Edellisessä artikkelissa (ks. Dragsfjärdin muuttokirjat vuosilta 1847–1929) etsittiin Dragsfjärdiin muuttaneiden, suurelta osin suomenkielisten henkilöiden, yhteyksiä Taalintehtaan ruukin työvoiman tarpeeseen. Koska ruukin toiminta sen yli 300-vuotisen historian aikana ei ole suinkaan ollut tasaista, tarkastellaan tässä artikkelissa Taalintehtaan ruukin eri vaiheita: miten patruunat tai omistajat ovat vaikeuksista nousseet ja mihin ajankohtiin tuotannon kasvu ja siten työvoiman tarve ovat osuneet.

Faxell ja ruukin perustaminen

Taalintehtaan ruukin perustaja oli Daniel Faxell (1634–1705, aateloitu 1691 nimellä Cronmarck), joka sai perustamisluvan v. 1686 maaherra, kreivi Lorenz Creutz nuoremman (1646–1698) suosituksen tukemana. Taalin masuuni aloitti toimintansa kahden vuoden kuluttua. Kreivi Creutz perusti samoihin aikoihin useita ruukkeja, kuten Forsbyn, Teijon, Kirjakkalan, Kauttuan ja Perniön Pohjankylän rautaruukit. Faxellilla oli ennen ruukkivaihettaan takanaan jo vaiheikas ja riitaisakin ura Ruotsissa sekä suurperheen elättäjän paineet harteillaan. Hänen vaimonsa, Catharina Bollander (1649–1706) synnytti kaikkiaan 18 lasta. Faxell oli jo v. 1679 perustanut Kosken ruukin Perniöön, mutta sen masuuni ei alkuvuosina menestynyt. Koskella tosin taottiin myöhemmin kankirautaa Taalin masuunin takkiraudasta.

Ilman riittävää omaa varallisuutta Faxell rakensi Kosken ja Taalin ruukit erityisesti sukulaisiltaan saamilla lainavaroilla. Koska vakuutena olleista ruukeista ei Faxellin johdolla tullut tuottoisia, ne joutuivat lopulta sukulaisten omistukseen. Taalin ruukin omisti vuosina 1694–1699 Eric Norlindin (1607–1679) kuolinpesä ja vuosina 1699–1723 Erland Bromanin (1632–1693) kuolinpesä.

Isonvihan (1713–1721) myötä Taalin ruukin jo vähäinen toiminta lakkasi täysin, varsinkin kun lähes kaikkien Suomen ruukkien omistajat olivat paenneet Ruotsiin. Erinäisten myyntien jälkeen ruukin osti lopulta tukholmalainen tukkukauppias Mikael Hising (1687–1756).

Mikael Hisingin aika 1724–1756

Vuosille 1724–1731 annettu ruukkien verovapaus mahdollisti Suomen ruukkien nousun sotavuosien jälkeen. Mikael Hising osti v. 1723 Fagervikin, Billnäsin ja Skogbyn ruukit ja seuraavana vuonna Taalin masuunin. Ruukkien oston lisäksi hän hankki myös useita tiloja niiden ympäristöstä. Aluksi hän keskittyi veljensä Johan Wilhelm Hisingin (1685–1751) kanssa ensin mainittujen kolmen ruukin toiminnan käynnistämiseen, mikä onnistuikin verovapausvuosien aikana. Lähes kaikki muut Suomen ruukit, Taalintehdas mukaan lukien, saivat vielä lisävuosia verovapauteensa.

Taalin ruukin osto ei mahdollistanut masuunin tuotannon jatkojalostusta, koska Kosken ruukki Perniössä oli nyt eri omistajilla. Hising osti siksi Björkbodasta viisi kruununtilaa ja sai luvan kahden ahjon vasaralaitoksen rakentamiseen. Näin Taalin masuunin takkiraudan matka kankiraudaksi lyheni huomattavasti toiminnan käynnistyessä uudelleen 1730-luvun puolivälissä.

