Ryövärijoukkoja on Suomen rikoshistoriassa ollut kautta aikojen, mutta etenkin Suomen sodan 1808 -1809 jälkeiset epävakaat olot olivat otollista aikaa rikoksentekijöille. Taloudelliset vaikeudet ja suoranainen nälkä saattoivat suistaa kaidalta tieltä rikosten poluille nuoria itsellisiä ja irtolaisia, joita rosvot enimmäkseen olivat. Myös väärään seuraan ajautuminen saattoi aloittaa rikollisen uran. Varsinais-Suomessa 1820-luvulla toimineen rosvojoukon keskeisiä jäseniä olivat salolaiset Weckmaninveljekset Ulrikja Gabriel.

Perttelistä Saloon

Weckmanin veljessarjan isä Matts Mattsinpoika Weckman(1745 -1808) syntyi Perttelissä. Hänen vanhempansa olivat ruotusotamies Matts Weckman(1709 -1770) ja Anna Jöranintytär(1711 -1771). Weckmanin sotilastorppa sijaitsi Perttelin Kaukolankylän Muruntalon mailla. Matts Mattsinpoika palveli jonkin aikaa isänsä jälkeen ruotusotilaana, mutta 29. maaliskuuta 1768 hän kirjoittautui Turun katedraalikouluun ollessaan jo 21-vuotias.

Päätettyään opintonsa vuonna 1771 Matts Weckman palasi Pertteliin. Sen jälkeen hänen ammatikseen mainitaan pedagogi, opettaja. Hänet vihittiin 28. toukokuuta 1778 avioliittoon Stina(kastettujen luettelossa nimi Catharina) Michelintytär Sommarfeltin(1757 -1822) kanssa. Vaimo löytyi samasta kylästä: Stinan vanhemmat olivat Perttelin Kaukolan Mikolanrusthollin rakuuna Michel Sommarfelt(1719 -1761) ja Maria Johanintytär(1723 -1795).

Matts ja Stina Weckmanin perheeseen syntyi kymmenen lasta: Maria(s. 27.10.1779), Efraim(s. 4.2.1782), Gustaf(s. 31.4.[!]1784), Ulrik(s. 1.4.1786), Johan(s. 7.4.1788), Kaisa(s. 30.4.1790), Gabriel(s. 4.11.1792), Karl(s. 3.11.1794), Fredrik(8.10.1796 - 17.8.1798) ja Kristian(s. 27.2.1798). Perhe asui Perttelin Kaukolan Murussa vuoteen 1794, jonka jälkeen Salon Pappisten Kreivillä. Saloon muuton yhteydessä Matts Weckmanin ammatti vaihtui pedagogista talolliseksi.

Matts Weckman kuoli vuonna 1808 ja siitä alkoi perheen jyrkkä alamäki. Osa pojista kierteli jonkin aikaa renkeinä Salon taloissa, kuten ajan tapa oli. Ulrikin ja Kristianin ammatiksi ilmoitetaan sittemmin sotilas. Vuoteen 1814 mennessä tuomioita eri rikoksista olivat saaneet äiti Stina ja pojista Efraim, Ulrik ja Johan.

Vaikka Weckmanin veljessarjan varsinaiset pahikset olivat Ulrik, Gabriel ja Kristian, niin pulmusia eivät olleet muutkaan. Efraim istui ryöstöstä tutkintavankeudessa Turun linnassa, tuomittiin raipparangaistukseen ja pakkotyöhön Suomenlinnaanjo vuonna 1810. Ilmeisesti isän kuoltua vanhin veli näytti esimerkkiä nuoremmille. Varsinaisen puheena olevan rosvojoukon toimintaan ei Efraim kuitenkaan näyttäisi osallistuneen, joskaan kaikkia ryöstöissä mukana olleita ei aina tunnistettu.

