Aloitin sukututkimuksen vasta eläkkeelle siirtyessäni. Omasta suvustani tai lähipiiristä en tiedä henkilöä, joka olisi sukua laajemmin tutkinut tai olisi kuulunut johonkin sukuyhdistykseen. Olin siis astumassa johonkin itselleni tuntemattomaan aihealueeseen. Vanhin serkkuni Anita äitini puolelta oli jotain aloitellut, isänsä sukua lähinnä – näin muistelisin. Hänen muistan kertoneen yhteisen isoäitimme syntyneen Halikon Wiurilassa. Tämä tapahtui joskus 1990-luvulla ja oli muistaakseni ensimmäinen kosketukseni sukututkimukseen. Tiesin isäni syntyneen Veitakkalassa, ja äiti puhui aina Muurlan Koskesta ja kartanosta, nyt tuli siis laajennus. Joku haara oli tullutkin Halikosta! Tästä tilanteesta pääsin eteenpäin vasta lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Vanhoja kuvia oli kyllä kotona, hienoissa kansioissa kauniita pahvisia 1900-luvun alkupuolelta, niitä muistan joskus selailleeni. Nimiä ei tietenkään kukaan ollut kirjannut. Isovanhemmistani ainoastaan äitini isä Eino eli riittävän vanhaksi, jotta hänet nuoruudestani muistan. Ajattelen, että isovanhemmat ja riittävä kanssakäyminen heidän kanssaan olisi voinut sytyttää kipinän jo varhemmin. Näin ei valitettavasti käynyt.

Kipinän sytytti Riitta Tuomi ja hänen kirjansa ”Uskelan emäkirkon hautausmaa”. Tälle hautausmaalle on vanhempani ja isäni isovanhemmat haudattu sekä isäni sisaruksista yhtä lukuun ottamatta kaikki. Vielä löytyy isäni isoäidin hautakivi, ja uskoakseni hautausmaan mullissa lepäävät isälinjan esivanhemmat 1700-luvun loppupuolelta asti. Saarimäen torpan historia Veitakkalan kartanossa alkoi 1700-luvun loppupuolelta. Riitta halusi tarkistaa joitakin juttuja, lähetti sähköpostin ja samalla taulukon isän puoleisista esivanhenmista, joita oli kirjaa varten selvittänyt. Kipinä oli syttynyt, ja aikaa eläkkeellä oli sopivasti uuteen harrastukseen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Lähdin Vesa Hännisen kursseille kansalaisopistoon, liityin yhdistykseemme, myös SSHY:hyn. Aloin tutkia ensin omaa sukuani. Sitten innostuin selvittämään oman kotikyläni Mäenalan historiaa. Silloin kiinnostuin Veitakkalan kartanon torppareista, joista osa – isoisäni mukaan luettuna – siirtyi kartanon takamaille Narrinkorpi-nimiselle alueelle, jonne Mäenalan kylä syntyi noin v. 1920. Olen siis poukkoilut asiasta toiseen – ei-suositeltava tapa, josta yritän vieläkin parantua. Sukututkimus on sellaista, että jokin mielenkiintoinen juttu saattaa helposti viedä mennessään. Onneksi osia näistä selvityksistä on päätynyt jopa esitettävään tai kirjalliseen muotoon. Huono omatunto vaivaa asioista, joita en ole saanut vielä vietyä loppuun. Yhdistyksen kollegojen hyviä neuvoja pitäisi kysyä ajoissa ja myös niitä noudattaa.

Kylän asujaimiston selvityksessä tarvitsin sitten jo seurakunnan apua, eli pääsyn alle sata vuotta nuorempiin kirkonkirjoihin. Laadin anomuksen ja sain kirkkoherra Timo Hukan allekirjoittaman luvan – kiitos vielä seurakunnan toimihenkilöille hyvästä palvelusta. Selvitystyön aikana tuli melkoisesti vietettyä aikaa seurakunnan toimistossa tutkimassa mikrokortteja, jotka joku aina minulle kassakaapista ystävällisesti antoi, ja työtilatkin löytyivät. Ilman tätä palvelua en olisi pystynyt selvittämään, keitä kylissä ja taloissa ajanjaksona 1920–1960 oli asunut. Olisi tärkeää, että sukututkijoiden olisi mahdollisuus jatkossakin saada tällaista palvelua. Mielenkiintoinen projekti ja paljon uutta tietoa tuli itselle, kylän historia avautui. Tämä työ pitäisi vielä tavalla tai toisella saada ”kirjoihin ja kansiin”.

Digitalisaatio on tuonut mukanaan sen, että kotona pystyy melko mukavasti asioita selvittämään. Ilman digitalisaatiota omalta kohdaltani kipinä olisi saattanut sammua. Nyt kipinä sytytti tulen ja vei mennessään. Uhkana näen sen, että tietosuojan nimissä asioita rajoitetaan liikaa. Tekoäly on tullut ja tuo apuja, mutta pitää muistaa lähteet ja lähdekriittisyys. Netin sukupuiden kanssa on hieman sama asia: ne voivat auttaa eteenpäin, mutta on syytä varmistaa niiden oikeellisuus.

Yhdistykseen liittyessäni minulle selvisi, kuinka sitoutunutta ja ammattitaitoista väkeä yhdistyksessä on. Hyvä puoli tässä on se, että on mahdollista saada asiantuntevaa neuvoa ja apua, kun törmää ongelmatilanteisiin. Näitä neuvoja olisi myös hyvä muistaa noudattaa. Pitää vain uskaltaa tulla tai ottaa rohkeasti yhteyttä, ei ole tyhmiä kysymyksiä. Yhdistys on jäseniään varten.

Valtakunnallisia järjestöjä tarvitaan, ja pitää olla jokin taho, joka ajaa laajasti sukututkijoiden etuja. Verkostoituminen henkilökohtaisesti ja muiden sukututkimusyhdistysten kanssa on myös tärkeää. Samoin yhteistyö kotiseutuyhdistysten kanssa tuo lisäarvoa molemmille osapuolille. Kaupungin tuesta ja mahdollisuudesta hyödyntää tiloja olemme kiitollisia. Oma yhdistyksemme Martin ja Riston myötä on tuottanut panoksen valtakunnallisesti kuvaamalla kirkonkirjoja ja rakentamalla hakemistoja. Verkostoituminen on palvellut mm. edullisten koulutusten hankinnassa, tästä on Marttia kiittäminen.

En osaa sanoa, kuuluuko poukkoiluuni myös toimiminen yhdistyksen puheenjohtajana. Sitä on nyt tullut tehtyä kolmatta vuotta. Yhdistys on 40 vuoden aikana toiminut vakaasti, se itsellenikin on kyllä selvinnyt. Presidentti Stubb aikanaan otti esiin kolme tärkeää pointtia. Lopuksi minun kolme pointtiani yhdistyksestä, josta voimme olla ylpeitä, ja jotka edeltävät polvet ja kollegat yhdessä ovat rakentaneet: Mikon rakentamat verkkosivut. Niistä selviää, mitä 40 vuoden aikana yhdistyksessä on tapahtunut, ja niihin on vuosien aikana kertynyt melkoinen tietopankki. Kaijan hoivaama oma kirjastomme on toinen ylpeyden aiheemme. Kolmas on Suvustaja, jonka laadun takaa Martti. Tällaisia ajatuksia itselleni on kertynyt oman sukututkimustaipaleeni ajalta.