Pikkuvihan (1742–1743) kynnyksellä Tukholmassa koko ajan asunut Mikael Hising myi Taalintehtaan ja Björkbodan ruukit tiluksineen (vähintään 25 tilaa) Suomessa asuneelle veljelleen, koska pelkäsi sodan hävityksen kohdistuvan erityisesti Venäjän vihollismaan kansalaisen omistuksessa oleviin ruukkeihin. Kaikkia lainhuudatuksia ei kuitenkaan haettu, ja siksi ruukit olivat Mikael Hisingin kuollessa vielä hänen omistuksessaan. Pikkuvihan aikaiset venäläisten hävitykset kohdistuivat eniten itäisimpään Suomeen, mutta Kemiönsaaren ruukkitoiminta kärsi huomattavasti venäläisten ja ruotsalaisten laivastojen ”vierailuista” lähellä Jungfrusundin satamaa.

Mikael Hisingin kuollessa v. 1756 oli Taalintehdas–Björkboda -ruukkiryhmän omistuksessa tai hallinnassa 40 tilaa (yli 21 manttaalia), mikä takasi ruukeille sysipuutarpeen ja mahdollisti talonpojille lisäansioita.

Petersen-suvun aika 1758–1834

Wolter Petersen vanhempi sai ruukit haltuunsa anopiltaan v. 1758. Hän asui itse Ruotsissa, mutta rakennutti ruukin omistajille Taalintehtaalle v. 1762 valmistuneen komean asuinrakennuksen. Sen otti heti haltuun hänen poikansa Johan (Jan) Adam, mistä lähtien rakennus toimi patruunoiden asuntona yli 100 vuotta. Siten Jan Petersenistä tuli ensimmäinen Taalintehtaalla asunut ruukin patruuna, kun omaisuus siirtyi hänelle v. 1777. Tämän jälkeen hän muutti pian Björkbodaan ja rakennutti sinne uuden päärakennuksen, joka valmistui v. 1783. Kolme vuotta myöhemmin siellä vietettiin hänen tyttärensä häitä Anders Johan Ramsayn (1744–1811, myöhemmän patruunan isän) kanssa. Aviopari asui Taalintehtaalla kunnes muutti v. 1791 Kuopion maaherran virkataloon.

Jan Adam Petersen kuoli 60-vuotiaana v. 1797, jolloin ruukit siirtyivät vain 23-vuotiaan Wolter Petersen nuoremman haltuun hänen lunastettuaan sisarustensa perintöosuudet. Hänet oli kasvatettu tehtäväänsä monipuolisesti. Kahta vuotta myöhemmin hänet vihittiin Perniön Melkkilässä hiljaisuudessa joulupäivänä Charlotta Helena Hästeskon (1774–1850) kanssa, mitä liittoa aatelittoman kanssa anoppi pitkään vastusti. Morsiamen isä oli teloitettu Anjalan liiton seurauksena, minkä vuoksi hääpari matkusti surun leimaamasta talosta komeampiin kotiintulojuhliin Björkbodaan. Siitä tulikin vuosiksi paikkakunnan seuraelämän keskus.

Suomen sota vuosina 1808–1809 ei juurikaan aiheuttanut hävitystä Etelä-Suomessa. Rautaruukkien toiminta sen sijaan keskeytyi Venäjän kiellettyä malmintuonnin Ruotsista. Taalintehdas–Björkbodalla oli jonkin verran varastoja, joilla ruukkien toiminta voitiin ajoittain käynnistää. Ruukkien omistajat olivat aktiivisia Venäjän hallinnon suuntaan korostamalla malmintuonnin välttämättömyyttä ruukeille. Asiaa käsiteltiin Porvoon valtiopäivillä ja niinpä Haminan rauhansopimseen 17.8.1809 sisältyi kaupankäynnin säilyminen Ruotsin kanssa.

Wolter nuorempi oli aktiivisimpia ja neuvokkaimpia ruukinpatruunoita uuden poliittisen tilanteen haasteissa. Hänet aateloitiin ansioistaan v. 1810 nimellä af Petersen. Björkbodan kodissa kuitenkin koettiin surua molempien poikien kuoleman vuoksi vuosina 1813 ja 1814. Ruukkejaan Wolter af Petersen hoiti vaikeuksista huolimatta menestyksekkäästi taidolla, jota muut ruukinomistajat suuresti arvostivat.