Ryövärijoukon jäsenet elivät yhteiskunnan ulkopuolella. Heillä ei ollut vakituista asuinpaikkaa, vaan he oleskelivat milloin missäkin. Kesäisin ryövärit asuivat tavallisesti metsään kyhäämissään majoissa tai piilopirteissä. Talvisin he usein piilottelivat sukulaisten tai tuttavien luona, jotka sitten saattoivat joutua vaikeuksiin ja syytteeseen rikollisten suojelemisesta tai varastetun tavaran kätkemisestä.

Rosvojoukon jäseniä

Ulrik ja Gabriel Weckmanin lisäksi rosvojoukon keskeisiin jäseniin kuuluivat irtolaiset Vilhelm Julin(s. 10.2. 1802 Turku), Isak Löngren(myös Lönngren, s. 8.8.1792 Perniö Aisböle), Aron Granholm(s. 2.1.1794 Halikko Hevonpää) Henrik Hellsten(s. todennäköisesti Turussa) ja erotettu sotilas Gabriel Silver.

Rosvojoukon liepeillä hyöri naisia, jotka arvatenkin olivat seurustelusuhteessa joukon miesten kanssa. Heihin lukeutuivat ainakin turkulainen venäläisen matruusin vaimo Maria Sakaroff, lampuodin tytär Maria Johanintytär Linnanpalta(s. 21.12.1803 Masku Kurittula), turkulainen Lovisa Ekdam, mahdollisesti perniöläinen Maria Elisabet Henrikintytär(s. 1799) ja kokemäkeläinen sotilaan leski Maria Andersintytär Smal(s. 24.2.1793).

Yön pimeydessä talojen aittoihin tehdyt murrot olivat rosvojoukkojen ”perustoimintaa” ja niillä he elättivät itsensä. Varkaudelta ei voinut välttyä vahvojenkaan ovien ja lukkojen turvin, sillä kyläsepän valmistamat lukot oli helppo avata vahvasta rautalangasta väännetyllä tiirikalla. Varkaiden mukaan lähti etenkin ruokaa ja myytäväksi kelpaavaa tavaraa, kuten pito- ja vuodevaatteita.

Rikolliset tutustuivat toisiinsa Turun linnan vankilassa (kuva 1), joskin samalta seudulta kotoisin olleet saattoivat tuntea toisensa jo entuudestaan. Linnan vankila sijaitsi kolmessa kerroksessa esilinnan alueella itäsiiven pyöreässä tykkitornissa. Vangit asuivat noin kahdeksan miehen selleissä, mutta heillä oli oikeus päivittäin ulkoilla vankilan pihamaalla, jolloin saattoi tutustua myös muiden vankisellien asukkaisiin. Kruununvankila ei ollut varsinainen rangaistuslaitos, vaan lähinnä tutkintavankien ja rangaistuksensa täytäntöönpanoa odottavien vankien tilapäinen säilytyspaikka. Kun tuomio, tavallisesti sakko- tai raipparangaistus, oli langetettu ja kärsitty, miehet olivat taas vapaita tekemään uusia rötöksiä. Rangaistusvalikoimaan kuuluivat lisäksi pakkotyö Suomenlinnassa ja raskaista rikoksista langetettu kuolemantuomio. Suurin osa rikoksista koostui lievistä rikoksista, kuten varkauksista. Raskaat rikokset, kuten murhat, tapot ja väkivaltaiset ryöstöt, muodostivat vain pienen osan kunakin vuonna tuomituista rikoksista. Vankilasta ja ennen muuta vankikuljetuksista karkaaminen oli hämmästyttävän helppoa, ja karkaamisia tapahtuikin usein. Kuljetuksia riitti, sillä jokaisesta rikoksesta piti erikseen vastata sen pitäjän käräjillä, missä rikos oli tapahtunut. Siitä seurasi, että vankia kuljetettiin edestakaisin linnan ja käräjäpaikkakunnan välillä joskus useitakin kertoja. Kuljetus tapahtui suljetussa vankivaunussa vartijan saattamana. Kuljetuksen aikana vangilla oli käsirautojen lisäksi joko yksin- tai kaksinkertaiset jalkaraudat riippuen siitä kuinka vaarallisesta vangista oli kyse (kuvat 2 ja 3).

