylän Kaarina Jaakontyttären nimen perään kirjoitettu ’rörd’? Kyseinen sana on kadonnut ruotsin yleissanakirjoista jo aikoja sitten, joten asian selvittämiseksi on hakeuduttava historian erikoissanakirjojen äärelle. Ratkaisu löytyy F. A. Dahlgrenin klassikkoteoksesta ”Glossarium öfver föråldrade eller ovanliga ord och talesätt i svenska språket från och med 1500-talets andra årtionde” (Lund 1914–1916, uusintapainos 1973, nykyisin myös digitoituna esim. http://runeberg.org/ovanliga/). Sen mukaan rörd merkitsi vanhassa ruotsin kielessä samaa kuin ’lam’ eli halvaantunut. Samaa merkitsevä ’slagrörd’ lienee tuttu ainakin kaikille 1700-luvun kirkonkirjoja vähänkin enemmän kahlanneille.