Vuonna 1832 Wolter af Petersen sai halvauksen, mistä hän vain osin toipui. Tämän vuoksi hän luovutti ruukkiensa täyden hallinnan kauppakirjalla tyttärelleen Charlotalle (1800–1868) ja tämän puolisolle Carl August Ramsaylle 1.11.1834 alkaen. Wolter myös laati testamenttinsa v. 1833 ja muutti vaimoineen Taalintehtaalle, missä hän kuoli vuonna 1841. Samana vuonna Charlotta menetti myös äitinsä, ja molemmat siunattiin perhehautaan Dragsfjärdin hautausmaalle (ks. kuva kannessa). Viimeiset yhdeksän elinvuottaan hän vietti leskenä Taalintehtaalla surupuvussa eristäytyen muusta yhteisöstä, kuten hänen äitinsä oli tehnyt Perniön Melkkilässä.

Ramsay-suvun aika 1834–1866

Kun senaattori, myöhemmin salaneuvos, Carl August Ramsay otti Taalintehdas–Björkbodan ruukit haltuunsa, oli ruukkien hallinnassa jo 51 tilaa Kemiönsaaressa ja yksi Karunassa. Hän hankki vielä yhdeksän uutta tilaa, ja Perniön Melkkiläkin tuli avioparin haltuun anopin kuoleman jälkeen. Ramsayn aikana aloitettiin ruukkien yli 100 vuotta käytössä olleiden menetelmien koneellistaminen, mikä vähensi riippuvuutta niin niukasta vesivoimasta kuin sysien saamisesta ruukkitilojen sysimiiluista.

Carl August kuoli v. 1855, ja koko omaisuus oli jaettava lesken erottaman osan jälkeen säädösten mukaan viidelle lapselle. Ruukit vastaanottavalle Wolter Ramsaylle sisarusosuuksien lunastaminen olisi ollut kohtuutonta. Perunkirjoituksessa oli omaisuuden arvioinnissa mukana mm. kreivi August Armfelt (1826–1894) Halikon Wiurilasta. Pesänjaossa seuraavana vuonna päätettiin jakaa omaisuus siten, että vanhin veljeksistä, Wolter sai Taalintehtaan ruukin 32 tiloineen ja nuorin veli Anders Gustaf (1832–1910) vastaavasti Björkbodan ruukin 26 tiloineen. Keskimmäinen veljeksistä, August (1827–1910) sai Melkkilän ja muita tiloja Perniöstä.

Koneteollisuus levisi Euroopasta Suomenkin ruukkeihin. Höyrykoneet korvasivat vesivoiman ja uudenlaiset koneet mahdollistivat kivihiilenkin käytön aiempien sysipuiden sijasta. Anders Ramsay otti Björkbodassa ensin käyttöön uudet putlaus- ja valssauskoneet v. 1858, minkä innostamana varovaisempi veli Wolter otti Taalintehtaalla vielä suuremman kapasiteetin koneet käyttöön v. 1860. Muutaman vuoden kuluttua Taalintehtaan masuunin tarvitsema noin 20 työntekijän määrä kasvoi liki 100 henkilöön. Tämä näkyi siinä, että työntekijöiksi hankittiin laajalti väkeä ympäri Suomenmaan. Dragsfjärdiin muuttaneiden määrä kaksinkertaistui verrattuna 1850-luvun alkuun (taulukko 1 artikkelissa Dragsfjärdin muuttokirjat vuosilta 1847–1929 ).

Suomen rautateollisuuden toimintaedellytykset kuitenkin heikkenivät 1860-luvun puolivälissä voimakkaasti – muuttaneiden määräkin pieneni puoleen. Syitä olivat mm. kansainvälisen kilpailun aiheuttama hintojen lasku, Venäjän paperirahan arvon heikkeneminen ja uuden valuutan, Suomen markan, epäedullinen vaihtosuhde hopearupliin sekä perinnönjaosta johtuneet mittavat velkasitoumukset. Näiden johdosta Björkbodan ruukki hakeutui vararikkoon v. 1863 ja Taalintehdas kolme vuotta myöhemmin. Ruukin toiminta jatkui Wolterin toimiessa johtajana konkurssihallinnon valvonnassa. Uudeksi Taalintehtaan omistajaksi tuli pietarilainen kauppias Jacob Stünzi v. 1870, joka muutti v. 1873 Taalintehtaalle, missä Wolter toimi tehtaan isännöitsijänä aina vuoteen 1874 saakka.