Vahtimestarin murha

Turun linnan vankilan vahtimestarina oli 1810-luvun alkupuolelta alkaen toimitusvouti Johan Petter Norman(s. 1788). Hän oli julma ja sadistinen mies, joka ei epäröinyt käyttää väkivaltaa vankeja ojentaessaan. Vangit valittivat Normanista usein, ja lopulta asia tutkittiin. Ilmeisesti Normanin toiminnasta löytyi moitittavaa, sillä hänet vapautettiin vahtimestarin tehtävästä marraskuussa 1821.Normanin tilalle nimitettiin Erik Johan Forsberg, joka osoittautui viranhoidossaan täysin Normanin vastakohdaksi. Hän laiminlöi kaikkia tehtäviään, mutta etenkin vankien vartiointia, minkä seurauksena karkauksia sattui entistäkin useammin. Syyskuussa 1822 pakoon pääsi kerralla 16 vankia, joiden joukossa olivat Vilhelm Julin, Isak Löngren ja Kristian Weckman. Viimeksi mainittu oli vangittu tammikuussa 1822 epäiltynä ryöstöstä ja lisäksi häntä syytettiin Isak Löngrenin kanssa Perniössä tehdystä murhasta. Kyseessä ei ollut Kristianin ensimmäinen vankilareissu, sillä jo helmikuussa 1817 hänen epäiltiin osallistuneen Halikon Yöntilänkylässä tehtyihin murtovarkauksiin. Niistä häntä ei kuitenkaan tuomittu liian vähäisten todisteiden vuoksi.

Karkurit hajaantuivat Kaarinan, Piikkiönja Paimion alueille, missä he, osa vielä vangin vaatteissa ja kahleissa, tekivät kaksi mittavaa ryöstöä. Karkurit saatiin kiinni ja palautettiin telkien taakse, Forsberg sai potkut ja vihattu Norman virkansa takaisin. Norman osoitti työssään entisenlaista ankaruutta vankeja kohtaan ja erityisesti joukkopakoon osallistuneita hän rääkkäsi armotta.

Lokakuun 9. päivän iltana 1822 vahtimestari Norman suoritti kahden vartijan kanssa tavanomaista iltatarkastustaan vankihuoneissa. Linnatornin alimman kerroksen toisena vasemmalla olevassa huoneessa asui seitsemän vankia, muun muassa Kristian Weckman. Normanin astuessa huoneeseen vangit hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Seuranneessa sekasortoisessa tilanteessa kynttilät sammuivat ja pelästyneet vartijat jättivät vahtimestarin vankien käsiin.

Vangit löivät Normaniin 22 syvää haavaa veitsillä, nauloilla ja muilla rautaesineillä, joita myöhemmin löydettiin suuret määrät heidän kätköistään. Ne oli todennäköisesti tuotu linnaan Forsbergin aikana ja olleet piilotettuna uunin savukanavaan. Norman oli kuollut jo paljon ennen kuin apuun hälytetyt sotilaat ehtivät paikalle.

Linnaoikeus tuomitsi sittemmin neljä vankia kuolemaan Normanin murhasta, muille langetettiin ankaria raippa- ja pakkotyörangaistuksia. Murhaan osallistuneiden tutkintavankeus venyi varsin pitkäksi, Kristian Weckman sai odottaa tuomiotaan huhtikuuhun 1828 saakka. Tuomioksi tuli 40 paria raippoja, kolme lyöntiä parissa, minkä jälkeen hänet siirrettiin Suomenlinnaan kärsimään pakkotyörangaistusta. Kristian Weckmanin vaiheista sen jälkeen ei ole tietoa.