Uudet omistusjärjestelyt 1866–1917

Stünzin rinnalla toimi ansiokkaasti uusi ruotsalainen tehtaan isännöitsijä Johan Leonard Sebenius (1839–1899). Heidän yhteistyöllään tehtaan menetelmiä uudistettiin ja rakennuskanta kasvoi. Myös posti, sähkövirta ja tullivirkailija saatiin Taalintehtaalle.

Ansiokkaasta tehtaanjohdosta huolimatta Stünzin menestymisen mahdollisuuksia rajoittivat yhä tiukentuneet tullirajoitukset tehtaan tuotteiden päämarkkinoille Venäjälle. Siksi hän myi Taalintehtaan v. 1882 saksalaisen yrityksen takaamana Hermann Hobreckerille (1845–1917). Stünzi muutti pois tehtaaltaan v. 1883 ja kuoli seuraavana vuonna kotimaassaan Sveitsissä.

Saksalaisessa omistuksessa investoitiin paljon tehdasta modernisoiden ja laajentaen. V. 1883 oli työntekijöitä jo 600–700 ja virkamiehiä 25. Taalintehtaalle saapui tuolloin purjehduskautena 77 höyrylaivaa ja 53 purjelaivaa. Seurakuntaan muuttaneiden määrä lähestyi taas vuoden 1860 lukemia. Kuitenkaan Venäjän tuontirajoitusten yhä tiukentuessa uusi omistaja ei saanut sijoituksilleen vastinetta. Vuonna 1885 muutettiin omistus nimelle Taalintehdas Osakeyhtiö.

Osakeyhtiön osakkaina ja johdossa oli taitamattomia henkilöitä ja tehtaan toiminta oli monin osin eri pituisia jaksoja keskeytyksissä. Lopulta velkainen yhtiö lakkautettiin ja päärahoittajan vaatimuksesta perustettiin v. 1896 uusi Osakeyhtiö Taalintehdas uusin johtajin. Toimitusjohtajaksi tuli yhtiön suurin osakas, kauppias Edvin Lönnbeck (1845–1917), jonka johdolla uusi yhtiö saatiin taas voitolliseksi. Parhaina vuosina ennen vuosisadan vaihtumista oli kysyntää enemmän kuin tehdas tuotti, mistä seurasi laajennuksia. Dragsfjärdiin muuttaneiden määrä saavutti huippunsa, n. 377 henkilöä vuodessa. Tätä seurasivat kuitenkin vaikeudet, kun vuosina 1901–1903 myyntihinnat laskivat ja kysyntä väheni. Vuosina 1905–1907 seurasi taas noususuhdanne, jolloin tehtiin uusia tuottoennätyksiä. Tuolloin työntekijöitä oli jo 800, ja tehdasyhteisö oli suurempi kuin moni pienehkö kaupunki.

Sotavuodet 1914–1917 alkoivat vaikeuksilla kivihiilen tuonnin lakatessa ja kuljetusten vaikeutuessa. Polttoainetta saatiin kuitenkin tehtaan tilojen metsistä, ja sotatarvikkeiden kysynnän ansiosta Taalintehtaalla tuotannossa koettiin ”kultaiset vuodet” 1915–1917.

Itsenäisyyden alku

Vuorineuvos Lönnbeck kuoli v. 1917, jolloin hän omisti liki puolet yhtiön osakkeista. Ne jäivät lesken ja neljän tyttären haltuun. Tytärten puolisoista insinööri Gideon Lindqvist (1877–1927) tuli toimitusjohtajaksi oltuaan aiemmin tehtaan isännöitsijänä. Kapinakevät 1918 ei juurikaan muuttanut elämää syrjäisellä Taalintehtaalla, tehdas jatkoi toimintaansa vaikkakin myynti oli pysähdyksissä. Kotimaiset markkinat olivat seuraavina vuosina tehtaan tuotteille tärkeitä hintojen noustessa sodan jälkeisinä vuosina.