Vuosien 1825 -1826 rikosaalto

Ryövärijoukon toiminta kiihtyi syyskuussa 1825, jolloin Isak Löngren ja Vilhelm Julin onnistuivat jälleen karkaamaan linnan vankilasta. Joukko teki syyskuun 1825 ja huhtikuun 1826 välisenä aikana ainakin 11 ryöstöä ja tuntemattoman määrän aittamurtoja. Varkaat iskivät kaksi kertaa Perniössä ja Paattisillasekä kerran Marttilassa, Liedossa, Uskelassa, Halikossa, Maariassa, Nousiaisissaja Hämeenkyrössä. Tämän lisäksi Gabriel Weckman ja Aron Granholm ehtivät käydä rötöstelemässä Ilmajoellaja Vaasassaasti.

Ryöstöistä saatiin suuria saaliita verrattuna vaikkapa murtovarkauksiin. Perniön Metsäkylässäentisen sotilaan Gustav Alénintorppaan tehdyssä ryöstössä saalis oli peräti 850 hopearuplaa, mutta keskimäärin saaliin suuruus oli noin 150 hopearuplaa. Ryöstösaaliin suuruutta voi verrata esimerkiksi rengin vuosipalkkaan, joka tuohon aikaan oli noin 15 hopearuplaa.

Rikollisjoukon toimintatapa oli häikäilemätön ja julma. Iskut kohdistuivat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta muusta asutuksesta erillään sijaitseviin torppiin. Itse ryöstön suoritti kolme tai neljä miestä, useimmiten mukana olivat Julin, Löngren, Granholm, Hellsten sekä Gabriel ja Ulrik Weckman. Osa miehistä vahti uhreja osan etsiessä talosta arvotavarat. Ulkona vahdissa saattoi lisäksi olla yksi tai kaksi miestä. Ryöstäjillä oli mukanaan ampuma-aseita, nuijia, puukkoja ja isot piiskat. Ryöstöt tehtiin tavallisesti öiseen aikaan ja väkivallan käyttö kuului asiaan. Aseella uhaten ja tappouhkauksia ladellen ryövärit saivat yleensä mitä halusivat.

Paattisten Valuntorpan väki yritti vastustella, jolloin Henrik Hellsten ja Gabriel Weckman raiskasivat emännän ja pakottivat hänet antamaan rahat. Sen jälkeen varkaat sitoivat isännän ja piian sänkyyn, mutta emäntä sidottiin roikkumaan katosta pää alaspäin.

Uskelan Pahkavuorenkylän Enolantorpan ryöstön yhteydessä rosvot viiltelivät torpan isäntää Abraham Enolaaja tämän vaimoa, joka lisäksi raiskattiin. Sen jälkeen torpan väki suljettiin maakellariin. Liedon Kurkelankylän Piippulantorpan ryöstön yhteydessä torppari Matts Piippulaalyötiin päähän ja käteen niin, että käsi murtui. Sen jälkeen isäntä sidottiin ja Julin raiskasi emännän. Ennen poistumistaan miehet vielä löivät pariskuntaa piiskoillaan. Torppari Piippula ei toipunut ryöstön yhteydessä saamistaan vammoista, vaan kuoli vajaat kolme kuukautta myöhemmin.

Hellsten, Granholm, Gabriel ja Ulrik Weckman sekä Maria Sakaroff jäivät kiinni joulukuun lopulla 1825 ja teljettiin linnan vankilaan. Julin ja Löngren jatkoivat ryöstöjen sarjaa. Lovisa Ekdam ja Maria Linnanpalta olivat mukana ainakin yhdellä keikalla. Julin jäi kiinni huhtikuussa 1826, Löngren vasta saman vuoden syyskuussa yhdessä Maria Elisabet Henrikintyttärenkanssa. Lisäksi vangittiin useita ryövärijoukon apuna toimineita henkilöitä, jotka olivat majoittaneet joukon jäseniä sekä kätkeneet ja/tai myyneet varastettua tavaraa.

Tuomiolla

Vuoteen 1825 mennessä Ulrik Weckmania oli rangaistu kaksi kertaa varkaudesta ja hän oli kärsinyt lisäksi vuonna 1820 pakkotyörangaistuksen Suomenlinnassa ryöstöstä ja hevosvarkaudesta. Gabriel Weckmania oli rangaistu kerran varkaudesta ja hänet oli vuonna 1821 tuomittu kuudeksi kuukaudeksi pakkotyöhön Suomenlinnaan irtolaisuudesta. Myös muilla ryövärijoukon jäsenillä oli aiempia tuomioita tilillään.

Autonomian aikana kuolemantuomioita pantiin täytäntöön vain äärimmäisen harvoin, eikä vuoden 1826 jälkeen keisari enää vahvistanut niitä. Siitä lähtien rikokset sovitettiin sakoilla, ruumiinrangaistuksella ja elinikäisellä työllä. Uutena rangaistuksen muotona otettiin käyttöön Siperiaan karkottaminen. Se oli aluksi kuolemanrangaistuksesta armahdettujen rikoksentekijöiden muuntorangaistus, mutta ulotettiin myöhemmin koskemaan myös muita rikoksentekijöitä. Karkotukset varmistivat osaltaan, ettei teloitusten loppuminen johtanut rangaistusvankien määrän lisääntymiseen yli laitosten kantokyvyn.

Ryövärijoukon jäsenet saivat odottaa tuomioitaan maaliskuuhun 1830 saakka. Yhtenä syynä tähän oli Turun vuoden 1827 suurpalo. Turun hovioikeus tuomitsi Vilhelm Julinin, Isak Löngrenin, Aron Granholmin, Henrik Hellstenin sekä Gabriel ja Ulrik Weckmanin heidän tekemistään ryöstöistä, raiskauksista ja muista rikoksista kovennettuun kuolemanrangaistukseen. Löngren, Julin ja Gabriel Weckman saivat korkeimman mahdollisen ruumiinrangaistuksen (40 paria raippoja 3 iskua pari) ja julkisen kirkkorangaistuksen. Granholm sai 34 ja Ulrik Weckman 23 paria raippoja. Gabriel Silver sai ryöstöstä ja muista pienemmistä rikoksista 23 raippaparin rangaistuksen. Lisäksi miesten maksettavaksi määrättiin korvauksia uhreille menetetystä omaisuudesta.

Maria Elisabet Henrikintytär joutui puoleksi vuodeksi Lappeenrannankehruuhuoneelle ja sinne päätyi myös Maria Smal. Maria Linnanpalta sai varastetun tavaran kätkemisestä 21 vitsaparin rangaistuksen ja Maria Sakaroff 15 vitsaparia pahantekijöiden mukana kulkemisesta. Lovisa Ekdamin mahdollisesti saamasta rangaistuksesta ei ole tietoa. Hän ei ehkä ollut joukon mukana muiden jäsenten jäädessä kiinni.

Julinin, Löngrenin, Granholmin, Hellstenin sekä Gabriel ja Ulrik Weckmanin rangaistukset muutettiin elinikäiseksi pakkotyörangaistukseksi Siperiassa. Miehet lähetettiin vuosina 1831 -1832 Turun kruununvankilasta Viipuriin, josta edelleen Pietarinkautta Siperiaan. Määränpäänä olivat todennäköisesti Baikaljärventakaiset Nertšinskinkaivokset, jonne valtaosa vangeista päätyi. Vain Ulrik Weckmanin ja Henrik Hellstenin vaiheista Siperiassa on tietoja. Ulrik Weckman työskenteli 31.1.1832 alkaen Troitskinsuolakeittimössä, josta hänet vapautettiin työhön kykenemättömänä jo seuraavana vuonna. Sen jälkeen hän oli renkinä Kanskinalueen Tarejevskinkunnassa vuoteen 1863. Henrik Hellsten oli työssä Telmiskinverkatehtaassa Irkutskissavuoteen 1855. Hän kääntyi ortodoksiksi vuonna 1847, jonka jälkeen etunimi oli Andrej.