Vuonna 1921 yhtiökokous muutti yhtiöjärjestystä siten, että Helsingissä toimi viisijäseninen hallintoneuvosto ja Taalintehtaalla sen asettama kolmijäseninen johtokunta. Vuonna 1922 johtokuntaan kuuluvana toimitusjohtajana aloitti Teijolta tullut vapaaherra G. W. Wrede (1889–1958). Hän yhdessä teknisen johtajan kanssa esitti hallintoneuvostolle uudistussuunnitelman, jolla vanhentunut tehdas saataisiin ajanmukaistettua. Lainarahan saanti oli vaikeaa, joten yhtiö myi torpparilain hengessä omistamiansa torpparitiloja – suuri ostaja oli mm. Amos Andersson (1878–1961).

Vuonna 1923 suhdanteet taas heikkenivät, ja seuraavana vuonna saksalainen Wuppermann-yhtymä osti 98 % Taalintehtaan osakkeista. Uuden omistajan myötä hallintoneuvostossa tapahtui muutoksia, ja uudistaminen saatettiin ripeästi loppuun Wreden jatkaessa toimitusjohtajana. V. 1926 hallintoneuvosto ja johtokunta korvattiin kolmijäsenisellä johtokunnalla varajäsenineen. Theodor Wuppermann vanh. (1869–1941) oli yksi kolmesta jäsenestä, ja hänen nuorimmasta pojastaan Gerhardista tuli myöhemmin tehtaan isännöitsijä. Vuodesta 1926 alkanut rautateollisuuden pitkäaikainen laskusuuntaus koski myös Taalintehdasta, jonka tuotanto laski monina vuosina. Lakot ja työsulut pysäyttivät tehtaan yli vuodeksi. Rahoituksen saamiseksi myytiin jälleen maatiloja, mm. Söderlångvik Amos Anderssonille. Jäljelle jäivät vain Taalin tila ja Hertsbölen ratsutila, yhteensä 1335 hehtaaria. 1920-luvun laskusuhdanne näkyy myös taulukossa 1 pienimpänä vuosittaisena Dragsfjärdiin muuttaneiden määränä yli 80 vuoteen ja suurimpana muuttotappiona.

Syyskuussa 1930 oli Wuppermann luopumassa yhtiöstä, mutta aika ei ollut sopiva myyntiin. Th. Wuppermann luovutti kaikki osakkeensa Wreden haltuun toimeksiannolla saada ne myydyksi sopivassa tilaisuudessa. Wrede kykeni kuitenkin taidoillaan saneeraamaan ja uudistamaan tehtaan uuteen kukoistukseen. Toisen maailmansodan kynnyksellä Taalintehdas siirtyi Wärtsilän omistukseen. Sotakorvausten työllistävän vaikutuksen myötä työntekijöiden määrä oli 1970-luvulla jo 1200, mutta 1980-luvulla alkanut teräskriisi johti vähitellen kaiken terästuotannon alasajoon.

Lopuksi

Taalintehtaan ruukin yli 300-vuotinen historia kuvastaa, miten vaatimattomasta alusta noustiin Suomen suurimmaksi raudantuottajaksi. Matkan varrelle mahtuu huonoista suhdanteista johtuneita konkursseja, joista yhtiö aina nousi osaavien omistajiensa ja johtajiensa voimin. Viimein globalisaatio pysäytti Taalintehtaan terästuotannon lopullisesti, kun viimeinen toimija, FN-Steel sulki tehtaan vuonna 2012. Koko toimintansa ajan ruukilla ja terästehtaalla on ollut suuri vaikutus Dragsfjärdin yhteisöön monin tavoin – erityisesti sen suomalaistumiseen, mikä heijastui myös muuttajina muusta Suomesta ruotsinkieliseen rannikkopitäjään.